Vuoden 1979 eduskuntavaalitappio oli Keskustapuolueelle pettymys. Ääniosuus putosi vuoden 1975 17,6 prosentista 17,3 prosenttiin. Puolue menetti 3 edustajapaikkaa 39:stä 36:een. Tappiota korosti se, että keskiryhmät – Keskustapuolue, Rkp ja Lkp – menettivät yhteistä voimaansa 57 paikasta 49 paikkaan ja että Kokoomus voitti peräti 12 paikkaa nousten 35 paikasta 47:ään. Sdp piti selkeästi ykköspuolueen aseman tosin häviten kaksi paikkaa: se sai 52 edustajaa (vuonna 1975 54 paikkaa). Sdp:n ylivalta-asema näytti jatkuvan samalla, kun Kokoomus nousi vastaansanomattomasti kakkoseksi jo melko lähelle Sdp:n kannatusta.
Tappiovaalien jälkianalyysissa Virolainen viittasi Kokoomuksen 13 vuoden mittaiseen oppositiokauteen, kun taas Väyrynen haki lähtökohtia tulevaisuuden operaatiolleen. Hän totesi, että Keskustapuolueen kokema ”vaalitappio oli pieni, mutta odotuksiin nähden suuri”. Ongelmaksi Väyrynen nimesi puolueen vanhoillisuuden ja maatalouspainotteisen profiilin, positiivisena hän näki vaalituloksessa eduskuntaryhmän nuorentumisen.
Vaalipettymys antoi tuulta purjeisiin muutosvaatimuksille puoluejohdossa. Eduskuntavaalitulos merkitsi käytännössä starttia puheenjohtajan vaihtamisoperaatiolle. Virolaisen kaataminen alkoi. Väyrysen vaalitulostulkinnassa oli sekä puolueanalyysia että henkilökohtaisia pyrkimyksiä. Puoluetulkinta peilautui yleispuoluesuuntausta vasten; puolue oli kulkenut takaperoiseen suuntaan. Se oli ottanut taka-askelia luokkapuoluetta muistuttavalla tavalla. ”Luokkapuolue – vanhanaikainen imago – Virolainen johdossa” –mielleyhtymäketju oli Väyrysen vaalitappiotulkinnan takana. ”Yleispuolue – eduskuntaryhmän nuorentuminen – puolueen uudistuminen – uusi puoluejohto”-ajatusketju oli puolestaan Väyrysen esittämä tulkinnallinen ja viitteenomainen vaihtoehto, jolla hään uskoi ja uskotteli voitettavan ja jolla hän loi kovenevia odotuksia puheenjohtajuuteensa. Tämä argumenttirakennelma toimi puheenjohtajan vaihtamisoperaation vauhdittajana huipentuen Turun puoluekokoukseen ja Väyrysen haastamispuheeseen.
Keskustapuolue pääsi osallistumaan Koiviston hallituksen harvinaisen kovan keskustelun ja tiukan äänestyksen jälkeen. Puoluevaltuuskunta päätti äänin 79-49 hyväksyä Koiviston hallituksen omalta osaltaan. Vastarinnan ydin oli Etelä-Pohjanmaalla. Virolainen oli ennen ratkaisua toivonut yksimielisyyttä, se ei toteutunut. Niin ikään Keskustapuolueen tavoite oli vetää Kokoomus voittonsa jälkeen ja perusteella hallitusvastuuseen. Sekin tavoite epäonnistui, vasemmiston periaatteellisten kannanottojen takia. Virolainen ajoi puoluevaltuuskunnan kokouksessa 25.5.1979 äärimmäisen päättäväisellä otteella Keskustapuoluetta Koiviston hallitukseen. Hän jopa vastasi jokaiseen vastaanharaavaan puheenvuoroon.
Keskustapuolueen profiilinnnosto alkoi jo Koiviston hallituksen muodostamisen yhteydessä. Keskiryhmät valtasivat hallituksen enemmistön. Kova linja ohjelmaneuvotteluissa tuotti tuloksen. Puolue oli päässyt vaalitappion jälkeen vähintään edullisiin hallituspoliittisiin asetelmiin. Kovasta linjasta ja profiilin korotuksesta puolueen sisällä vallitsi käytännössä pitkälle menevä yksimielisyys. Väyrysellä oli kaksi syytä ajaa kovaa linjaa: Turun puoluekokouksessa täytyi saada näyttöjä koventuneista otteista suhteessa sosiaalidemokraatteihin, ja toisekseen tulossa oleviin presidentinvaaleihin täytyi rakentaa paremmat ennakkoasetelmat ja saada Koiviston kansansuosio sulamaan. Kekkonenkin uskoi pääministeriyden pudottavan Koiviston ”kuolevaisten joukkoon”.
Puheenjohtaja-asetelmien muodostumiseen vaikutti Kekkosen ja Virolaisen välirikko, joka sai viimeisimmän kimmokkeen Virolaisen Suomen Kuvalehdelle antamasta haastattelusta, jossa hän totesi Kokoomuksen oppositioaseman johtuvan ”yleisistä syistä” eikä ”sisäisistä syistä”. Kekkonen suuttui ja tuli julkisuuteen poikkeuksellisen voimakkaalla Virolaisen vastaisella lausunnolla. Tämä ”juhannuspommiksi” myöhemmin ristitty tapahtuma heijastui puolueen sisäiseen asetelmaan, ja se toimi hienokseltaan Väyrysen hyväksi. Kekkonen pysyi Keskustapuolueen puheenjohtajakysymyksessä pidättyväisenä. Hän näki puheenjohtajavaihdoksen toivottavana ja tärkeänä, mutta ei halunnut puuttua asiaan. Sisäinen kanta näkyi siinä, että hän antoi kansliapäällikkönsä jatkaa K-linjalaisten johtohahmojen taivuttelua Väyrysen kannalle. Taivuttelu osaltaan puri. Karjalaisen johtama K-linja lähti enemmän tai vähemmän innokkaasti tukemaan Väyrystä.
Johtoratkaisut ja johtovalintojen argumentit muodostivat tulevan strategian perustuksen. Väyrynen voitti äänin 1737 – 1611 ja Kääriäinen Mäki-Reinikan äänin 1965-908. Väyrysen valinta takasi strategian muutoksen. Väyrynen esitteli Turun puoluekokouksessa 14.6.1980 1980-luvun alun tavoiteohjelman huipentaen esityksensä ”Keskustapuolueen kansallinen tehtävä”- analyysin tavalla, jossa yhdistyivät Väyryseen valintaan johtaja argumenttipolku, puolueen kokonaistilanteen arviointi, syväindentiteetistä nouseva politiikan tavoiteasettelu ja puolueen uudistumisstrategia.
Lähdeaineistoa: Seppo Kääriäinen: Sitä niittää, mitä kylvää ISBN 951-20-6372-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti