Neuvostoliiton puoluejohtaja ja valtionpäämies J.V. Andropov kuoli 9.2.1984. Hänen seuraajakseen NKP:n keskuskomitean pääsihteerinä valittiin vain neljä päivää myöhemmin puolueen vanhaan kaartiin ja siihenastiseen ydinjohtoon kuulunut K.U. Tshernenko, jota oli useasti luonnehdittu L.I. Brezhnevin varjoksi. Vaikuttajana hän oli jäänyt asiantuntijoillekin epämääräiseksi hahmoksi vallan kuluaareissa. Hänen todellisesta roolistaan ei osattu sanoa mitään varmaan. Vain se tiedettiin, että hän oli, kuten edeltäjänsäkin, valtaan noustessaan jo sairauden merkitsemä mies.
Johdon vaihtuminen Moskovassa viritti Suomessa levottomuutta, kuten se oli tehnyt aina ennenkin. Uudesta pääsihteeristä, puhtaaksi viljellystä puolueteknokraatista, tiedettiin kovin vähän. Sekin mikä tiedettiin, hermostutti: Tsernenkon tietoja Suomesta luonnehdittiin marginaalisiksi, ja siksi kannettiin huolta siitä, miten johdon vaihtuminen tulisi heijastumaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin ja sitä kautta Suomen asemaan. Eikä pelkoja vähentänyt ainakaan se, että ministerineuvos V.M. Vladimirov, Helsingin KGB-residentti ja presidentti Mauno Koiviston yhteyskanava Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon, ei millään tavoin peitellyt kriittistä suhtautumistaan uuteen johtajaan. ”… oli täysin järjetöntä luottaa minkäänlaisten uudistusten toteutumiseen Tsernenkon johdolla. Tsernenko oli Brezhnevin varjo ja salkunkantaja, ”pysähtyneisyyden” ruumiillistuma ja sen kriisitilan symboli, johon maa oli ajautunut. Hänen kohoamisensa ….. puolueen ja valtion korkeimpiin virkoihin herätti ihmettelyä ja pettymystä … Hän ei nauttinut suosiota omassa maassaan enempää kuin sen rajojen ulkopuolella.” Murskaavat kommentit ovat peräisin vasta Vladimirovin muistelmista, mutta Koiviston merkitsemästä voi päätellä, ettei ministerineuvos salannut tämänkaltaisia näkemyksiä ainakaan Suomen presidentiltä.
Mitä ilmeisimmin Vladimirov viestitti Moskovaan suomalaisten levottomuudesta ja ehdotti toimia sen hälventämiseksi. NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla työskennellyt V.G. Fjodorov on muistellut Vladimirovia suorastaan vaatineen ”konkreettista näyttöä” Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ”johdonmukaisuudesta ja jatkuvuudesta”. Tällaiseksi näytöksi kaavailtiin Koiviston epävirallista vierailua, jonka aikana hän tapaisi uuden pääsihteerin. Vladimirov on myöhemmin perustellut aloitteellisuuttaan sillä, että vierailu osoittaisi suomalaisille Neuvostoliiton ulkopolitiikan jatkuvan ennallaan. Mutta yhtä olennainen oli varmasti hänen toinen, itsekkäämpi motiivinsa: linjalle, jota Neuvostoliiton ulkopoliittinen apparaatti oli noudattanut suhtautumisessa Suomeen oli saatava puolueen uuden pääsihteerin muodollinen hyväksyminen. Parhaiten se tapahtuisi juuri vierailun ja sen valmistelujen myötä.
Koivistolla ei luonnollisesti ollut mitään kaavailtua vierailua vastaan. Kutsu tulikin siten neuvostoliittolaisittain yllättävän nopeasti. Jo huhtikuun puolivälissä Linnan kanslia saattoi kertoa tiedotusvälineille presidenttiparin vierailun Neuvostoliitossa alkavan 26.4.1984 ja Koiviston tulevan
sen aikana tapaamaan Tsernenkon.
Presidentti Koivisto ilmaisi julkisesti tyytyväisyytensä siitä, että tilaisuus tapaamiseen Tsernenkon kanssa järjestyi niin nopeasti. Vierailun luonteen hän olisi kuitenkin suonut olevan toinen. Hän oli silmin nähden vaivautunut joutuessaan korostamaan uteliaille lehtimiehille, ettei kysymys ollut pelkästään lomamatkasta, vaikka valtaosa ajasta olikin varattu oleskeluun Krimillä.
Voitokseen Koivisto saattoi joka tapauksessa lukea sen, että hän oli oleva ensimmäinen valtionpäämies, jonka Tsernenko tapaisi tultuaan nimitetyksi Korkeimman neuvoston puheenmiehistön puheenjohtajaksi. Kolme kuukautta aiemmin kaksi abiturienttia oli kunnostautunut Leningradissa hyppelemällä ilkosillaan hotelli Pribaltiskajan uima-altaaseen. Heidät oli tuomittu ”huliganismista” vuodeksi työleirille, ja he olivat siitä lähtien odottaneet rangaistuksen täytäntöönpanoa miliisin suojissa. Koiviston vierailun edellä lehdistö spekuloi innokkaasti, tulisiko presidentti ottamaan asian esille Moskovassa. Turun Päivälehti totesikin ironisesti, että ”suomalaisten julkisuudesta olisi voinut jopa päätellä presidentti Koiviston päätehtävän Moskovassa olevan armon anominen suomalaisille koulupojille”. Lehdistön udellessa Koivisto antoi ymmärtää, ettei hän tule puuttumaan asiaan, vaan pitää päinvastoin etäisyyttä siihen. Neuvostoliittolaiset pelastivat hänet kiusallisesta välikädestä armahtamalla abiturientit kuusi päivää ennen vierailua.
Presidenttipari lähti matkaan salonkivaunulla 25.4.1984.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Epävarmuuden vuodet ISBN-13 978-951-1-20957-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti