Kevään ja kesän 1985 mittaan nimimerkki Juri Komissarov julkisti useaan otteeseen käsityksiään Suomen turvallisuuspolitiikasta. Hänen aktiivisuutensa oli sen verran poikkeuksellista, että se tuskin oli sattumanvaraista. Vaikutti siltä, että hän pyrki viestittämään jotakin suomalaisille. Asia, jota Komissarov painotti jokaisessa tekstissään, oli luottamus. Aivan erityisen tärkeä sen merkitys oli Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa: ”Tämä on eräs Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden historian tärkeimpiä opetuksia ja eräs hyvän naapuruuden menestyksellisen kehityksen tärkeimmistä edellytyksistä tulevaisuudessa.” Tämän luottamuksen Komissarov kytki Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuuteen ja johdonmukaisuuteen. Jälkimmäinen näytti hänen tulkintansa mukaan merkitsevän ennen muuta ulkopolitiikan ”tärkeimpien suuntaviivojen ja prioriteettien” säilyttämistä ennallaan.
Kuin vastauksena Komissaroville Max Jakobsson julkisti 18.8. Uudessa Suomessa näyttävästi neljä teesiä, jotka pitivät sisällään tulevaisuusohjelman Suomen ulkopolitiikalle. Kun Jakobson muissa teeseissään painotti sitä, että Suomen tuli kehittää suhteitaan Yhdysvaltoihin ja panostaa muutenkin länsisuhteisiin tehostamalla politiikkaansa EC:n piirissä, oli hän Neuvostoliiton-suhteiden osalta valmis tyytymään jo saavutettuun. Hän kuvaili suhteita vakiintuneiksi ja antoi rivien välistä ymmärtää, ettei niiden eteen tarvinnut enää uhrata energiaa. Näkemystään hän perusteli myös väitteellä, että Neuvostoliiton uuden johdon mielenkiinto kohdistui ensisijaisesti länteen, jolloin Suomen suhteellinen merkitys Moskovan silmissä tulisi vähenemään.
Jakobsonin keskustelun avaus sai myötäsukaista tukea eri puolilta. Muun muassa Helsingin Sanomat yhtyi pitkälle hänen esittämiinsä näkökohtiin ja teki vain joitakin täsmennyksiä. Jakobsonin näkemyksiä kritikoineet pyrkivät tasapainoilemaan toisaalta-toisaalta-linjalla. Esimerkiksi Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnisti Aimo Kairamo totesi, ettei hänellä ollut mitään läntistä suhteiden parantamista vastaan, mutta korosti samalla, ettei kuvaa lännessä tulisi kuitenkaan kirkastaa hankkiutumalla mahdollisimman huonoihin väleihin Neuvostoliiton kanssa.
Ulkoministeri Väyrynen torjui julkisesti ulkopolitiikan jakobsonilaiset uudelleenpainotukset ja vakuutti, että ”me toimimme tulevaisuudessakin sillä vakiintuneella tavalla, jonka mukaan tähän mennessä on eletty”. Tavallaan samoilla linjoilla hänen kanssaan oli YK-suurlähettiläs Korhonen, joka juuri Jakobsonin ulostulon edelle oli lehtihaastattelussa päässyt varoittamasta suomalaisia huolettomuudesta: kun asiat maassa ja maan rajoilla ovat hyvin, tahtovat perusasiat unohtua.
Keskisuomalaisessa nimimerkki Kunto Kalpa (Juhani Suomi) analysoi Jakobsonin visiota ja kiinnitti huomiota sen heikkoihin kohtiin. Luonnehtiessaan idänsuhteita niin vakiintuneiksi, ettei niiden hyväksi tarvitse enää ponnistella, vaan tavoitteet voidaan siirtää länteen Jakobson vetoaa siihen, että ”Suomen kansainvälinen asema on osa sitä Euroopan järjestystä, jota Neuvostoliitto pyrkii vakiinnuttamaan”. Tällöin hän unohtaa tyystin, että kuva Suomesta ja sen turvalllisuusjärjestelmän myönteisenä pysyvänä aineosana on suomalaista perua eikä välttämättä vastaa Moskovan näkemyksiä. Neuvostoliitoller Suomi on pikemminkin hyvä luontainen naapuri, jolla on YYA-sopimussuhde Neuvostoliiton kanssa, kuin osa Euroopan järjestystä, nimimerkki huomautti. Kalpa kiinnitti myös huomiota itäisessä naapurimaassa tapahtuneisiin muutoksiin, joiden hän katsoi edellyttävän jopa aiempaa suurempaa panostusta itäsuhteisiin ja nimenomaan tarvetta tarkistaa, että ”kellot käyvät samaa aikaa”. Naapurimaallamme on jo neljäs NKP:n keskuskomitean pääsihteeri tällä vuosikymmenellä. Puolueen keskuskomitean politbyroossa on sukupolvi vaihtunut. Suomea tuntevia jäseniä, tuntijoista puhumattakaan, on valitettavan vähän. Neuvostoliiton nuoremmalla sukupolvella ei ole edes historiallisia tapahtumayhteyksiä Suomeen. Johdon myötä on myös keskeisessä avustajakunnassa tapahtunut vaihdoksia ja lisää on kaikesta päätellen odotettavissa. Tässäkin piirissä tietämys Suomesta näyttää olevan kovin harvinaista.”
Jyrkimmin Jakobsonin teesejä vastaan kävivät SKP:n lehdet, enemmistön ja vähemmistön äänenkannattajat kerrankin rinta rinnan.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Epävarmuuden vuodet ISBN 978-951-1-200957-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti