torstai 4. helmikuuta 2010

Suomen turvallisuuspoliittisen linjan vakiintuminen


















Presidentti Kekkosen vierailut Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin vuonna 1961 oli tarkoitetut vahvistamaan kuvaa Suomesta puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavana demokraattisena valtiona, jolla oli hyvät suhteet sekä itään että länteen. Suomen hallituksen piirissä seurattiin huolestuneena läntisen lehdistön kriittistä suhtautumista noottikriisin ratkaisuun ja sen jälkeiseen kehitykseen talven 1962 aikana. Noottikriisin jälkitilanteessa vuonna 1962 katsottiin tarpeelliseksi tehostaa Suomen ilmapuolustusta muun muassa kalustohankinnoin Neuvostoliitosta. Siinä yhteydessä kehittyi ongelma Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklojen tulkinnasta.
Kasvaneen ydinaseuhan vuoksi Suomen puolustaminen tavanomaisin asein näytti käyvän entistä vaikeammaksi. Tämä johti ulkopoliittisiin toimiin ydinaseistuksen uhkan vähentämiseksi sekä maanpuolustuksen uudistamiseen alueellisen puolustuksen periaatteella.

Noottikriisin ja vuoden 1962 vaalien jälkeen Suomen puoluekenttä sopeutui siihen, että presidentti Kekkosen ja maalaisliiton asema oli suuresti vahvistunut eikä kova oppositiopolitiikka tuottaisi myönteisiä tuloksia. Sosiaalidemokraatit totesivat kärsineensä ankaran tappion, joten puolueen puoluejohtaja Väinö Tanner katsoi tarpeelliseksi vetäytyä ensin taka-alalle ja kohta väistyä kokonaan johtopaikalta. Hänen seuraajakseen tuli keskitietä edustanut Rafael Paasio. Myös puolueesta irronnut TPSL koki vaaleissa niin suuren tappion, että toiminta itsenäisenä puolueena alkoi hiipua.

Kommunistit huomasivat, että heidän mahdollisuutensa toimia linkkinä Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä heikkenivät suuresti. Presidentti Kekkonen ja pääministeri Hrustshev olivat päättäneet asioista keskenään ja käyttäneet suoria KGB-yhteyksiä neuvonpitoon. Siinä välissä ei SKP:llä ollut juuri mitään roolia. Puolue joutui tekemään syvällisen ohjelmallisen ja toiminnallisen uudelleenarvion, jolloin Neuvostoliiton toivomuksesta lievennettiin valtaannousun keijoja ja tavoitteita. Siinä syntyi kuitenkin riita, joka johti myöhemmin puolueen hajaannukseen.

Puolustusneuvostossa ja hallituksessa käsiteltiin joulukuussa 1961 puolustusvoimien hankintasuunnitelmia, jotka painottuivat ilmapuolustukseen. Ratkaiseva neuvottelu pidettiin Tamminiemessä 14.12., jolloin paikalla oli presidentin lisäksi useita valtioneuvoston jäseniä. Neuvostoliitosta tapahtuvien hankintojen katoksi suositeltiin 10-12 miljardia markkaa, mikä oli verrattain suuri summa, noin puolet vuoden 1961 puolustusbudjetista. Puolustusministeri Björkenheim seurueineen matkusti tammikuun 22 . päivänä Moskovaan tekemään kauppoja. Hallitus oli antanut valtuudet käyttää 12 miljardia markkaa, mutta kaupalle piti saada eduskunnan hyväksyminen. Lisäksi oli pyydettävä rauhansopimuksen läntisiltä allekirjoittajavaltioilta suostumus ohjusaseiden hankintaan.
Neuvostoliitto oli halukas myymään Suomelle ilmatorjuntaohjuksia, mutta Yhdysvallat vastusti niiden toimittamista Suomeen, koska se halusi turvata pommikoneidensa lennot sotatilanteessa Suomen yli Venäjälle. Kun Kekkonen sai kesällä 1962 tietoa Yhdysvaltojen ohjuksia vastustavasta asenteesta, hän päätti luopua kokonaan ilmatorjuntaohjusten hankinnasta. Vuonna 1962 ostettiin mm 21 kpl Mig 21F torjuntahävittäjiä ja neljä Mig 15-harjoitushävittäjää, kaksi Riga-luokan saattajaa, 12 kevyttä PT76 panssarivaunua ja 15 kpl BTR 50 PK-kuljetuspanssarivaunua sekä 40 kpl 130 mm:n kenttätykkejä. Ne tulivat Suomeen pääosin vuonna 1963.

Suurvaltojen ydinasekilpavarustelu kiihtyi 1960-luvun alussa. Suomen sijainti Neuvostoliiton strategisesti tärkeiden kohteiden Kuolan ja Leningradin lähellä muodosti uhkatekijän, johon oli vaikea vastata sotilaallisin keinoin. Kuuban kriisin aikana lokakuussa 1962 Yhdysvaltojen ilmavoimien pommikoneet olivat täydessä valmiudessa lentämään Venäjällä sijaitseville kohteilleen myös Suomen yli.

Pohjoismaat olivat pysyneet 1960-luvun alkupuolelle saakka ydinaseettomina, vaikkakin Nato-maat Norja ja Tanska olisivat vakavan kriisin sattuessa luovuttaneet alueensa Yhdysvaltojen ydinaseilla varustettujen ilmavoimien käytettäväksi. Presidentti Kekkonen päätti keväällä 1963 varmuuden vuoksi ehdottaa Pohjolan ydinaseettomuuden takaamista erityisellä sopimuksella. Kekkosen ehdotus sai Natomaiden taholta jyrkän torjunnan.

Vuonna 1964 presidentti Kekkonen avasi yhteyden Viroon, joka oli ollut lähes 20 vuotta Suomesta katsottuna eristyksissä ja tiukasti Moskovan kontrolloimana neuvostotasavaltana. Hän oli maaliskuussa palaamassa vierailulta Puolasta ja siinä yhteydessä sai tilaisuuden käydä pitämässä puheen Tartossa. Tuloksena presidentin Viron-matkalta oli muun muassa laivaliikenteen aloittaminen Helsingin ja Tallinnan välillä.

Nikita Hrustshevin syrjäyttäminen syksyllä 1964 Neuvostoliiton johdosta sekä Leonid Breznevin ja Aleksei Kosyginin tulo hänen tilalleen loivat presidentti Kekkoselle uuden tilanteen. Hän oli tottunut asioimaan suoraan Hrustshevin kanssa, mutta nyt annettiin ymmärtää, että ryhdyttäisiin noudattamaan tarkemmin diplomaattisia muodollisuuksia.
Käynnillään Moskovassa helmikuussa 1965 Kekkonen havaitsi uuden johdon painostavan häntä antamaan tukensa Neuvostoliiton kritiikille Naton ydinasesuunnitelmia kohtaan. Todettuaan tilanteen vakavuuden Kekkonen yhtyi arvosteluun ja esitti perusteluna jännityksen lieventämiseen tähtääville aloitteille, että Suomi voi säilyttää puolueettomuutensa vain rauhan vallitessa Euroopassa. Häntä moitittiin sekä kotimaassa että ulkomailla Suomen puolueettomuuspolitiikan vaarantamisesta.

Presidentti Kekkonen koetti parantaa Pohjois-Suomen sotilaspoliittisesti uhanalaista asemaa ehdottamalla marraskuussa 1965 sopimusta rajarauhasta Norjan kanssa. Se oli jatkoa kahta vuotta aikaisemmin tehdylle esitykselle Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen perustamiseksi. Molempia hankkeita kohtaan tunnettiin Norjassa ja Naton piirissä epäluuloa, koska niiden pelättiin heikentävän sotilasliiton yhtenäisyyttä.

Yhtä lailla ikuisuusongelmalta alkoi näyttää suhteiden järjestäminen jaettuun Saksaan. Neuvostoliitto painosti Suomea koko 1960-luvun ajan Itä-Saksan eli Saksan demokraattisen tasavallan (DDR:n) tunnustamiseen, mutta mitään kriisiä ei siitä kehittynyt. Länsi-Saksa eli liittotasavalta puolestaan uhkasi suhteiden katkaisulla sellaisiin valtioihin, jotka tunnustavat DDR:n. Vähitellen Saksan puoliskojen suhteet alkoivat parantua, joten 1960-luvun lopulla myös Suomen oli helpompi jatkaa tasapuolisuuteen pyrkinyttä politiikkaansa. Koko ongelma poistui Länsi-Saksan ”uuden idänpolitiikan” myötä 1970-luvun alussa.

Suomen asema pohjoismaana vakiintui 1960-luvun kuluessa. Siihen sisältyi aktiivinen osallistuminen Pohjoismaiden neuvoston toimintaan. Myös taloudelliset ja kulttuuriset yhteydet erityisesti Ruotsiin kasvoivat voimakkaasti, ei vähiten suomalaisten 1960-luvun puolivälissä suuresti voimistuneen muuttoliikkeen vuoksi. Presidentti Kekkoselle yhteydet Ruotsiin olivat tärkeät.

Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti