Vuoden 1984 lopussa Suomella ei mennyt erityisen hyvin. Ensin presidentti Koivisto joutui Britanniaan 13.-16.11. tekemänsä valtiovierailun yhteydessä kokemaan kovia. Neuvottelussa pääministeri Margaret Thatcherin kanssa kävi ilmi, että Koiviston tiedot suurvaltanaapurimaansa oloista ja poliittisesta kehityksestä poikkesivat Downing Streetin emännän näkemyksistä. Myös Thatcherin optimistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta poikkesi selkeästi Koiviston pessimismistä. Sattumoisin SPD:n puheenjohtaja Willi Brandt oli 15.11. Helsingissä ennakoinut, että suurvallat tulisivat palaamaan seuraavan vuoden aikana neuvottelupöytiin ja Honeckerin SLT:n vierailun toteutuvan myöhemmin vuoden 1985 kuluessa. DDR:n edustusto laati laajan tiedusteluraportin Brandtin vierailusta. Vierailusta teki selkoa Bredowille 14.11. SDP:n sihteeri Lauri Kangas, joka antoi Bachille myös SI:n Tokion konferenssin ( 8.-10. 11.1984) hyväksymän vetoomuksen sekä kaksi muuta SI:n ajankohtaista asiakirjaa ( Stoltenbergin Nicaragua-raportin ja SI:n byröön Rio de Jaineiron julistuksen).
Koiviston ja Thatcherin mielipide-eroja tuskin voi selittää tietämyksen puutteella vaan ideologisilla syillä. Thatcher ajoi liberalistista muutosta sekä talouspolitiikassa että kansainvälisissä suhteissa. Hän oli Yhdysvaltojen liittolainen. Koivisto harasi vastaan, ymmärsi neuvostojohdon ”kollektiivista”, hitaampaa, päätöksentekoa. Koivisto näki Neuvostoliiton jos ei liittolaisena niin ainakin ”hyvänä ystävänä”.
Huonosti menneen valtiovierailun kruunasi Southamptonin satamalaiturilla koettu episodi loistoristeilijän kastamistilaisuudessa, johon Diana saapui hieman myöhässä. Koivisto harmistui iltapäivälehtien kuvaukseen hänen ja prinsessa Dianana tapaamisesta. ”Manulta jäivät kädet taskuun ja Tellervo unohti niiata”. Seurasi syyllisten jahti, ensin kansliasta ja suurlähetystöstä, sitten mediasta. Jaana-lehti sai lopulta presidentiltä lausunnon: ”Siinä laiturilla myös ajattelin, että jos joku nyt meidän seurueestamme ryhtyy polviansa notkistelemalla osoittamaan alamaisuuttaan vieraan vallan edustajalle minun läsnä ollessani, niin hän syyllistyy maanpetokseen, tosin lieventävien asianhaarojen vallitessa.”
Suomen turvallisuuspoliittinen kriisinhallinta ei toiminut myöskään silloin, kun 2.1.1985 Norjassa räjähti uutispommi. Barentsinmereltä oli ammuttu Suomeen ohjautunut taktinen ohjus, toisen lausunnon mukaan risteilyohjus, jossa on saattanut olla ydinlataus. Syntyneessä mediameuhkassa kukaan ei huomannut, että uutinen julkistettiin 4-5 tapahtuman jälkeen. Naton tutkat olivat täsmällisesti kyenneet paikallistamaan ja rekisteröimään ohjuksen. Se löytyi vasta tammikuun lopulla, vaiheessa ”kun Inarin ohjus uhkasi kehittyä uuden suomettumiskeskustelun kantoraketiksi”, kuten Jukka Tarkka toteaa. Uutta suomettumiskeskustelua ruokki epätoivoinen ulko- ja puolustushallinnon tiedotuslinja, jossa kieltäydyttiin puhumasta risteilyohjuksesta tai ilmatilan loukkauksesta. ”Sensaatiohakuinen risteilyohjuskeskustelu ei vastaa käsitystämme maalin laadusta”, sanoi puolustusvoimien komentaja 14.1. Seuraavana päivänä poromies Veijo Saijets löysi Inarinjärven jäältä muovin palan, jonka hän toimitti 28.1. sotilasviranomaisille. Inarin pakkasmaasto nousi uudelleen maailman mediaan, kun päästiin nostotoimiin ja kamerat välittivät nostettavien osien venäjänkielisiä kylkitekstejä. Lopulta Neuvostoliitto suostui maksamaan puolen miljoonan markan nostokuluja, muttei vahingonkorvauksia. Suurlähettiläs Sobolev sentään esitti pahoittelunsa ”maalilaitteen” harhautumisesta Suomen maaperälle.
Neuvostoliitto ei olisi ollut Neuvostoliitto, ellei se olisi käyttänyt ohjusjupakkaa verhona tehostaessaan neuvostovastaisuuksien ilmiantoja. Maaliskuussa SKP:n keskuskomiteassa huomattiin, että Suomessa oli ryhdytty elvyttämään neuvostovastaisia asenteita. Paavo Lipponen varoitti ulkopoliittisia keskustelijoita ”kokeilemasta rajoja” ja ”amerikkalaisuuden ihannoinnista”. Keskustapuolueen Suomenmaa ryhtyi myös vetelemään rajoja keskustelulla. ”On sellaista urheiluhenkeä, että kuka lohkaisee ja kuinka paljon Neuvostoliitosta.”
Hieman odottamatta NKP:n politbyroo valitsi Tsernenkon seuraajaksi 11.3. maataloudesta vastanneen politbyroon jäsenen Mihail Gorbatshovin. Yllättävä valinta oli sikälikin, että nimenomaan maataloudessa Neuvostoliitto oli kokenut katastrofin toisensa jälkeen jo 1970-luvun puolivälistä alkaen.
Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti