Musta Monopoli

1980-luvun alkupuolella tiedottaminen oli avoimempaa kuin aikaisemmin. Musta Monopoli kirja kertoo, että kansanedustaja Ilkka Kanerva käy hakemassa kolmannen gin tonic-lasinsa ja kahmaisee samalla kourallisen suolapähkinöitä suuhunsa. Hänen katseensa kiertää seinusta piirongit, mutta harmikseen hän ei näe niillä paksuja sikaareja, joita hänellä on tapana muiden katseen välttäessä ottaa muutama mukaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin hän oli tuonut Linnasta edustussikareja, joiden vyössä luki silloisen presidentin tunnuslause: ”Sitä kuusta kuuleminen”. Kanerva ei välittänyt korjata kylässä käyneiden nuorten ystäviensä väärää käsitystä, että hän olisi saanut sikaarit kiitoksena presidentiltä.
Pähkinöitä rouskutteleva Kanerva lyöttäytyy luontevasti seurueeseen, jossa on nuori yksinäinen nainen, silmiinpistävän kaunis, mutta hänelle tuntematon. Esittely käy tällaisilla kutsuille kuitenkin vaivattomasti.

Ilkka Kanerva ei tee elettäkään lähteäkseen. Mielipahakseen hän tosin joutuu jättämään mielenkiintoisen neitosen seuran, kun paljastuukin että hän on rouva, jonka mies saapuu työkiireidensä vuoksi puoli tuntia myöhässä kutsuille. Paremman puutteessa Kanerva liittyy nuoren puoluesihteerin Erkki Liikasen seuraan. Molemmat inhoavat syvästi toisiaan, mutta sellaista ei ole tapana osoittaa julkisesti. Molempien tausta on hyvin samantapainen, vaatimattomista oloista he ovat joutuneet omin kyynärpäin raivaamaan tiensä kohti huippua. Kumpikaan ei ole koulun jälkeen tehnyt päivääkään oikeaa työtä, vaan palkan ovat maksaneet Teiniliitto, eduskunta tai puolue. Ulkomaalaisen diplomaatin olisi heitä tuntematta mahdoton arvata, kumpi edustaa vanhoillista rahavallan puoluetta: Kokoomusta, kumpi sosialismin nimeen vannovaa työväenpuoluetta. Se joka esiintyy aikakausilehtien väriaukeamilla ja puhuu kesämökin kuistilla kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta, on sosiaalidemokraattisen puolueen puoluesihteeri Erkki Liikanen. Neuvostomielisyyttään, rahantahtoisuuttaan ja edistyksellisyyttään puheissa korostava on kansanedustaja Ilkka Kanerva, Kokoomus.

Liian nopea nousu on jättänyt molempiin merkkinsä. Kumpikin uskoo, että heidän nousunsa on oman etevyyden ansioita. Tosin siinä on annos sitäkin, mutta suurin syy on siinä, että poliittinen koneisto tarvitsee heidän kaltaisiaan, ylemmille uskollisia ja alemmille kovia. Entisen säätynsä jäseniä kohtaan ei enää saa osoittaa mitään myönteistä huomiota. Sen havaitsee tarjoilijakin, joka työntää kohteliaasti coctail-leipätarjottimen heidän eteensä. Molemmat työntävät leipiä suuhunsa, palauttavat tikut tarjoilijan toisessa kädessä olevaan tuhkakuppiin ja jatkavat keskusteluaan suomatta ilmettäkään tarjoilijalle, kiitoksesta puhumattakaan.

Paavo Väyrynen ei viihdy tällaisilla kutsuilla, mutta asemansa vuoksi hänen on niillä joskus pakko käydä. Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen on elävä esimerkki siitä, että hänen kohdallaan pitää paikkansa sanonta” ihmisellä jolla on eniten vihollisia on vähiten ystäviä”. Hänellä ei ole politiikassa yhtään todellista ystävää, mutta hänen ympärillään liikkuu joukoittain liehittelijöitä, jotka ovat saaneet hänet itsensäkin uskomaan erehtymättömyyteensä. Väyrynen ei usko edes läheisimpienkään neuvoihin, vaikka nämä hyvää tarkoittaen yrittäisivät korjata hänen poliittista kömpelyyttään ja tosikkomaisuuttaan. Väyrynen on ajautunut hieman samanlaiseen imartelijoiden hovin saartamaksi, joka on eristänyt myös Kalevi Sorsan elävästä elämästä.

Väyrynen on niin etääntynyt politiikan ulkopuolisista asioista, ettei hänen kanssaan voi keskustella juuri muusta kuin politiikasta. Eräillä kulttuurikutsuilla hän törmäsi kauniiseen naiseen ja kysyi heti kiinnostuneena, että ”kukas nätti tyttö on”. Jokainen joka vähänkin seuraa suomalaista kirjallisuutta olisi ensi näkemältä pystynyt sanomaan, että nätti tyttö on kirjailija Tytti Parras. Paavo Väyrynen, joka inhosi Koivistoa sydämestään, lupasi muuttaa maasta pois, jos Koivistosta tulee presidentti.

Jos poliitikkojen turhautuneisuutta voisi mitata jollakin asteikolla, Erkki Tuomioja saisi varmasti korkeimmat lukemat. Näillekin kutsuille hän on tullut vain pistäytyäkseen ja odottamaan sopivaa tilaisuutta päästäkseen livahtamaan kotiin. Lenkkitossut odottavat eteisessä ja sen jälkeen on vuorossa 15 kilometrin lenkki. Hän tietää olevansa älykkäintä seuraa itselleen kiertäessään Kaivopuiston pururataa ja miettiessään sitä keskinkertaisuuksien joukkoa, jossa hän tuhlasi yhdeksän vuotta eduskunnassa ja johon hän perusteellisesti kyllästyi.

Poliitikot ovat lain edessä suojatumpia kuin tavalliset kansalaiset, sillä heitä ei tuomita kuin korkeintaan muodollisiin sakkoihin tai täydelle eläkkeelle, vaikka kysymyksessä olisi ollut salaputkikeinottelu, lahjusten ottaminen suurissa rakennusurakoissa, kannattamattoman tehtaan perustaminen vääristellyin laskelmin, väärien kuittien kirjoittaminen yrityksille, jotka ovat antaneet poliitikoille rahalahjoituksia, tai tilintarkastajien laiminlyönnit, joiden ansiosta eduskunnan taloudenhoitaja on pystynyt kahdenkymmenen vuoden aikana pimittämään 16 miljoonaa markkaa.

Poliitikkojen suojeluksessa olevat yritykset voivat elää lähes loputtomiin, sillä niiden valvonta on olematonta ja valtion rahoitus loputonta. Valtion laitosten ja yritysten johdolle on tärkeää, että niiden tilintarkastus on ”luotettavissa” käsissä. Valtiontalouden tarkastusvirasto ja kansanedustajista kootut valtiontilintarkastajat täyttävät luotettavuusehdon. Ammattipiireissä kansanedustajatilintarkastajat ovat saaneet lempinimen ”herkkusienet”. Nimitys ei suinkaan johdu siitä, että tarkastajat ovat tottuneet hyvään kestitykseen, vaan siitä, että herkkusienten tilintarkastajien elinympäristö on hyvin samanlainen: molempia pidetään pimeässä ja niille syötetään paskaa, kuten asia on tapana arkisesti ilmaista.

Lähdeaineisto: Aarno Laitinen Musta Monopoli ISBN 951-95531-5-0