Presidenttiehdokkaan valinta oli keskustapuolueelle ja puolueen yhtenäisyydelle vaikea asia. Kiistely ja keskustelu pyöri lähinnä kahden tohtorin, Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen ympärillä. 1970-luvun puoliväliin saakka varsin yleisesti otaksuttiin, että Ahti Karjalainen on keskustapuolueen presidenttiehdokas uutta presidenttiä valittaessa. Yleisesti tiedossa olevat ongelmat muuttivat kuitenkin vuosien myötä tilanteen. Karjalaisen henkilökohtaiset ongelmat lisääntyivät keskustalaisten luottamuksen samalla vähetessä. Julkisuutta saanut rattijuopumus oli keskustapuoluelaisille, varsinkin Karjalaisen tukijoille, vaikeasti anteeksiannettava teko. Se muodostui Karjalaisen kompastuskiveksi.
Johannes Virolainen kompuroi puolestaan avioliitossaan ja ulkopolitiikassa. Avioero Kaarinasta ja uuden liiton solmiminen Kyllikki Stenroosin kanssa saivat ehkä liiankin suurta arvostelua osakseen. Ulkopoliittinen törmäily huipentui Virolaisen Suomen Kuvalehdelle antamaan haastatteluun, jonka mukaan ”yleiset syyt” estivät kokoomuksen hallitukseen pääsyn. Kekkonen ärähti tulistuneena Virolaisen lausumasta ja katsoi, että Virolainen, kun hän teki sen eduskunnan puhemiehen ominaisuudessa, lisäsi suomettumispuheita ja heikensi Suomen kansainvälistä arvostusta puolueettomana maana.
Taitavana taktikkona Virolainen osasi kuitenkin kääntää sekä avioeronsa että ulkopoliittisen kömmähdyksensä edukseen. Eräät jopa sanoivat, että onpa maassamme sentään edes yksi suoraselkäinen, joka uskaltaa uhmata myös Kekkosta.
Koska molemmat tohtorit olivat tietyllä tavalla kiisteltyjä, muodostui vaalikampailu näiden kahden välillä ”titaanien taisteluksi”, joka huipentui Kuopiossa värikkääksi välienselvittelyksi. Puoluekokoukseen oli saapunut ennätyksellinen määrä osanottajia, ja tunnelma oli tiivis ja korkealla. Ei edes Kouvolan myrskyisä kokous vuonna 1964 ole vertailukelpoinen Kuopiossa pidetyn kokouksen rinnalla. Panoksia ei säästelty sen enempää puoluevaltuuskunnassa kuin varsinaisessa puoluekokouksessakaan, vaikka ne tehokkuudestaan huolimatta eivät vaikuttaneetkaan jo muodostuneisiin ja osin lukkiutuneisiin mielipiteisiin.
Erikoista ja hämmästyttävää tässä puoluekokouksessa oli se, että vaikka puolueen johto, eduskuntaryhmän suuri enemmistö, keskustapuolueen ministeriryhmä kokonaisuudessaan ja vieläpä puoluevaltuuskuntakin suosittelivat Ahti Karjalaisen nimeämistä puolueen presidenttiehdokkaaksi, valitsi puoluekokouksen ylivoimainen enemmistö Johannes Virolaisen. ”Isokenkäiset” kärsivät murskatappion. Myös minä olin niiden joukossa, jotka ottivat kantaa Karjalaisen puolesta, Eino Uusitalo kirjoittaa.
Valinnan tapahduttua ja ”hurmoshengen” osittain laannuttua alkoi vilkas keskustelu. ”Kenttä se on, joka puolueessa päättää”. ”Puoluejohdon pitäisi kuunnella enemmän kenttää”. Tämä on tietenkin totta, mutta olen sitä mieltä, että tietyissä merkittävissä asioissa pitäisi kentän kuunnella puolueen johtoa. Jos kenttä ei anna arvoa puolueen johdon näkemyksille, ajaudutaan vaaralliseen tilanteeseen. On muistettava, että vain molemminpuolisella arvostuksella ja luottamuksella voimme säilyttää yhtenäisen ja toimintakykyisen puolueen aseman. Suuret ja vaikeatkin ratkaisut on kyettävä hoitamaan kiihkottomasti.
Yleisesti otaksuttiin, että kiivaan Kuopion kokouksen jälkeen keskustapuolueen kenttä hajoaa eikä puolue voi yhtenäistää rivejään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan häviölle jäänyt vähemmistö ilmoitti, että kansanvaltaa on kunnioitettava ja vähemmistön on tyydyttävä enemmistön päätökseen. ”Johannes Virolainen on keskustapuolueen presidenttiehdokas, jota me tuemme”. Näin myös tapahtui. Monikaan keskustalainen ei kieltäytynyt valitsijamiesehdokkuudestaan sillä perusteella, että ehdokas olikin Johannes Virolainen. Tosin kaikki ehdokkaat eivät hänen puolestaan liputtaneet. Esimerkiksi ilmoituksista jätettiin pois presidenttiehdokkaan nimi. Kaikki ehdokkaat puolestaan eivät käyttäneet vaali-ilmoituksissaan puolueen vaalitunnusta ”Kekkosen linjalla eteenpäin”.
Jouduin itsekin käymään kamppailua siitä, asetunko valitsijamiesehdokkaaksi. Sisimmässäni tunsin, ettei Virolaisesta olisi presidentiksi nimenomaan hataran ulkopoliittisen harkintakyvyn vuoksi, vaikka hän monessa muussa mielessä oli hyvin ansioitunut. Mietin miten kävisin vaalikamppailua sellaisen ehdokkaan puolesta, jonka ominaisuudet eivät riittävän hyvin vastaa presidentiltä vaadittavia edellytyksiä. Päätin kuitenkin lopulta ryhtyä ehdokkaaksi, koska ajattelin, että poisjäänti voisi aiheuttaa kiusallista huomiota puolueessani ja siitä voisi olla haittaa vaalityölle. Lähdin tekemään työtä Johannes Virolaisen puolesta, Uusitalo kirjoittaa.
Lähdeaineisto:
Eino Uusitalo Jälkipeli ISBN 951-26-2439-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti