Presidenttikauden loppuvuosina ulkopolitiikkaa koskevat mielipidetutkimukset olivat Kekkoselle mieluisaa luettavaa. Esimerkiksi heinäkuussa 1979 Ilta-Sanomien tilaamassa tutkimuksessa haastateltujen suuri enemmistö katsoi Suomen arvostuksen ja arvovallan maailmalla kasvaneen. Tutkimuksen mukaan 71 prosenttia kansalaisista piti Suomen ulkopolitiikkaa joko erittäin hyvin tai melko hyvin hoidettuna. Huonoksi sen arvio vain neljä prosenttia.
Kekkosen 80-vuotispäivä 3.9.1980 korvasi tavallaan kaiken menneen, vuosien, jopa vuosikymmenien mielipahat: ”Syntymäpäiväni johdosta määrätön määrä kirjoituksia. Ne ovat miltei poikkeuksetta olleet sympaattisia. Jopa sellainen kaivajakin kuin Tyyri …. Päivälehdet ja aikakausilehdet samoin täynnä sympaattista tekstiä”. Kekkos-kriittisistä medioista merkittävin, Helsingin Sanomat, jakoi sekin tunnusta omalla tavallaan. Ilmiselvästi Kekkosta myös ilahdutti syntymäpäivän edellä julkaistun Tamminiemi-teoksen herättämä huomio sekä sen keräämä kiitos.
Mutta loppujen lopuksi kaikki ei ollutkaan niin silkoista, kuin merkkipäivän ympärillä annetut ylistävät lausunnot antoivat ymmärtää. Ulkomaiset lehdet paljastavat sen, mistä kotimaassa supistiin. New Yorki Timesiin kirjoittanut Werner Wiskari korostaa muistelmissaan olleensa ensimmäinen, joka kertoi maailmalle Suomen presidentin kärsivän satunnaisista muistikatkoksista ja television joutuvat editoimaan hänen puhetilaisuuksistaan valmistettuja uutisfilmejä. Suomessa harjoitettavan itsesensuurin vuoksi asiaa ei voi käsitellä julkisuudessa, Wiskari latasi. New York Timesin uutinen levisi muihin lehtiin, ja syksyllä 1980 asiaa vatvottiin jo Helsingin iltapäivälehdissäkin.
Ilmeisesti kiertelevät huhut Kekkosen heikentyvästä terveydentilasta pitivät myös Tehtaankadun edustajat varpaillaan. Ministerineuvoksena tuolloin palvellut Derjabin on myöhemmin todennut, että asiasta Moskovaan raportoiminen ei ollut neuvostojohdon iän ja terveydentilan huomioon ottaen vailla ongelmia.
Poliittisissa piireissä huhut saivat ilmaa siipiensä alle Kekkosen esiintymisestä joidenkin vierailujen yhteydessä. Ensimmäisen kerran hänen käytöksensä herätti huomiota Yhdysvaltojen varapresidentin Walter Mondalen vierailun aikana huhtikuussa 1979. Kekkonen oli neuvottelujen aikana ilmeisen väsynyt ja katkaisi erään repliikkinsä tavalla, joka antoi läsnäolijoille vaikutelman, että hän oli puolisen minuuttia muissa maailmoissa ennen kuin jatkoi siitä, mihin oli sanottavansa keskeyttänyt. Sairauden tiliin sen sijaan ei mennyt se, että hän ryhtyi keskustelun ulkopuolella esittämään kiusallisen suorasukaisia käsityksiä Lähi-idän rauhansopimuksesta niin, että UM joutui niitä sittemmin selittelemään yllättyneille amerikkalaisille.
Vastaava tapaus sattui myöhemmin kesällä, kun Sorsa kävi Israelin työväenpuolueen johtajana Simon Peresin kanssa Tamminiemessä. Keskustelu epäonnistui. Presidentti ei ilmeisestikään ollut selvillä siitä, kuka vieras oli, ja kun paikalla ollut virkamiestulkki vielä kokemattomuuttaan käänsi kaiken Kekkosen esittämän, tapaaminen muodostui piinalliseksi.
Eniten jälkipyykkiä aiheutti Ranskan presidentin Valery Giscard d´Estaingin valtiovierailu 2-3.6.1980. Neuvottelupöytään valmistauduttaessa Kekkonen tuntui äkkiä menettävän otteensa todellisuuteen. Hän totesi alivaltiosihteeri Korhoselle, miten kansainvälisiä neuvotteluja käydään. Korhonen rauhoitteli esimiestään, mutta se ei näyttänyt auttavan. Kollegansa kanssa keskustellessaan Kekkonen oli väsyneen ja epävarman tuntuinen, kuin varjo entisestään. Erehdyksiä ja virheitä hänelle ei sattunut, mutta hänen olemuksensa paljasti vastapuolelle yhtä ja toista. Kun Kekkonen sitten vielä kesken neuvottelujen pudotti taustapaperinsa lattialle, kommentoi Giscard d´Estaing tapaamista myöhemmin omilleen toteamalla, ettei hän ollut tiennytkään, että Suomen presidentti on vanhuudenhöperö.
Kekkosen varsinainen sairaus, arterioskleroosi, eteni kaiken aikaa hitaasti, mutta vääjäämättä, vaikka se ei paljolti itsestään merkkejä antanutkaan. Näkyvin oire oli Kekkosen ennen niin tarkan muistin pettäminen. Yhä useammin sattui niin, ettei hän muistanut jonkin henkilön nimeä, jonkin asian tapahtuma-aikaa tai oli muuten vain epävarma yksityiskohdista. Monia väärinkäsityksiä näyttävät aiheuttaneen Tamminiemen terveisten kuljettajat. Sairauden oireisiin lienee luettava myös se, että Kekkonen tunsi itsensä aika ajoin kovin väsyneeksi. Ensimmäisen vakavamman oireen sairaus näyttää antaneen heinäkuussa 1980. Kekkonen oli tullut pienkoneella Kajaanista Turkuun ja sai samana iltana kesken päivällistilaisuuden jonkinlaisen aivoverenkiertohäiriön, mahdollisesti lievän aivoinfarktin, ja joutui jättämään tilaisuuden kesken. Kultarantaan kiireesti kutsuttu Halonen ei osannut lääkitä vaivaa, mutta ei liioin pitänyt sitä hälyttävänä.
Ikääntyminen ja sairauden vähittäinen eteneminen heijastuivat Kekkosen käyttäytymiseen. Ystäväpiirissä pantiin merkille, että aiemmin seuran keskipisteenä ollut presidentti muuttui hiljaisemmaksi ja saattoi aika ajoin jättäytyä syrjään keskustelusta ja ikään kuin vetäytyä omiin ajatuksiinsa. Monet panivat merkille hänen mielialojensa ailahtelun. Vuosikymmenen vaihdetta lähestyttäessä Kekkonen tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi. Kustaa Vilkunan kanssa lähes päivittäisine puhelinkeskusteluineen kuului arkipäivän kiintopisteisiin. Siksi 6.4.1980 Kekkosen Lapista tavoittanut tieto Vilkunan poismenosta järkytti syvästi.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Umpeutuva latu ISBN 951-1-16257-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti