torstai 25. helmikuuta 2010
Virolainen ja SDP:n ulkopoliittinen muljahdus 1966
SDP:n eheytyminen, paluu ulkopoliittisesti toimintakykyiseksi ja samalla hallituskelpoiseksi palveli Kekkosen etuja monella lailla. Eheytynyt SDP vähentäisi Kekkosen riippuvaisuutta Maalaisliitosta. Kreml arvioi Kekkosta pitkälti hänen sisäpoliittisen tukensa kautta. Kekkonen ansaitsi luottamusta Kremlissä SDP:n avulla aina vain enemmän.
SDP:n sovittamine uudelleen hallituspuolueeksi eteni viiden askeleen eli eheytymisen, Tannerin väistymisen, Rafael Paasion puheenjohtajuuden, Väinö Leskisen kääntymyksen ja syvä katumuksen kautta.
Virolainen toimi asian hyväksi, vaikka hieman vastentahtoisesti. Kyseessä oli kuitenkin Kekkosen ja SDP:n etu, ei Virolaisen tai Keskustapuolueen. Puoluenäkökulma oli hänelle tärkeä. Karjalainen oli paljon innokkaampi ja myös Virolaista paremmin tietoinen asian etenemisestä. Karjalaisella oli Virolaista voimakkaammat vasemmistosympatiat sekä paremmat tiedot KGB:n operaatioista.
Karjalainen oli useaan otteeseen merkinnyt asiakirjoihinsa keskustelleensa SDP:n johdon kanssa. Hän oli kertonut haluavansa nähdä SDP:n eheytyneenä tulevan hallituskelpoiseksi. Tämä edellytti kuitenkin Kekkosen ulkopolitiikan hyväksymistä ja tukemista.
SDP:n muuntuminen ulkopoliittisesti katuvaiseksi oli käynnissä. Nimimerkki ”Keskustasuunnan kannattaja” kirjoitti heinäkuussa 1964 vastineen tri Pekka Kuusen Suomen Sosiaalidemokraatissa olleeseen kirjoitukseen. Kuusi oli vihjaissut, että SDP oli asettumassa Kekkosen ulkopolitiikan taakse. Nimimerkin – jonka taustalla oli itse Kekkonen – vastaus Kuusen kirjoitukseen oli merkkinä juuri halusta saada SDP hallitukseen. Näin paranisivat mahdollisuudet muodostaa enemmistöhallitus Suomessa.
NKP:n suhtautuminen muuttui vähitellen 1960-luvun alkuvuosina. Sen keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtaja Aleksei Beljakov toi SKP:lle lisäviestejä NKP:n muuttuneesta suhtautumisesta SDP:hen olleessaan SKP:n vieraana 3-17.7.1965. SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasio tapasi 27.1.1966 KGB-päällikön Vladimir Stepanovin. He valmistelivat edelleen SDP:n sovittautumista Neuvostoliiton vaatimaan muottiin.
Neuvostoliiton edustajien suhtautuminen ja usko sosiaalidemokraattien sovintoon ja uuteen ulkopolitiikkaan vaihteli jonkin verran näinä vuosina. Suurlähettiläs Zaharov suhtautui Karjalaisen arvion mukaan kriittisemmin sosiaalidemokraattien sovintoon kuin lähetystöneuvos J.N. Voronin, joka oli tiedustelulinjan mies. Hän oli elokuussa 1960 Neuvostoliittoon palanneen Viktor Vladimirovin seuraaja Tehtaankadulla vuoteen 1964, jolloin Vladimir Stepanov aloitti KGB-residenttinä Helsingissä.
Vuoden 1966 eduskuntavaalit sujuivat jossain määrin yllätyksellisellä tavalla, joskin ennusteiden mukaisesti. Osanotto oli vilkasta ja eduskunta koki muodonmuutoksen. Yhteiskunnan radikalisoituminen näkyi vaalituloksessa. Vaalien suuri menestyjä oli SDP, joka sai 27,2 % äänistä ja 55 paikkaa. Edustajia tuli 17 lisää. TPSL nosti myös paikkojaan kahdesta seitsemään. SKDL sen sijaan menetti kaksi paikkaa. Oikeistoenemmistö 113-87 vaihtui vasemmistoenemmistöiseksi (103-97). Kokoomus sai vain 13,8 % ja menetti kuusi paikkaa. Keskustapuolue sai 21,3 % ja menetti neljä paikkaa. LKP sai 6,45 % ja menetti niinikään neljä paikkaa. RKP sai 5,98 % ja menetti kaksi paikkaa. Keskustapuolue panosti voimakkaasti Helsinkiin. Virolainen ja Karjalainen olivat kumpikin ehdolla pääkaupungissa.
Karjalainen keskusteli illallisilla 22.3.1966 vaaleista Neuvostoliiton suurlähettilään A. E. Kovaljovin kanssa. Tämä antoi ymmärtää, että Neuvostoliitto edelleen suhtautui kielteisesti SDP:hen ja toivoi, että Karjalaisesta tulisi pääministeri. Presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävin Rafael Paasiolle. Presidentinvaalit olisivat kahden vuoden päästä, joten Kekkosen kannatti sijoittaa sosiaalidemokraatteihin, varsinkin kun Väinö Leskinen juuri huhtikuussa 1966 tapasi neuvostojohtoa Moskovassa ja sai ulkopoliittisen synninpäästön.
Se avasi SDP:lle hallitusovet. Kokoomuksen tilalle astuivat sosiaalidemokraatit. Kokoomuksen pitkä korpitaival alkoi. Se merkitsi haastetta Keskustapuolueen valta-asemalle, mutta Karjalaiselle tilaisuutta ratsastaa kansanrintamalla ja itäsuunnan uudella aallonharjalla kohti presidenttiyttä. Virolainen näytti jäävän kehityksen jalkoihin.
Väinö Leskinen oli hallitusneuvottelujen taustalla toiminut aktiivisesti SDP:n suhteiden kehittämiseksi NKP:hen. Hän matkusti matkatoimisto Arean johtajana 27.4.1966 Moskovaan. Matka herätti tarkkailijat. Karjalainen sai selvitykset tapaamisesta Neuvostoliiton uudelta KGB-päälliköltä Vladimir Stepanovilta kuin Väinö Leskiseltä itseltään.
Virolaista ei vihitty etukäteen SDP:n suureen ulkopoliittiseen muljahdukseen Karjalaisen tavoin. Virolainen sai tietää asiasta lehdistä. Hän soitti Kekkoselle 1.5.1966 kuullakseen yksityiskohdista Kekkoselta. Samalla Kekkonen alkoi vuolaasti kehua Leskistä. Se oli shokki, Virolainen kuvasi tilannetta. Kekkonen haukkui vielä 1950-luvulla Leskistä edesvastuuttomaksi sälliksi.
Sosiaalidemokraattisessa puolueessa alkoi samalla vasemmistolaissuuntaus, joka nosti pian valtaan Neuvostoliittoon suuntautuneita henkilöitä. He sokaistuivat neuvostopropagandan rauhanteemasta ja alkoivat soveltaa sisäistämäänsä näkemystä Suomessa: se samaisti aikaa myöten Neuvostoliiton ja Suomen edut. Heidän taustaryhmänsä oli usein Sadankomitea tai jokin muu ”rauhanliike”. Kekkonen itse ryhtyi tukemaan tätä suuntausta järjestämällä niin sanottuja lastenkutsuja, kuten 8.3.1966. Mukana oli muun muassa aliupseerioppilas Erkki Tuomioja, valt. yo Paavo Lipponen, kirjailija Jouko Tyyri ja lääket. lisenssiaatti Claes Andersson ja lääket. kand. Ilkka Taipale.
Tästä joukosta nousi todellisuudelle vieras ajattelu, että Suomen puolustuskyvyn ohentaminen johtaisi yya-sopimuksen profiilin nousuun ja sodanvaaran vähenemiseen Suomen osalta. Tähän liittyi pian Neuvostoliiton aloittama Suomen puolueettomuuden kyseenalaistaminen. Kommunistien kannalta kehityskelpoiset nuoret sosiaalidemokraatit pääsivät valtaan.
Moni heistä saarnasi yksipuolista aseidenriisuntaa, kuten lisensiaatti Jaakko Blomberg, joka haki asemiaan kirjallaan ”Kaksiteräinen miekka”. Hän oli julkaissut sen yhdessä Pentti Joenniemen kanssa. Alkoi uusi poliittinen vaihe, jossa k-linja, vasemmistolaistunut SDP ja SKDL pyrkivät vastedes eristämään Kokoomuksen hallituksista ja vallankäytöstä.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti