Vuoden 1966 eduskuntavaalit suoritettiin jo maaliskuun lopulla, runsaat kolme kuukautta normaalia aiemmin. Syynä oli hallituksen kiireellisenä läpiajama vaalilain muutos, joka oli tarkoitettu pysyväksi. Sen valmistelun hoiti pääministeri Virolainen niin salaisesti, ettei edes oikeusministeri ollut tilanteen tasalla. Ajatuksen isä oli kuitenkin Kekkonen, joka jo syyskuussa 1965 päätti aikaistaa vaaleja.
Uudenvuoden puheessaan Kekkonen vetosi puolueisiin ja pyysi niitä osoittamaan malttia vaalitaistelussa. Neuvostolehdistön kirjoittelu tuki äärivasemmiston vaaliponnisteluja. Myrskyn vaalitaistelun vesilasissa aiheutti Kekkosen kirje kolmelle pääjohtajalle, Urho Kähöselle, Olavi Lindblomille ja V.J. Sukselaiselle. Se sisälsi näille osoitetun epäsuoran toivomuksen olla asettumatta enää ehdolle vaaleissa. Kun kirjeen saajat tunnettiin Kekkoseen kielteisesti suhtautuvina, oli toimenpide helppo leimata osoituksesi presidentin mielivallasta. Kekkosen aktio ei johtanut tuloksiin. Pääjohtajat torjuivat sen ja ilmoittivat julkisesti olevansa valmiit ryhtymään ehdokkaiksi.
Osaotto vaaleihin oli ennätyksellisen vilkas. Suurvoittajaksi nousi SDP, joka sai runsaat 27 prosenttia annetuista äänistä ja kasvatti edustajapaikkojensa määrän 38:sta 55:een. Myös simoslainen TPSL menestyi hyvin ja nosti paikkamääränsä kahdesta seitsemään. Voittajiin on luettava myös Suomen Pientalonpoikien Puolue, joka sai valtiopäiville Veikko Vennamon. Vielä samana vuonna puolue otti nimekseen Suomen Maaseudun Puolue (SMP). Äärilaidat kokoomus (tulos 26) ja SKDL (41) menettivät kuusi paikkaa. Keskustapuolue menetti neljä paikkaa ja putosi 49 paikallaan eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. RKP menetti vain kaksi paikka. LKP sai vain 9 paikkaa. Vasemmistoenemmistö muodostui numeroin 103-97.
Vaalien lopputulos yllätti Kekkosen. Keskustapuolueen osalta Kekkonen piti vaalitulosta parempana kuin oli odottanut. Erityisen tyytyväinen Kekkonen oli juuri sen vuoksi, että vasemmistoenemmistö ja SDP:n voitto olivat niin kiistattomat. Hän saattoi käyttää niitä perustelunaan itäänpäin vetäessään SDP:n hallitusvastuuseen.
Hallitusneuvotteluihin valmistauduttaessa Kekkosella oli kaksi perustavoitetta: SDP oli saatava mukaan hallitukseen, ja ministeristön oli oltava ulkopoliittisesti toimintakykyinen. Neuvostoliittolaiset kytkivät hallitusratkaisun alusta lähtien presidentinvaaleihin. Kekkosen uudelleenvalinnan turvaaminen nähtiin takeena noudatetun ulkopoliittisen linjan jatkumiselle, jonka varmistuttua SDP:n hallitukseen tuloonkin voitiin suhtautua levollisemmin.
Heti valtiopäivien avajaisten jälkeen Kekkonen 16.4. Kekkonen antoi hallituksen muodostamisen virallisesti Paasiolle. SKDL:n tuloa hallitukseen vastustivat oikeistopuolueet sekä SDP:n ja Kepun oikeistoainekset. Monia pelotti mahdollisuus, että kolmen suuren hallitus avaisi tien Kekkosen uudelleenvalinnalle. Neuvostoliittolaiset ymmärsivät kansanrintamahallituksen synnyn riippuvan lähinnä Keskustapuolueesta. Siksi painostus ja taivutteluyritykset kohdistettiin siihen. Kuultuaan Moskovassa vierailleelta Leskiseltä, että kantoina kaskessa olivat nimenomaan Virolainen ja Sukselainen, Tehtaankatu ryhtyi suostuttelemaan Virolaista.
Lähes kaksi kuukautta kestäneiden tunnustelujen ja neuvottelujen jälkeen Paasion hallitus oli vihdoin valmis, ja se sai nimityksen 27.5.1966. Ministerinsalkut jakaantuivat seuraavasti: SDP 6, Kepu 5, SKDL 3 ja TPSL 1. Uusi koalitio korosti sitoutumista kekkoslaiseen ulkopolitiikkaan todeten sen heti ohjelmansa ensi virkkeessä. Paasio poimi listalleen neljä sosiaalidemokraattia eduskuntaryhmän ulkopuolelta ja vain yhden ryhmästä, mikä kuvasi puolueen sisäistä tilannetta. Ulkopuolelta tulleista tunnetuimmat olivat opetusministeriksi nimitetty R.H. Oittinen ja valtionvarainministeriksi noussut Koivisto. Neuvostoliitto suhtautui Paasion hallitukseen korostetun myönteisesti. Kekkonen oli tyytyväinen hallitusratkaisuun. Uuden pääministerin kykyihin Kekkonen suhtautui epäilevästi. Paasio jätti yleisesti noudatetusta tavasta poiketen vastaamatta Kosyginin onnittelusähkeeseen ja reagoi vasta, kun Kovalev saapui tiedustelemaan asiaa. Kekkonen päivitteli Paasion ”käsittämättömyyttä” ja puuskahti: ”En minä ymmärrä, mitä tästä tulee!”
Hallituksen talouspolitiikassa ”on ollut toivomisen varaa”, Kekkonen totesi syksyllä 1967 antamassaan haastattelussa. Liimataisena Kekkonen arvosteli Koiviston budjettia löysyydestä Ja vieroksui hallituksen luomaa puoluetukijärjestelmää.
Devalvaatio tulikin. Lokakuun 11. ja 12. päivän välisen yönä 1967 valtioneuvosto päätti nostaa ulkomaisen rahan arvoa suhteessa Suomen markkaan 31,25 prosenttia. Devalvaatio oli sotien jälkeen seitsemäs. Kekkonen oli siunaamassa devalvaatiota.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Presidentti ISBN 951-1-13065-x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti