Gorbatsov teki ulko- ja sotilaspolitiikasta melkein heti oman monopolinsa. Muille NKP:n johdon jäsenille jäi parhaassa tapauksessa puheoikeus, mutta vähitellen kollektiivisen ulkopoliittisen päätöksenteon järjestelmä romutettiin puoluejohdossa kokonaan. Gorbatsov alkoi toimia yksin tai yhdessä ulkoministeri Shevarnadzen kanssan, joka myös oli uusi tulokas kansainvälisessä politiikassa. Keskuskomitean kansainvälinen osasto suljettiin pois ulkopolitiikan käsittelystä, ja myös ulkoministeriössä monet kokeneet ammattidipolomaati siirrettiin toisarvoisiin tehtäviin.
Gorbatsov tapasi muiden maiden johtajia ja edustajia tuhkatiheään. Kuuden vuoden aikana hän teki yli neöjäkymmentä ulkomaanmatkaa, niistä moet sitä paitsi epävirallisia tai jopa salaisia. Eräät Bushin ja muiden lännen valtiomiesten kanssa käydyt neuvottelut salattiin täydelliesesit puolueen johdolta, ulkoministeriöltä, puolustusministeriöltä ja KGB:ltä. Usein hänellä ol näissä neuvotteluissa tapana lähettää tulkkinsa pois.
Monissa tapauksissa, kun Neuvostoliitolla olisi ollut mahdollisuus taistella etujensa puolensa, Gorbatsov toimi ikään kuin olisi varta vasten kiiruhtanut luopumaan maan kaikista kansainvälisistä ja strategisistä näkemyksistä Yhdysvaltain ja muiden Nato-maiden hyväksi. Esiintyessään vuonna 1988 YK:ssa hän antoi selvästi ymmärtää, että Neuvostoliitto aikoo lähteä Keski- ja Itä-Euroopasta. Yhdenkään Varsovan liittoon kuuluvan maan tai muiden sopimusten perusteella Neuvostoliiton liittolaisten kanssa ei ollut vaihdettu mielipiteitä asiasta, ja suurin osa politbyron jäsenistä, mukaan lukien hallituksen päämies Nikolai Ryzkov, näki Gorbatsovin puheen vasta siinä vaiheessa, kun hän oli jo matkalla Atlantin yli New Yorkiin.
Käytännössä länsi osasi heti arvostaa Gorbatsovin ajattelua ja alkoi vääntää kättä hänen kanssaan. Tavatessaan Bushin joulukuussa 1989 Maltassa tämä painosti Gorbatsovia kolmella suunnalla: hänen ”piti uudistaa yhteiskuntansa”, ”antaa sateelliittien lähteä” ja ” vetää neuvostojoukot kaikkialta”. Gorbatsov meni kaikessa vastaan. Hän ilmoitti, että neuvostojoukot vedetään pois Itä-Euroopasta ja ettei hän aio vastustaa Neuvostoliiton liittolaismaiden yhteiksuntajärjestelmän ja johtajien vaihtamista.
Moskovassa ei kyseenalaistettu saksalaisten oikeutta elää samassa valtiossa ja uskottiin, että tämä toteutuisi enemmin tai myöhemmin. Saksan yhdistymistä oli määrä kuitenkin seurata Euroopan yhdistyminen. Joidenkin Euroopan maiden, ennen muuta Ranskan ja Englannin, johtajat olivat lisäksi sitä mieltä, että saksalaisten yhdistymispyrkimysten rinnalla piti käsitellä samanveroisena asiana yleiseurooppalaista kehitystä ja uuden eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän luomista.
Syksyllä 1989 Gorbatsov ilmoitti antavansa täyden tukensa Saksan demokraattiselle tasavallalle ja olevansa valmis kehittämään suhteita sen kanssa vastaisuudessakin. Kuitenkin jo seuraavan vuoden alussa tavatessaan Kohlin ja Genscherin Moskovassa hän ilmoitti näiden hämmästykseksi, että kansleri voi ottaa Saksan yhdistymisasian omiin käsiinsä ja saksalaiset voivat päättää tulevaisuudestaan itse ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Kohl ei kauan epäröinyt eikä halunnut päästää tilaisuutta käsistään vaan tarttui hanakasti aloitteeseen. Puoli vuotta myöhemmin Gorbatsov suostui ehdoitta siihen, että Saksan liittotasavalta käytännössä hotkaisi Saksan demokraattisen tasavallan itseensä ja yhdistyneen Saksan mukana Naton jäseneksi.
Tämä oli poikkeuksellisen raju isku Neuvostoliiton geopoliittisia etuja vastaan ja merkitsi Itä-Euroopan puolustusjärjestelmän romuuttamista. Sen paremmin Neuvostoliiton korkein neuvosto, hallitus kuin puolueneuvostokaan ei ollut valtuuttanut Gorbatsovia tekemään tällaisia päätöksiä. Niille ei ollut edes ilmoitettu Gorbatsovin suunnitelmista tai aikeista. Itä-Euroopan valtioiden kohtaloksi tuli kieriskellä henkitoreissaan ja kuolla pois yksi toisensa jälkeen. Ne oli nyt jätetty oman onnensa hojaan samalla tavalla kuin kolmannen maailman kansalliset vapautusliikkeet, joihin myös oli katkaistu suhteet.
Gorbatsovin kriisivuodeksi muodostui vuosi 1989. Mihail Sergejevitsin poliittiset vankkurit syöksyivät alas kalliolta. Sana ”perestroikka” jäi poliittisestä käytöstä ja kuoli pois. Tärkeimmälle sijalle nousi kysymys NKP:n je Neuvostoliiton kohtalosta.
Perestroikka kohtasi laajaa, paikoin jopa myrskyisää kannatusta Suomessa. Neuvostoliittoon alettiin suhtautua myötätuntoisemmin, mutta saattoi havaita, että muista maista poiketen suomalaisten käsitykset Venäjästä eivät muuttuneet rajusti. Syynä oli nähtävästi se, että jos Neuvostoliiton politiikassa tapahtui Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltain suhteen pitkälle meneviä muutoksia, niin Suomen suunnalla se pysyi entisenlaisena. Sitä paitsi suomalaisten suhde Venäjään oliGorbatsoville jonka asema oli alkanut moina aikoina huomattavasti horjua.
Suomalaisten tyypilinen reaktio Neuvostoliiton tapahtumiin oli varovaisuus. Presidentti Koivisto varoi tekemästä Gorbatsovin elämää entistä hankalammaksi eikä hyväksynyt mitään, mikä olisi voinut voimistaa Neuvostoliiton keskusvallan heikkenemistä muun muassa Baltian maiden alueella, ja yritti mahdollisuuksiensa mukaan tukea Gorbatsovin asemaa aseriisunnassa ja talousuudistuksessa. Syksyllä 1990 Koivisto sai aikaan muutoksen Pariisin rauhansopimuksen kolmanteen artiklaan, mutta samalla hän korosti, että kokonaisuutena katsoen ”sopimus vastaa nykyisessä muodossaan yhä edelleen Suomen turvallisuusetuja:”
Lähdeaineisto: Vladimirov Fjodorov NKP:n Suomen osastolla 1954-1989 ISBN951-1-17035-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti