Yleisen käsityksen mukaan laman keskeisenä syynä oli Suomen talouden ylikuumeneminen 1980-luvun lopulla. Ylikuumenemisella tarkoitetaan sitä, että Suomen talouden kasvu oli tuolloin nopeaa, ja että siihen liittyi samanaikainen velkaantumisen nopea kasvu ja hintojen, ennen kaikkea varallisuushintojen nousu. Olennainen osa ylikuumenemista oli myös niin sanottu kasinotalous – rahitusmarkkinoiden säännöstelyn purku johti pörssin elpymiseen ja kiivaaseen sijoitustoimintaan. Erityisesti pankit operoivat innokkaasti sijoitusmarkkinoilla välittämällä rahoitusta, markkinoimalla sijoituspalveluija ja toimimalla myös itse sijoittajina. Uuden kasinotalouden sankareita olivat menestyvät sijoittajat ja nopealiikkeiset pankkiirit. Joitakin kriittisiäkin ääniä esiintyi, mutta ne jäivät vaille kaikupohjaa. Esimerkiksi SKOP:n eläkkeelle jäänyt pääjohtaja Matti Ranki lausui eduskunnan pankkivaliokunnalle jo syksyllä 1986:
”Vaarallisinta on nyt se, että rahalaitokset ovat luotoin rahoittaa arvopaperipörsissä käytävää kauppaa ja käyvät sitä itse, mikä on kaikkein vaarallisinta ja monin tavoin arveluttaavaa, kun tullaan samanaikaisesti omistajiksi ja rahoittajiksi. Moraali ja etiikka ovat kovalla koetuksella, kun jopa pankkien toimi- ja luottohenkilöt käyvät tätä kauppaa omaan lukuunsa ja jonka päätöksenteosta he vastaavat... Edessä voi olla haaksirikko... Koko kansantalouden tasapaino tulee järkkymään.” (Kiander ja Vartia 1998)
Pääomaliikkeiden vapauttamisen ansiosta pankit saattoivat lisätä luotonantoa paljon nopeammin kuin pelkän talletuskasvun varassa olisi ollut mahdollista. Parntunut rahoituksen saatavuus, itseään ruokkiva hyvä talouskehitys ja yleinen optimismi saivat investointiaallon, mikä vähitelleen johti suomalaisten kotitalouksien ja yritysten velkojen kasvuun sekä kansantalouden ulkomaisen velan kasvuun. Monet näkevät tämän velkaantumisen ja hintojen nousun jo sinänsä riittävänä lamaselityksena:
”Se että jouduttiin tämmöiseen historialliseen katastrofiin, 500 000 työttömään, ei se ollut väistämätöntä. Katastrofin siemenet olivat siinä luottoekspansiossa, mikä tapahtui 1980-luvun lopulla. Tietysti voi sanoa, että ne olivat tyhmiä, jotka ottivat luottoja, mutta kyllä talouspolitiikan jo sinänsä olisi siihen pitänyt puuttua” (S, ekonomisti)
Asetelma ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen, Nousu ei ollut täysin vailla reaalista pohjaa eikä pelkkä luottoekspansio riitä selittämään sitä seurannutta taloudellista romahdusta. Suomen taloutta ja Suomen markkaa vahvisti hyvä ulkomainen talouskehitys. Myös muissa länsimaissa nautittiin taloudellisesta nousukaudesta samaan aikaan kuin Suomessakin. Tämä lisäsi kansainvälista kysyntää ja nosti suomalaisten tuotteiden vientihintoja. Kohoavat hinnat ylläpitivät viennin kannattavuutta korkeasta kotimaisesta kustannustasosta huolimatta. Vientihinnat kohosivat enemmn kuin tuontihinnat, jolloin vaihtosuhde parantui. Vaihtosuhteen muutokset jäävät usein vähälle huomiolle, mutta 1980-luvun hyvää kehitystä voi pitkälle selittää sillä, että vuodesta 1981 vuoteen 1989 vaihtosuhde parani peräti 24 prosenttia. Nousukaudelle ja vahvalle valuutalle oli siten reaalista pohjaa. Lamavuosien aikana 1990 -1993 vaihtoushde taas heikkeni noin 16 prosenttia. Tämä tietysti loi painetta valuuttakurssin heikkenemiseen.
1980-luvun villit vuodet on helppo tuomita järjettömänä ylilyöntinä. Monet jölkikäteiskriitikot jättävät huomiotta sen mahdollisuuden, että osittain kyseessä oli kuitenkin talouden luonnollinen ja järkevä rekatio rahamarkkinoiden leberalisointiin. Luotonsäännöstelyn aikana kotitaloudet pidettiin alivelkaantuneina lyhyiden maksuaikojen ja korkeiden ennakkosäästämisvaatimusten avulla. Tämä loi tietysti paineita lisävelkaantumiseen. Kun rahamarkkinat vapautetaan, aiemmin luotonsäännostelystä kärsineet talousyksiköt pyrkivät lisäämään velkaantumisastettaan, minkä seurauksena varallisuusesineiden hinnat nousevat.
Keskeinen osa 1980-luvun loppupuolen ylikuumenemisessa oli asuntojen hintojen nousulla. Sen tärkein syy oli taas rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen. Samaan aikaan kun asuntoluottojen saatavuus parani, ei toteutettu merkittäviä kysyntää rajoittavia toimenpiteitä kuten esimerkiksi asuntolainojen korkovähennysoikeuksien supistamista tai poistamista. Silloisessa suhdannetilanteessa lutonsäännöstelyn poistaminen lisäsi asuntolainojen määrää räjähdysmäissti, mikä kanavoitui välittömästi asuntojen hintojen nousuksi, koska tarjonta ei pystynyt sopeutumaan muutokseen yhtä nopeasti (Laakso 2000)
Muihin maihin verrattuna suomalaiset kotitaloudet eivät kuitenkaan ylivelkaantuneet 1980-luvun lopulla, vaikka velan kasvuvauhti olikin nopeaa vuosina 1987-1988. Kotitalouksen velkojen suhde tuloihin ei noussut Suomessa niin korkeaksi kuinse on useimmissa muissa maissa, joissa kotitaloudet ovat jo pitkään olleet oikeutettuja pitkäaikaisiin asuntoluottoihin. Normaali eli muihin länsimaihin verrattava velkasuhde muuttuia ongelmaksi vasta talouden ajauduttua poikkeukselliseen lamaan ja deflaatioon, joka romutti aiemmin järkevinä pidetyt tulo-odostuset ja vakuusarvot.
Toisin kuin kotitaloudet, suomalaiset yritykset olivat jo lähtökohtaisesti erittäin velkaantuneita. Niiden korkeaa velkaantuneisuutta selittää velkarahoituksetn edullinen verokohtelu ja oman pääoman ankara verotus. Verojärjestelmä kannusti käyttämään velkarahoitusta ja investoimaan, pankkijärjestelmän tehtävänä oli säätelyjärjestelmässä ollut rajoittaa velkaantumista. Liberalisointi poisti tämän rajoitteen ja 1980-luvun kasvuhuuma sai useat yritykset ryhtymään suuriin investointihankkeisiin, jotka rahoitettiin reippaalla velanotolla. Useassa tapauksessa jopa pienetkin kotimarkkinoilla toimivat yritykset turvautuivat ukomaisiin valuuttaluottoihin, joita pankit niitä mielellään niille välittivät. Ylikuumenemisessa olikin ensisijaisesti kysymys yrityssektorin yli-investoinneista, jotka pankit rahoittivat liian kevyin perustein. Talouden ylikuumenemisen vuosina 1988 – 1989 yritysten nettolisäys oli voimakasta. Itse asiassa 1980-luvun kolmena viimeisenä vuotena perustettiin uusia yrityksiä keskimääräisesti enemmän kuin koko 1980-luvulla. Rahoituksen saanti helpottui vuosikymmenen lopulla ja kysyntä oli korkealla. Samaan aikaan myös suuret yritykset yhtiöittivät toimintojaan, mikä lisäsi aloittaneiden yritysten lukumäärää. Vielä vuonna 1990 yrityksiä perustettiin enemmän kuin lopettiin.
Asuntojen intojen jyrkän nousun taustalla oli suotuisa työllisyys- ja tulokehitys sekä veron jälkeisten reaalikorkojen aleneminen. Pankkien korkosäännöstelyn purkaminen ilman kysynän kasvua hillitseviä toimia vauhditti nousua merkittävästi. Lisäksi kasvuvauhtiin vaikuttivat itseään ruokkivat odotukset hintojen nousun jatkumisesta. Tämän ns. kuplaefektin vaikutus ei kutenkaan ollut keskeinen. Asuntomarkkinoilla, jossa tarjonta reagoi hitaasti, kysynnän muutokset heijastuivat nopeasti hintoihin. Tyhjien asuntojen varanto oli 1980-luvun puolivälissä hyvin pieni, joten vaimentavan nousun puskurin puuttuessa voimakas kysynnän kasvu kanavoitui poikkeuksellisen rajusti hintojen nousuksi.
Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Laman opetukset ISBN 951-561-380-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti