Maaliskuussa 1965 perustettu kansainvälisen kehitysavuntoimisto teki ehdotuksia ja aloitteita kehitysavusta ja vastasi ohjelmien toteuttamisesta. Toimisto aloitti Jaakko Iloniemen johdolla erillään ulkoministeriön tiloista Hallituskatu 17:nnen kuudennessa kerroksessa. Toiminta alkoi yhdellä miehellä, yhdessä huoneessa ja yhdellä kirjoituskoneella.
Väki kuitenkin lisääntyi nopeaan tahtiin. Kahta lukuun ottamatta kaikilla käynnistykseen osallistuneilla oli taustana Suomen Ylioppilaskuntien liitto (SYL) tai Ylioppilaiden kansainvälinen apu. Iloniemi oli ollut SYL:n pääsihteeri, ja huhtikuun alussa 1965 toimiston tp. sihteeriksi tullut Martti Ahtisaari oli työskennellyt kansainvälisessä avussa; hänellä oli myös kenttäkokemusta Pakistanista. Lisäksi huhtikuun puolivälissä aloittanut sihteeri Elna Junga tuli SYL:stä. Seuraavassa kuussa toimisto sai vielä toisen sihteerin sekä virkanaisen, Rauni Turkian, joka oli työskennellyt Pohjois-Afrikassa.
Kesällä joukkoon liittyi karriäärimies, kun apulaistoimistopäälliköksi nimitettiin vastikään ulkoasiainhallinnon palvelukseen astunut Tapani Brotherus, joka oli aikanaan avustanut lukutaitokampanjassa Latinalaisessa Amerikassa. Hän vastasi YK-yhteyksistä ja multilateraalisesta avusta eli siitä, mikä kauimmin oli ollut olemassa ja mitä myös rahoitettiin ylivoimaisesti eniten. Brotheruksen välityksellä poliittinen osasto piti käsissään selkeimmin ja perinteisimmin ulkopoliittisen osan kehitysaputoimiston työstä.
Käytännössä toimiston strategi ja keulakuva oli Iloniemi ja Ahtisaari operatiivinen osa. Muut täydensivät tätä kokonaisuutta. Kevään ja kesän 1965 aikana kehitysaputoimistolle siirrettiin tehtäviä eri viranomaisilta, ensi sijassa kauppa- ja teollisuusministeriöltä ja sosiaaliministeriöltä. Muissa ministeriöissä tulokasta ei katseltu pelkästään suopeasti. Ne pelkäsivät kansainvälisten suhteidensa kärsivän, ja YK:n asiantuntija- ja stipenditoimintaan osallistuvat kokivat reviirilleen astutun. Kaikki eivät halunneetkaan luopua siirrettäväksi määrätyistä tehtävistä.
Kehitysaputoimiston väki pidettiin kauan erossa poliittisesta osastosta, vailla tunnetta kuulumisesta siihen. Suhteet hoiti pääasiassa Iloniemi, joka osallistui osastokokouksiin. Vasta aikojen kuluttua osastosta tultiin edes katsomaan. Kun suhteiden tärkeys havaittiin, toimisto ryhtyi kutsumaan osaston johtoa ”valtiovierailuille”. Suhteet poliittisen osaston päällikköön kehittyivät rakentaviksi vasta Risto Hyvärisen (1967-72) aikana.
Suomen kehitysaputoiminta rakentui alussa paljolti Iloniemen kokemuksen ja henkilökohtaisen panoksen varaan. Hän myös loi käytännön muodot. Iloniemi oli matkustellut kehitysmaissa, ja hänen kiinnostuksensa oli laajaa. Alaisten mukaan hän näki pitkän aikavälin tavoitteet ja kulloinkin Suomen mahdollisuuksien rajoissa olevan. Lisäksi hänellä oli hyvät suhteet poliittisiin piireihin. Ahtisaaren mielestä Suomen kehitysyhteistyö ei olisi normaalina virkamiestyönä lähtenyt liikkeelle yhtä sujuvasti kuin Iloniemen johdolla.
Iloniemen ratkaiseva merkitys näkyy määrärahojen kokoamisessa. Eräisiin budjetin pääluokkiin (mm. opetus ja maatalous) oli vuodesta 1961 sisällytetty pieniä summia kehitysapua varten. Iloniemi teki suuren työn taivutellessaan kyseiset hallinnonhaarat suostumaan rahojen keskittämiseen ulkoministeriölle, Se tapahtui asteittain vuosina 1966-68. Budjettipäällikkö Heikki Tuomisen myötämielisyys ja apu olivat ratkaisevia. Ilman keskitystä kehitysyhteistyön hallinnon ei olisi onnistunut.
Ahtisaarella on Turkian mukaan lämpöä, joka keräsi toimistoon kosolti aktiivisia ihmisiä. Hän tiesi itse, mitä oli olla kenttätyössä kehitysmaassa – hän oli toiminut vuosina 1960-1963 Pakistanissa ruotsalaisessa kouluprojektissa. Hän tiesi, mistä puhui ja mitä lupasi. Erityinen ansio oli myös se, että hän tunsi pohjoismaista kehitysapua, tunsi Ruotsin bilateraalista työtä kantapään kautta. Näin saatiin hyvät käytännön suhteet muihin pohjoismaihin.
Kehitysaputoimiston henki oli erilainen kuin muualla ulkoministeriössä. Henkilökunta koki itsensä pioneereiksi; Iloniemen mukaan he olivat ”kokeilevan innostuksen vallassa oleva porukka”. Työajoista ei oltu tarkkoja, tehtiin pitkiä päiviä. Työskentely muistutti enemmän järjestötoimintaa kuin tavanomaista hallintoa.
Ajan myötä tarvittiin tiedottajakin, kun alkoi olla tiedotettavaa. Piti selittää tilastoja ja budjetteja sekä levittää julkiselle sanalla ja kehitysavusta kiinnostuneille järjestöille aineistoa kehitysmaista ja niiden auttamisesta. Tähän kaikkeen eivät ministeriön väylät riittäneet. Apu löytyi läheltä, kun samassa kerroksessa majaa pitäneen YK-liiton tiedotussihteeri Ritva Alanaatu siirtyi ulkoministeriöön.
Virallisesti Suomen kehitysavun motiivi oli koko 1960-luvun pääasiassa ulkopoliittinen. Kauppapolitiikasta ei varsinaisesti keskusteltu. Monet suomalaisyritykset näkivät kuusikymmentäluvulla kehitysavun keinona päästä kehitysmaiden markkinoille. Siinä tarkoituksessa ne saattoivat jopa painostaa kehitysapuviranomaisia – puolueidenkin kautta.
Vuoden 1966 eduskuntavaalit ja sosiaalidemokraattinen tulo hallitukseen avasivat kehitysaputoimistolle uusia näköaloja. Vuosikymmenen lopussa henkilökunnasta moni liittyi SDP:hen. SDP havitteli lujempaa otetta kehitysavusta.
Kehitysapumäärärahat 1961-69:
vuosi 1961 2,8 milj. mk,
vuosi 1962 3,7 milj. mk,
vuosi 1963 4,7 milj. mk
vuosi 1964 5,2 milj. mk
vuosi 1965 6,9 milj. mk
vuosi 1966 9,4 milj. mk
vuosi 1967 11,4 milj. mk
vuosi 1968 12, 5 milj. mk
vuosi 1969 40,5 milj. mk
1960-luvun lopulla kehitysavusta ¾ annettiin kansainvälisten järjestöjen kautta ja loppu kahdenvälisesti ja pohjoismaisissa ohjelmissa. Näin voimakas painottaminen monenkeskeisyyteen johtui Suomen hallintokoneiston pienuudesta, mikä pakotti turvautumaan multilateraalisiin kanaviin.
Suomi avusti 1960-luvun lopulla YK:n kehitysohjelmaa. Se osallistui noin 3500 erisuuruisen projektin rahoitukseen.
Lähdeaineisto:
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1956-1969 ISBN 951-724-412-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti