Kekkosen kolmatta presidenttikautta hallitsi kaksi sille hyvin tunnusomaista piirrettä: toisaalta Suomen turvallisuuspolitiikan toimintakentän korostunut laajentuminen ja kansainvälispoliittisestikin näkyvä aloitteellisuus sekä toisaalta Neuvostoliiton jyrkkenevä asenne Suomea kohtaan.
Aktiivisin vaihe osui 1970-luvun alkuun. Tuon ajanjakson jälkeen ei Suomessa ole ollut samanaikaisesti vireillä yhtä montaa niin laajakantoista prosessia, jollaista tuhon aikaan olivat muun muassa EEC-vapaakauppasopimushanke, SEV- ja KEVSOS-järjestelyt, ETYK-neuvottelut, suhteiden järjestely molempien Saksojen kanssa (nk. Saksan paketti), energiakriisin vaiktusten eliminoimiseen tähtäävät ponnistelut sekä ydinaseettomia vyöhykkeitä koskeva aloite ja tutkimus YK:ssa.
Ehdottomasti laajakantoisin näistä prosesseista oli vapaakauppasopimushanke. Se kiertyi yllättävän tiiviisti kaikkiin muihin tuohon aikaan vireillä olleisiin kysymyksiin ja vaikutti puolestaan niitä koskeviin ratkaisuihin. Sille Kekkonen omistautui kolmannella kaudellaan enemmän kuin millekään muulle ongelmalle ja teki näin ennen muuta sen vuoksi, että koki olevansa ainoa, joka saattoi ajaa hankeen läpi Neuvostoliiton jyrkästä vastustuksesta huolimatta. Arvio tuskin on liioiteltu, sillä sekä neuvostojohdon että myös SKP:n edustajat korostivat myöhemmin usein, ettei hankkeesta olisi koskaan tullut mitään ilman presidentti Kekkosta.
Neuvostoliiton rooli ja vaikutusvalta olivat Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen korostuneet paljon yli sen, mitä aiemmin oli osattu ennakoida. Neuvostoliitosta oli tullut Suomen turvallisuuspolitiikkaan kaiken aikaa taustalta vaikuttava tekijä, joka oli pako ottaa huomioon poliittisissa ratkaisuissa ja linjanvedoissa. Virkakautensa vuonna 1968 aloittaessaan Kekkonen oli asettanut päätehtäväkseen noudatetun ulkopolitiikan ja sen nauttiman luottamuksen jatkumisesta huolehtimisen. Hän lähti tietoisesti rakentamaan uskottavuuden ja luottamuksen perusmuuria, toisin sanoen omin aktiivisin toimin Suomen ulkopolitiikalle luetettavuutta, joka aikanaan pahojen päivien ehkä yllättäessä saattaisi koitua sen ja viime kädessä kansallisen olemassaolon pelastukseksi.
Suhteissa Pohjolaan ei juuri tapahtunut olennaisia asiallisia muutoksia, mitä osaltaan ehkä edesauttoi se, että Kekkonen alkoi suhtautua yhä suuremmalla varovaisuudella Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyteen ja karttoi korostetusti ottamasta kantaa sitä koskeviin ratkaisuihin. Etäännyttäväksi tekijäksi suhteessa tanskalaisiin muodostui kuitenkin NORDEK-seikkailu. Ruotsin suhteissa alkoi tapahtua etääntymistä, kun Erlanderin seuraaja Olof Palme ja Kekkonen eivät tuntuneet löytävän yhteistä aallonpituutta.
Eniten Kekkoselle ongelmia tuottivat Neuvostoliiton-suhteet. Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen Moskovan tavoitteissa oli nähtävissä selvä pyrkimys kytkeä Suomi yhtä läheisempään yhteyteen Neuvostoliiton kanssa. Tämän vyörytyksen estäminen sitoi Kekkosta enemmän kuin mikään muu turvallisuuspolitiikan alueella. Ongelma kärjistyi entisestään, kun Neuvostoliitto ryhtyi tulkitsemaan YYA-sopimuksen soveltamisalaa mahdollisimman laajasti. Samalla se pyrki rajaamaan puolueettomuuspolitiikan soveltamisalan mahdollisimman kapeaksi. Kekkosen kolmas kausi oli oikeastaan yhtämittaista isänmaan kulovartiossa oloa.
Tärkeä ”ennalta ehkäisevässä diplomatiassa” oli pitää aloite kaiken omissa käsissä. Yhtä tärkeää oli oikea ajoitus. Toisen puolustuslinjan näissä oloissa muodostivat aloitteet, joilla pyrittiin ilmentämään Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Tällaisia olivat jäsenyyshankkeet YK:n turvallisuusneuvostossa sekä OECD:ssä, SALT-isännyys, Euroopan turvallisuuskonferenssialoite sekä käytännössä myös YYA-sopimuksen voimassaoloajan ennenaikainen jatkaminen.
Kekkosen ja valtapuolueiden suhteissa tapahtui hänen kolmannella kaudellaan merkillepantavia muutoksia. Jo aiemmin alkanut etääntyminen Keskustapuolueesta jatkui. Kepun tilalle oli yhä selvemmin nousemassa SDP.
Suhteissa SKDL/SKP kehitys kulki päinvastaiseen suuntaan. Edellisellä kaudella Kekkonen oli vetänyt kommunistit hallitukseen; osana kansallista eheyttämispolitiikkaansa, mutta samalla myös tarkoituksena integroida äärivasemmisto suomalaiseen yhteiskuntaan. Päämääränä oli radikalismin patoaminen.
Kokoomuksen Kekkonen katsoi pilanneen itse omat mahdollisuutensa. Hän oli toisen kauden alussa vetänyt sen hallitukseen Moskovan painostuksesta piittaamatta ja taannut sen ulkopolitiikan. Puolue oli kuitenkin repivällä presidenttitaistelullaan ehdoin tahdoin pilannut ulkopoliittisen käyttökelpoisuutensa. Kolmannella kaudella kokoomus jäikin hallitusten ulkopuolelle. Suhteet kokoomuksen ja Tamminiemen välillä pysyivät pitkään etäisinä ja muodollisina eikä niiden tiivistymistä ainakaan edesauttanut ilmeinen puolueen hajaannus ja vanhakantaisen konservatiivisen siiven suuri vaikutusvalta sen päättävissä elimissä.
Kolmannen kauden aikana Kekkonen joutui kokemaan saman, minkä niin monet merkittävät valtiomiehet ennen häntä; valta eristää ja tekee yksinäiseksi. Näin tapahtui, vaikka hän itse oli mitä sosiaalisin ihminen, hahmo, joka viihtyi seurassa ja nautti kontakteista kanssaihmisiin. Yksinäisyyttä lisäsi puolison Sylvin kuolema vuoden 1974 lopulla.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 3 ISBN 951-1-18858-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti