Presidentti Kekkonen oli aktiivisesti kiinnostunut ulkomaankaupasta ja eritoten Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta. Aina silloin tällöin häneen piti turvautua, kun muut keinot olivat lopussa, ja yleensä asiat tämän jälkeen oikenivat. Kävin aika ajoin Tamminiemessä eri tilanteita selostamassa, ja tästä kaikesta on jäänyt hyvä muisto, Paavo Rantanen kirjoittaa.
Suurlähettiläs Paavo Rantanen ehti 30 vuotta kestäneellä urallaan ulkoministeriön palveluksessa työskennellä monissa maissa ja kaupungeissa. Noihin vuosikymmeniin mahtuu lukuisia ihmisiä ja tapahtumia. Hän oli mukana mm. lukuisilla Urho Kekkosen tekemillä valtiovierailuilla. Hyvien suhteiden ylläpito Neuvostoliiton kanssa oli aluksi ensi sijalla. Idänkauppa kehittyi huimaa vauhtia. Toisaalta seurattiin aktiivisesti Euroopan integraatiokehitystä. EEC-vapaakauppasopimus, EFTA:n täysjäsenyys ja ETYK-diplomatiassa onnistuminen olivat Suomelle poliittisia voittoja lännen suunnalla.
Kesäkuussa 1979 syntyi pulmatilanne. Puhelin soi, ja langan päässä oli Finn-Stroin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala. Hän kertoi, että suurlähettiläs Stepanovin läksiäisiä oli vietetty Polarin saunalla – presidenttikin mukana – jolloin oli päätetty, että lähtijän mukaan pannaan Kekkosen kirje Breszhneville Kostamusprojektin jatkon vauhdittamiseksi. Reaktioni oli kielteinen, sillä ongelmat eivät olleet sitä luokkaa, että jo nyt olisi ollut turvauduttava järeimpään valttiimme eli UKK:n väliintuloon. En tainnut mainita toista motiivia, joka oli Stepanovin kielteinen suhtautuminen Suomeen. En pitänyt mielekkäänä, että tälle Suomi-syöjälle olisi annettu vielä postinkantajan arvokas tehtävä tärkeässä asiassa. Kangas-Ikkala toisti kuitenkin topakasti, mitä oli päätetty. Soitin presidentille ja totesin varovasti, ettei tilanne vielä vaadi hänen väliintuloaan. Kalenteriini olen kirjannut 13.6.1979: ”Esitin Breznev-kirjeen lykkäämistä. UK hyvällä tuulella – suostui.” Pari viikkoa myöhemmin sain Moskovaan sanoman, jonka mukaan presidentti luopui kirjeideasta, Paavo Rantanen kirjoittaa.
Presidentin viimeisellä Neuvostoliiton vierailulla häntä seurasi muhkea joukko: ministerit Väyrynen ja Rekola, talouskomission puheenjohtaja Ahti Karjalainen, liuta virkamiehiä sekä näyttävä saattue talouselämämme kärkimiehiä. Matkan aikana näkyi hyvin, että UKK:n ja Karjalaisen välit eivät olleet kunnossa. Karjalaista ei otettu mukaan virallisiin keskusteluihin Kremliin eikä hän myöskään päässyt sinne asumaan. Kremlin tiloihin meitä mahtui vain muutama, ja hyvässä sovussa jaoin siellä karuhkon huoneen numero 7 Juhani Suomen kanssa.
Ohjelma noudatteli valtiovierailun tavanomaisia kuvioita. PAO- ja Kostamus-pöytäkirja allekirjoitettiin komeasti Kremlissä. Virallisissa keskusteluissa Kremlissä puhuttiin laajalti kahdenvälistä ja kansainvälistä asiaa. Muistiin olen merkinnyt, että Breznevin esittämä katsaus Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta oli asiantunteva. Tämä huonokuntoiseksi tiedetty neuvostojohtaja ei tuona päivänä ollut mikään terveyden perikuva, mutta vei silti roolinsa läpi asianmukaisesti. Sen sijaan Kekkonen väsähti tilaisuuden jatkuessa, häneltä ikään kuin katosi punainen lanka ja lopulta hän vaikeni. Kauhistuin nähdessäni, miten heikoilla päämiehemme sillä hetkellä oli supervallan johtomiesten edessä. Paavo Väyrynen pelasti tilanteen jatkamalla siitä, mihin UKK oli jäänyt. Näin saatiin tuo vaihe kunnialliseen päätökseen. Isännät olivat hienotunteisia, eivät olleet tietäkseenkään presidenttimme katkoksesta. Kremlin kokemus ei enää vierailun aikana toistunut, mutta näytti selvästi siltä, ettei presidentti ollut kunnossa matkalla, jonka teimme Bakuun. Loppu hyvin, kaikki hyvin kumminkin.
Viimeisen kerran tapasin presidentti Kekkosen Kultarannassa 14.8.1981, päivää ennen kohtalokasta Islannin-matkaa. Samana perjantaina oli Helsingissä allekirjoitettu jättisopimus Kostamuksen jatkorakentamisesta arvoltaan 2,3 miljardia markkaa sekä Valmetin mittava sopimus kolmentoista aluksen toimittamisesta Neuvostoliittoon, kaupan arvo 800 miljoonaa markkaa. Tämän kunniaksi presidentti otti Kultarannassa vastaan Neuvostoliiton varaministerin N. D. Komarovin avustajineen. Paikalla oli myös Polarin vuorineuvos Kauko Rastas. Ministeri Esko Rekola ja minä olimme mukana. Presidentti tarjosi meille drinkit ja kolmisen varttia keskusteltiin leppoisasti Kostamuksesta sekä niitä ja näitä. Kun joukko oli poistunut siirtyäkseen veneeseen, olin hetken kahden presidentin kanssa. ”Menikö kaikki hyvin?” hän kysyi. Vastasin totuudenmukaisesti: ”Hyvin meni”. Hyvästelimme. Poistuin laiturille katsomaan iloisten kalamiesten lähtöä. Puistokäytävällä Lasse Wächter puolestaaan kysyi: ”Menikö kaikki hyvin?”, jolloin vastaukseni oli sama kuin presidentille hetkeä aikaisemmin. Mutta kaikki oli jo toisin seuraavana päivänä. Muistona tuosta tapahtumasta minulla on hieno valokuva, jossa presidenttimme kättelee joukkoamme reippaan näköisenä. Syyskuun puolelle ajoitettu lähtöaudienssini presidentin luona ei koskaan toteutunut.
Lähdeaineisto: Paavo Rantanen Talviministeri ISBN 951-20-5741-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti