Runsaat kolme viikkoa ennen 60-vuotissyntymäpäiväänsä presidentti Koivisto saattoi julkisuuteen koosteen siihenastisista ulkopoliittisista kannanotoistaan nimellä Linjaviitat. Tavoitteistaan presidentti kertoi teoksen esipuheessa, ettei hän ole pyrkinyt piirtämään minkäänlaista kokonaiskuvaa Suomen ulkopolitiikasta, vaan ”keskitetysti julkituomaan kansan kansainvälisten suhteittemme polttaviin kysymyksiin”. Varsinaisesta toimitustyöstä olivat vastanneet Jaakko Kalela ja kustannusalalla pitkään työskennellyt Keijo Immonen, jotka olivat kertomansa mukaan täydentäneet Koiviston puhetekstejä presidentin kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Kokoonpanoltaan teos muistutti kiusallisella tavalla Kekkosen Tamminiemi-teoksen perusjaksoa ja ryhmittelyä, mikä toisaalta teki tutkijoille ja tarkkailijoille helpoksi vertailla presidenttien kannanottoja keskenään.
Koivisto saavutti kuuden vuosikymmenen rajapaalun 25.11.1983. Valtionpäämiehen merkkipäivää juhlittiin näyttävästi. Päivän ensimmäinen näyttävä tapahtuma oli hallituksen tarjoama juhlalounas, jolla pääministeri puhui lämpimästi päivänsankarille. Persoonallisessa vastauspuheessaan Koivisto totesi maailman muuttaneen häntä ”eikä ilmeisesti myönteiseen suuntaan”. Hän myönsi ”katsovansa karsaasti jokaista veneenkeikuttajaa”. Helsinkiin akkreditoitu diplomaattikunta onnitteli pariskuntaa rahalahjoituksella, ja päivä huipentui iltavastaanottoon, jolle oli kutsuttu presidenttiparin sukulaisia, ystäviä ja tuttavia.
Tapahtumia uteliaana seuraava lehdistö pani merkille, että vieraat omaksuivat toisistaan poikkeavan roolin. Pohjoismaiset valtuuskunnat olivat saapuneet kohteliaisuuskäynnille. Neuvostovierailla sen sijaan oli mukanaan myös poliittisia terveisiä. Saapuessaan Kuznetzov painotti YYA-sopimuksen merkitystä ja onnittelupuheissaan hän keskittyi maailmanpolitiikan ongelmiin. Kuztnetsovin valtuuskunnalla oli tuomisinaan Neuvostoliiton valtion korkein tunnustus, Leninin kunniamerkki. Koivisto palkittiin, kuten Andropoivin allekirjoittamassa asetuksessa todettiin, suurista ansioistaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten ystävällisten ja hyvien naapuruussuhteiden kehittämisestä. Samoilla perusteilla oli aikanaan dekoroitu Paasikivi ja Kekkonen. Läntiset tarkkailijat panivat kuitenkin merkille, että Koiviston edeltäjät olivat saaneet tunnustuksensa vasta paljon pidemmän presidenttijakson, kahdeksan vuoden, jälkeen. Pari viikkoa myöhemmin Vladimirov katsoi jostakin syystä aiheelliseksi korostaa tapaamilleen suomalaisvaikuttajille, ”ettei palkintoa ollut myönnetty henkilölle, vaan Suomelle ja sen politiikalle”.
Merkkipäivänsä johdosta Koivisto myönsi lukuisia haastatteluja eri puolille ja onnistui niillä suututtamaan harvinaisen laajat piirit. Suomessa hän onnistui sohaisemaan ampiaispesään vastatessaan Linnaan saapuneiden oikeuslaitoksen edustajien onnitteluihin. Koivisto totesi vapaamuotoisessa vastauspuheessaan havainneensa, että ”viime aikoina syyttäjät ovat ryhtyneet panemaan kansalaisia syytteeseen varmuuden vuoksi, ettei syyttäjille itselleen aiheudu vaaraa”. Samalla hän pohdiskeli pitäisikö sellainen syyttäjä vaihtaa, joka on liian usein syyttänyt, että syyte on johtanut tuomioon.
Koivisto ei maininnut mitään erityistä syytä runsasta huomiota herättäneelle kannanotolleen. Ilmeisesti se selittyi ainakin osin ajalle tunnusomaisella ”rötösherrajahdilla”, joka kolkutteli jo vallan ovia. Se oli alkanut nk. gryndereiden harjoittamasta lahjonnasta ja veropetoksista. Koko joukko tunnettuja rakennusliikkeitä oli ryvettynyt, niiden joukossa muun muassa Puolimatka, Kivikartio, Tervo, Ruola, Haka ja viimeksi Noppa, jonka talousrikosvyyhti paisui niin suureksi, että käsittely ylimmissä oikeusasteissa päättyi vasta vuosikymmenen lopulla. Laajaa poliisitutkintaa oli myös käyty virkamiesten ja poliitikkojen lahjonnasta Helsingin metron rakentamisen yhteydessä. Loppujen lopuksi talousrikosoikeudenkäynneissä jaettiin kuitenkin vain vähän rangaistuksia, mikä koetteli kansalaisten oikeustajua. Joka tapauksessa rötösherrajahti herätti sydämentykytyksiä yhteiskunnan huipulla.
Kun presidentin tulkittiin asettuneen syyttäjiä vastaan, kannanotto lisäsi median jo ennestäänkin tuntemaan mielenkiintoa Koiviston vävyn Jari Komulaisen liiketoimia kohtaan. Yhteistyö alan ”hämärämiesten” kanssa ja näiden laillisuuden rajamaita kolkutelleet afäärit olivat laajalti lehtimiesten tiedossa. Vihiä oli siitäkin, että sekä rikospoliisi että Supo olivat kiinnostuneet Komulaisen ja hänen kumppaniensa liiketoimista. Kukaan ei sanonut sitä julkisuudessa, mutta pienessä piirissä sipistiin, että oliko presidentti liikkeellä tyystin ilman omakohtaista motiivia.
Enimmältään kannanotto ilmeisesti kuitenkin juontui kasvavasta vastenmielisyydestä, jota Koivisto tunsi syyttäjien esimiestä, oikeuskansleri Kortetta kohtaan. Presidentti harkitsi syyttäjiä puolustavan oikeuskanslerin asettamista oikeudelliseen vastuuseen virkatehtäviensä vakavasta laiminlyönnistä. Koiviston kannanottoon reagointiin nopeasti. Korte myönsi poliisin ja syyttäjien aseman vaikeutuneen uuden taloudellisen rikollisuuden vuoksi, mutta ei pitänyt uskottavana väitettä, että Suomessa nostetaan syytteitä liian niukoin perustein. Tiettävästi Kai Korte oli ensimmäinen oikeuskansleri, joka joutui siinä määrin tasavallan presidentin maalitauluksi, että katsoi parhaaksi väistyä paikaltaan odotettua varhemmin.
Kansalaisten keskuudessa Koiviston kannanottoja vieroksuttiin ja monet tulkitsivat hänen asettuneen rötösherrojen puolelle. Tämä käsitys vain vahvistui, kun presidentti myöhemmin suuren huomion saattelemana armahti muun muassa ylikorkotalletuksista tuomitun tehtailija Erkki Salonojan ja veropetoksista tuomitun entisen kansanedustajan Eero Lattulan.
Lähdeaineistoa: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti