Eheytyksen vuodet

Niilo Hämäläinen kirjoittaa kirjassa Eheytyksen vuodet, että kesäkuussa 1957 sos.dem.puolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa ottivat toisistaan mittaa puolueeseen kuuluvat ammattiyhdistysjohtajat ja Väinö Leskinen kannattajineen. Kokous päättyi Väinö Leskisen voittoon ja ay-sosiaalidemokraatit marssivat kokouksesta Vihtori Rantasen johdolla. Vihtori Rantanen oli tuolloin SAK:n toinen puheenjohtaja. Alun perin ammattiyhdistyssiiven tarkoitus oli olla vain oppositiossa. Suunnitelmiin ei kuulunut uuden puolueen perustaminen. Mutta sos.dem. puolue ryhtyikin erottamaan ammattiyhdistysnaiset ja –miehet. Aikanaan puoluetoimistolla olikin ihmettelemistä, kun he totesivat, että SAK:n sihteeri Ahti Fredriksson on sos.dem. puolueen jäsen. Kerrotaan, että hänet oli myös tarkoitus erottaa puolueesta, mutta kukaan ei arvannut , että Helsingin Ravintolaväen Sos.den Yhdistykseen kuuluva Ahti Fredriksson ja silloin Paperiliitossa työskennellyt Ahti Fredriksson olivat yksi ja sama mies.

Samaan tapaan sos.dem. puolueen ulkopuolelle – joko erotettuna tai itse eroamalla – joutuivat Onni Närvänen, Reino Heinonen, Veikko Ahtola, Sulo Penttilä, Valdemar Liljeström, Esko Suikkanen, Aarre Happonen. He eivät kuitenkaan kaikki liittyneet 1959 perustettuun uuteen puolueeseen Työväen ja Pienvilejlijäin Sosiaalidemokraattiseen Liittoon (TPSL). Vihtori Rantasen mielestä puolueen perustamisessa oli ratkaiseva osuus Suomen sen hetkisillä kansainvälisillä suhteilla. 1960-luvulla ulkopoliittisia suhteita Neuvostoliittoon hoitivat silloinen maalaisliitto ja kommunistit. Oppositioon jääneet sosiaalidemokraatit pitivät tärkeänä suhteiden ylläpitämistä Neuvostoliittoon. Rantasen mukaan vain perustamalla uusi puolue ja solmimalla sitä kautta suhteet Neuvostoliittoon pelastettiin edes osittain kansainvälisten suhteiden hoito sosiaalidemokraattisiin käsiin.

TPSL:n todellisena tukirankana olivat vahvat ammattiyhdistysjohtajat Vihtori Rantanen, Onni Närvänen ja Onni Koski ynnä muut. Minut, Niilo Hämäläinen, kirjattiin 1959 TPSL:n jäseneksi ja valittiin vasta perustetun puolueen puoluetoimikunnan varajäseneksi. Sos.dem puolueen hajaannuksen jälkeen jatkui taistelu vallasta kiivaana ay-liikkeen piirissä. Ammattiyhdistysliike alistettiin sosiaalidemokraattisten puolueintohimojen taistelukentäksi. Ensimmäinen näkyvä toimenpide ammattiyhdistysliikkeen hajaannuksessa oli SAK:n sihteerin Olavi Lindblomin erottaminen toimestaan heinäkuussa 1957. Erottajien mielestä hän oli toiminut SAK:n päättävien elinten päätösten vastaisesti. Olavi Lindblom oli vastustanut 1956 yleislakon aloittamista.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa syntynyt riita, joka aikaansai hajaannuksen myös ammattiyhdistysliikkeessä, perustui lähinnä ihmisten eripuraisuuteen ja taisteluun vallasta. Kun Eero Antikainen syksyllä 1959 siirtyi Lomaliiton toiminnanjohtajaksi, oli SAK:lle valittava uusi puheenjohtaja. Varteenotettavia ehdokkaita olivat SAK:n kakkospuheenjohtaja Vihtori Rantanen ja Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain (KTV) liiton puheenjohtaja Reino Heinonen. Arviot ja ennusteet osoittivat, että Reino Heinonen pyrkisi olemaan ja olisi sellainen puheenjohtaja, jonka varaan SAK:ta voitaisiin rakentaa ja ay-liikkeen hajaantuminen lopettaa. Olin tukemassa Reino Heinosta koko ajan ja oletin että tilanne selkiintyisi, Hämäläinen kirjoittaa.

Reino Heinonen oli SAK:n puheenjohtajana vain runsaan vuoden. Vihtori Rantanen oli samaan aikaan toinen puheenjohtaja. Nämä kaksi miestä eivät sopineet koko aikana ”saman pöydän ääreen”. Vihtori Rantanen väittää Heinosen sulkeneen hänet pois pelistä, eristäneen hänet kokonaan. SAK:n talouspoliittisen sihteerin kanssa Vihtori Rantanen kertoo pelanneensa kymmenen pennin sököä työhuoneessaan aamusta iltaan SAK:n talouspoliittisen sihteerin Olli J. Uotin kanssa. Parin kuukauden kuluttua miehet kyllästyivät ja ryhtyivät töihin.

Heinosen kompastuskiveksi muodostui neljän ammattiliiton paluuyritys SAK:hon. Helmikuussa 1960 Kirjatyöntekijäin Liito, Autoalantyöntekijäin Liitto, Sähköalantyöntekijäin Liitto ja Sos.dem. Sanomalehtimiesliitto anoivat pääsyä uudelleen SAK:n jäseniksi. Työvaliokunnan lopullisessa äänestyksessä asia ratkesi kielteisesti Vihtori Rantasen ja kommunistien äänin. Vihtori Rantanen piti alusta alkaen Reino Heinosta liian kokemattomana miehenä SAK:npuheenjohtajaksi.

Syyskuussa 1958 oppositioliito perustivat yhteisen keskuselimen Ammattiliittojen Yhteistyöjärjestön (AYJ), johon kuului seitsemän liittoa ja vajaa 30 000 jäsentä. Uuden järjestön työssä olivat mukana Merimies-Unioni, Autoalantyönteijäin Liitto, Sähköalantyöntekijäin Liitto, Rautatieläis-Unioni, Satamamiehet, Paperikoneenhoitajain Liitto ja Sos. dem. Sanomalehtimiesliitto. SAK:n ulkopuolella olevat liitot pitivät uuden keskuselimen perustamista tarpeellisena, koska niiden yritykset SAK:n irrottamiseksi puoluejuonitteluista ja SAK:n palauttamiseksi kansainvaltaiselle länsimaiselle ammattiyhdistyslinjalle olivat epäonnistuneet.

Suomen Ammattijärjestö (SAJ) perustettiin melko salaa ja hiljakseen. Paikalla olleet kymmenen eri ammattiliiton edustajat perustivat Lindblomin vastuksesta huolimatta uuden keskusjärjestön. Perustajajäsenten joukossa olivat SAK:sta eronneet Kutoma- ja Neuletyöväen Liito, Merimies-Unioni ja Sos.dem. Sanomalehtimiesliitto. Muut SAJ:n jäsenliitot olivat ns. rinnakkaisliittoja, sillä vastaavan alan ammattiliitto oli myös SAK:ssa.

SAJ oli alusta alkaen puolueen lempilapsi. SDP tarvitsi ammattiyhdistysliikettä ja kun se ei muuten sitä saanut hallintaansa, se hanakasti otti uuden keskusjärjestön omakseen. Kaikkein selvimmin puolueen kanta SAJ:hin ilmaistiin vuoden 1963 puoluekokouksessa. Puoluekokous kehotti puolueen jäseniä lähtemään SAK:sta ja sen liitoista sekä liittymään Ammattijärjestöön.

Hajaannuksesta huolimatta SAK:n jäsenmäärä pysytteli vuoteen 1966 asti 250 000:ssa. SAJ:n kirjoissa oli eniten jäseniä 1966 eli 107 000. Eheytysneuvottelut alkoivat miltei heti kun Ammattijärjestö oli perustettu. SAK:n johtohenkilöt halusivat eheytymistä, mutta mielipide-erot asian kiireellisyydestä olivat melkoiset. Ammattijärjestö oli poliittisesti vahva. SAK:lla oli sen sijaan tukenaan vain TPSL, jolla ei oikeastaan ollut sisäpoliittista merkitystä.

Pinna alla kyteneiden eheytyspyrkimysten ensimmäisenä suurehkona ja näkyvänä ilmauksena oli ns. Wariksen komitean työ. Keväällä 1965 professori Heikki Waris ryhtyi ”vetämään” ammattiyhdistysjohtajien eheytyskeskusteluja. Keskusteluihin osallistui kahdeksantoista ammattiliiton puheenjohtajaa ja sihteeriä.

Tammikuussa 1966 Rautatieläisten Liiton puheenjohtaja Onni Koski aloitti työn Vihtori Rantasen syrjäyttämiseksi. Koskelle oli ilman muuta selvää, että SAK:n puheenjohtaja oli vaihdettava eli ”lähetettävä Vihtori kylälle”, kuten hän asian ilmaisi. Vihtori Rantanen oli edellisvuoden keväällä pidetyssä Rautatieläisten Liiton edustajakokouksessa tehnyt kovasti töitä pudottaakseen Onni Kosken puheenjohtajan paikalta. Kosken suurin ongelma oli sopivan ehdokkaan löytäminen.

Alkuvuodesta 1966 Onni Koski kutsui minut, Niilo Hämäläisen, juttelemaan Veikko Ahtolan ja liittonsa sihteerin Unto Keijosen kanssa. Suhtauduin heidän ehdotukseensa ensin täysin torjuvasti, mutta lupasin miettiä kun ilmeni, ettei muita sopivia ehdokkaita ollut. Arvo Hautala ja muut kommunistit lienevät hyväksyneet minut puheenjohtaja-ehdokkaaksi lähinnä yhteistoimintamiehenä, Hämäläinen kirjoittaa.

SAK:n yhdeksäs varsinainen edustajakokous aloitettiin kesäkuun 29. päivänä 1966 Helsingin Työväentalolla, mutta jo toisena päivänä kokous siirtyi Kiljavalle SAK:n Kuntokeskukseen. Vihtori Rantanen uskoi viimeiseen saakka saavansa puheenjohtajavaalissa enemmistön taakseen. Kun edustajakokous ryhtyi valitsemaan puheenjohtajaa, riensi Metallityöväen Liiton edustaja Arvo Kiviharju (TPSL) ehdottamaan puheenjohtajaksi Vihtori Rantasta. Puutyöväen Liiton Reino Termas kannatti Kiviharjua. Onni Koski puolestaan esitti puheenjohtajaksi Niilo Hämäläistä Maaseututyöväen Liiton Kaarlo Tammelan kannattamana. Vaalissa Vihtori Rantanen sai 63 ääntä ja Hämäläinen 118 ääntä. Valtaosa Hämäläisen saamista äänistä tuli kommunisteilta.

Lähdeaineisto:
Niilo Hämäläinen Eheytyksen vuodet ISBN 951-30-3475-5