Seppo Hentilä kirjoittaa kirjassaan Harppi-Saksan haarukassa, että jouduin ” Harppi-Saksan haarukkaan” jo lukiolaisena 1960-luvulla Oulussa. Heräävä Saksan harrastukseni ja vasemmistolainen poliittinen suuntautumiseni löysivät yhteisen kodin paikallisesta Akateemisesta Sosialistiseurasta ASS:sta, jossa kohtasin muita asiasta kiinnostuneita. Itä-Saksaan minulla ei tuolloin ollut vielä mitään yhteyksiä, mutta DDR:n kulttuurikeskuksesta Helsingistä hankkimaani propagandakirjallisuutta luin ahneesti. Siitä sain sen käsityksen, että DDR oli kehittynein sosialistinen maa, jossa asiat tuntuivat olevan kaikin puolin paremmin kuin suuressa Neuvostoliitossa. Erityisesti minua kiehtoi Itä-Saksan itsestään esittämä kuva rationaaliseen suunnitteluun perustuvana modernina sosialistisena yhteiskuntana, jossa syntyvät epäkohdat poistetaan tieteen ja tekniikan keinoin. Kapitalismissa suunnittelu ei ole mahdollista, koska sitä hallitsevat suurpääoman itsekkäät edut. Vaistonvaraisesti ajattelin, että suomalaistenkin kannattaisi ottaa oppia nimenomaan DDR:stä, kun sosialismia ryhdytään käytännössä rakentamaan.
Toukokuussa 1970 valmistuin Helsingin yliopistosta pääaineenani poliittinen historia. Suunnittelin heti perään jatko-opintoja ja väitöskirjaa kansainvälisen työväenliikkeen historiaan liittyvästä aiheesta. Tarkoitukseni oli perehtyä sosiaalidemokraattisen reformismin nousuun, joka tapahtui useimpien Länsi- ja Pohjois-Euroopan maiden työväenpuolueissa ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.
1970-alun tilanteessa DDR oli minulle niin luonnollinen valinta, etten edes pyrkinyt mihinkään muualle. Sattumakin auttoi sopivasti. Marraskuussa 1969 allekirjoitettiin Suomen ja DDR:n ensimmäinen kulttuuriyhteistyöpöytäkirja, johon merkityt ensimmäiset neljätoista apurahaa tulivat tammikuussa 1970 suomalaisten opiskelijoiden haettaviksi. Hakemuksessani toivoin pääseväni lukuvuodeksi 1970-1971 harjoittamaan jatko-opintoja Leipzigin Karl-Marx-yliopistoon. Tiesin, että Leipzigissa ei ollut vain tuo kuuluisa yliopisto, vaan siellä oli myös ”Deutsche Bucherei” (DB), Saksan entinen kansalliskirjasto, jossa oli saatavilla periaatteessa kaikki saksan kielellä vuoden 1813 jälkeen painettu kirjallisuus.
Hakijoita oli ensimmäisellä kerralla vain 40. Valinnan suoritti sekakomissio, jossa oli edustajia Itä- Saksan korkeakouluministeriöstä ja kaupallisesta edustustosta, Suomen opetusministeriöstä sekä Suomi-DDR-seurasta. Itäsaksalaiset painottivat hyvää saksan kielen taitoa, käytännöllistä tai ammatillista valmiutta ja sosiaalista taustaa.
Kun syyskuussa 1970 ilmoittauduin Leipzigissa Karl-Marx-yliopiston rehtoraatin kansainvälisten asioiden osastolle, siellä ihmeteltiin ensin kovasti, miksi halusin opiskella DDR:ssä vain vuoden, vaikka minulle oli myönnetty stipendi viideksi vuodeksi. DDR:n elintaso oli vuonna 1970 kukoistavimmillaan: säännöstelystä oli päästy, ja hinnaltaan edullista tavaraa oli kaupat pullollaan.
Karl-Marx-yliopistolla vallitsi preussilainen työmoraali. Jouduin itsekin raahautumaan pakollisille saksan kielen tunneille lauantaiaamuisin kello seitsemältä. Yliopiston henkilöresurssit olivat Suomeen verrattuna loistavat; niinpä huomattava osa opetuksesta voitiin järjestää pienryhmissä.
Enemmän kuin virallisen totuuden vartiointi minua hämmensi Itä-Saksassa se, että yksityisessä, luottamuksellisessa keskustelussa opiskelijat saattoivat olla asioista täysin toista mieltä kuin seminaarissa yliopistolla. Kerran puheeksi tuli ”länsivaltojen provosoima Suomen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan” marraskuun lopussa 1939 – käsite ”talvisota” oli neuvostoliittolaisen tulkinnan mukaan tietysti myös Itä-Saksassa tabu. Monille itäsaksalaisille opiskelijoille Suomeen ja suomalaiseen suhtautuminen tuotti suuria vaikeuksia. Tämä johtui siitä, että DDR:n tiedostusvälineiden Suomi-kuva oli yksinomaan myönteinen. Puolueeton Suomi oli Neuvostoliiton hyvä ystävä, josta ei sopinut puhua pahaa.
Kampanjointi diplomaattisen tunnustuksen saamiseksi Suomelta hallitsi 1970-luvun alussa virallisissa yhteyksissä ylitse kaiken muun itäsaksalaisten suhtautumista suomalaisiin. Minuakin pommitettiin Leipzigissa jatkuvasti ja kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kysymyksellä ”Milloin Suomi aikoo tunnustaa meidän tasavaltamme?” Minulle alkoi pikku hiljaa kertyä erilaisia kriittisiä havaintoja elosta ja olosta DDR:ssä.
Suomeen palattuani olin näkemästäni ja kokemastani yhtä hiljaa kuin olin ollut Leipzigissakin. Sillä tavoin suomettunut 1970-luvun Suomen poliittinen ilmapiiri oli, etten ryhtynyt DDR:n epäkohdista kirjoittelemalla ehdoin tahdoin neuvostovastaisen antikommunistin mainetta hankkimaan. Näin menetellessäni syyllistyin tekoon, jota voi jälkeenpäin hyvin nimittää vaikkapa suomettumiseksi. Leipzigin kokemukset vaikuttivat maailmankatsomukseeni ja aiheuttivat muutoksen poliittisessa vakaumuksessani.
Diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeen Suomi oli DDR:lle tärkeä maa; se oli Neuvostoliiton hyvä ystävä ja siinä merkityksessä kaikkein myönteisin ”kapitalistinen ulkomaa”. Itäsaksalaiset odottivat suomalaisilta tukea pyrkiessään kohottamaan kansainvälistä arvostustaan eri aloilla. Suomen merkitystä lisäsi 1970-luvun alkuvuosina aivan erityisesti ETYK-huippukokouksen isännyys. Helsingissä elokuun alussa 1975 DDR koki kansainvälisen politiikan tähtihetkensä, kun Erich Honecker sai esiintyä Helmut Schmidtin rinnalla saksalaisen valtion tasavertaisena päämiehenä.
Ensimmäinen, nuorten tutkijoiden ruohonjuuritason kontakteihin perustunut historiaseminaari pidettiin Graifswaldissa keväällä 1973. Jorma Kalela, Jussi Turtola ja Manfred Menger ja Seppo Hentilä valmistelivat aloitteen yhteisen seminaarin järjestämiseksi. Ainoa tohtori joukossamme oli vuonna 1971 väitellyt Jorma Kalela, joka nimitettiin 1973 poliittisen historian dosentiksi Helsingin yliopistoon.
Itäsaksalaisten oli kirjoitettava jokaisesta seminaarista, samoin kuin matkoistaan Suomeen, seikkaperäinen kertomus, josta toimitettiin kopio ainakin vastaavalle ministeriölle, yliopiston puoluejohdolle ja ilmeisesti eräille muillekin tahoille. Suomalaisten ydinjoukkoa olivat Jorma Kalela, Seppo Hentilä, Jussi Turtola, Pauli Kettunen, Hannes Saarinen ja Lauri Haataja.
Poliittisen historian laitos Helsingissä oli meidän kannaltamme tärkeä. Siellä oli vahva vasemmistososialistinen vaikutus ja osin myös kommunistisesti suuntautuneita voimia. Tärkeitä henkilöitä olivat Osmo Apunen ja K. Korhonen.
Lähdeaineisto:
Seppo Hentilä: Harppi-Saksan haarukassa ISBN 951-746-650-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti