Kansainvälisen tilanteen kiristymisestä kielii sekin, että vuonna 1979 kaikki Varsovan liiton maat (paitsi Romania) sekä Kuuba ja Mongolia tekivät monikeskisen turvallisuuspoliisien yhteistyösopimuksen. Samaan aikaan itätiedustelu näyttää hieman hellittävän otetta Suomesta, vaikka varmuutta tai suoranaista todistusaineistoa tästä ei ole olemassakaan. Sira-tietueiden määrä vähenee kuitenkin edelleen toisena peräkkäisenä vuonna, mikä voi johtua sekä Stasin että KGB:n kokemista takaiskuista myös Suomessa. Suomessa pitkään toiminut Stasin tiedustelija Peter Schädlich loikkasi huhtikuussa 1979 virkamatkalla länteen Suomen kautta. Hän oli toiminut 1970-luvun alkupuolella kirjaajana DDR:n edustuston poliittisen ja tiedustelulinjan sekä SDP:n johdon välisissä keskusteluissa. Tammikuussa oli tapahtunut HVA:n kannalta yksi pahimmista takaiskuista, kun laitoksen teknis-tieteellisen osaston lahjakas upseeri Werner Stiller loikkasi ja paljasti 44 Stasin länsisaksalaista agenttia, jotka työskentelivät ydintutkimuksen piirissä.
Wolfin mukaan Itä-Saksan hankala energiatilanne ja kauppataseongelmat kannustivat oman ydinenergiaohjelman kehittelyyn. ”Moskova oli ottanut sodan jälkeen haltuunsa kaikki Itä-Saksan uraanikaivokset.” Stiller oli jäämässä kiinni BHD:n kanssa aloittamastaan yhteydenpidosta, kun hän kylmäverisesti siirtyi yöllä 18.-19.1. varastamallaan Stasin erikoispassilla Friedrichstrassen rajanyltyspaikkaa käyttäen länteen mukanaan suuri määrä tiedostoja agenteista ja tietolähteistä. On todennäköistä, että Schädlich paljasti Suojelupoliisille myöhemmin Stasin suomalaisia tietolähteitä ja agentteja.
Suomessa käytiin maaliskuun eduskuntavaalit, joissa Kokoomus nousi voimakkaasti (21,7%) ja SDP (23,9 %) erkaantui selkeästi suurimmaksi puolueeksi. Keskustapuolue menetti kannatusta ja jäi ryhmän koossa kolmanneksi (17,3 %), vaikka SKDL oli prosenteissa sen edellä (17,8 %). Poliittinen tilanne edellytti uutta avausta; ennen muuta parlamentaarisen mekanismin käyttämistä asetelmien selkiyttämiseksi. Kepussa tiedettiin, että vaalitappio oli seurausta pitkään jatkuneesta vasemmistoyhteistyöstä. ”Kenttä on kovin sekaisin”, kirjoitti Väyrynen vaalien aattona Kekkoselle. Helsingin Sanomat oivalsi, että kepusta oli tullut auringonlaskun puolue.
Mutta ei ollut helppoa SDP:ssäkään. Sen puheenjohtaja oli selkäsairas ja imagonsa Valko-sotkuissa tärvellyt kehäraakki-poliitikko, joka mielipidetiedusteluissa oli jäänyt Mauno Koiviston varjoon. Sorsa päätti vetäytyä puoluejohtajan ”siviilirooliin” ja avasi vallan pääportin Koivistolle jo vuoden 1978 lopulla. Tällöin hän kertoi lähipiirilleen, ettei jatka pääministerinä vaan haluaa tehtävään Koiviston. Luettuaan ajan merkkejä kansanedustaja Lasse Lehtinen teki ehdotuksen Koiviston pääministeriydestä heti vuoden 1979 alussa. Kepun ja SDP:n väliseksi eroksi oli 1970-luvun loppuun mennessä muodostunut se, että SDP oli sataprosenttisesti Moskovalle hyväksyttävä puolue. SDP:n ainoa oppositio muodostui kansanedustaja Erkki Tuomiojan ja nuorten SAK:n toimitsijoiden muodostamasta marxilais-kuusislaisesta vasemmistosiivestä. Toisaalta sen edustama aktiivinen anti-imperialistisesta vasemmistosiivestä. Toisaalta sen edustama aktiivinen anti-imperialistinen ulkopoliittinen linja vahvisti kuitenkin puolueen ja Sorsan asemia itäblokissa. Kepun K-linja ei tätä roolia täyttänyt, eikä edes länsiavauksia suunnitellut ulkoministeri Väyrynen nauttinut Moskovan luottamusta, vaikka hänellä oli epäilemättä Moskovan luottamusta istuvan presidentin luottamuksen kautta. Kalevi Sorsasta olikin tullut Moskovan näkökulmasta ”instrumentaalinen voima”. NKP:n politbyroon ehdokasjäsen, keskuskomitean sihteeri Boris Ponomarev keskusteli Berliinissä puoluejohtaja Erich Honeckerin kanssa 26.1.1979. Esille tuli Honeckerin toivomuksesta varovaisesti myös kommunistipuolueiden suhteet läntisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Honeckker toi esille SED:n suhteet Belgian, Suomen ja Espanjan sosialisti- ja sos.dem. puolueisiin. Ponomarev tarttui puheenvuoroon ja otti esille esimerkkinä NKP:n pitkäaikaiset suhteet SDP:hen. ”Kalevi Sorsa tekee meille paljon hyvää”, vaikka hänen asemansa ei SI:ssa ole vielä riittävän vahva”, selitti myhäilevä Ponomarev.
Oli selvä, että Sorsa oli ohittanut Kekkosen Moskovan suosiopörssissä ja häneen panostettiin tulevaisuuden miehenä. Vaikka Helsingissä KGB-residentti Vladimirov piti edelleen huolen siitä, että Kekkosen seuraajapelissä oli mukana myös muita, kuten Suomen Pankin varapääjohtaja Ahti Karjalainen, oli Sorsa luonut vahvemman aseman. Koiviston noustua hallituksen muodostajaksi Karjalainen vielä kärysi ratista 18.5.1979. Tapahtuman vuotaminen lehdistöön viikon päästä pudotti luonnollisesti Karjalaisen presidenttipelissä monta pykälää alaspäin.
Karjalainen oli joutunut myös EVA:n kestokritiikin kohteeksi ehkä myös siksi, että toimitusjohtaja Max Jakobsson oli Päiviö Hetemäen sairastuttua 1978 noussut ”uuden oikeiston” epäviralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Tämä poliittinen asetelma on syytä ymmärtää, kun arvioidaan sitä prosessia, jonka seurauksena 26.5.1979 ylimääräisessä presidentin esittelyssä nimitettiin Mauno Koiviston toinen kansanrintamapohjainen hallitus (SDP, Kepu, SKDL, RKP), 67 päivää vaalien jälkeen. Alusta alkaen Koiviston pääministeriys kytkettiin presidentinvaalikampanjaan sekä kansainvälissä että kotimaisissa kommenteissa. Mutta hänen nousunsa pääministeriksi tapahtui aivan hallitusneuvottelujen kalkkiviivoilla, kun Kekkoselle selvisi, että ketään muuta ei ollut ja Tehtaankatu oli näyttänyt nimitykselle vihreää valoa.
Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti