Kun Karjalaisen hallitus huhtikuussa 1962 nimitettiin, sai pääministeri erittäin lämminhenkisen onnittelusähkeen Neuvostoliiton johtajalta, Nikita Hrustshevilta. Puolitoista vuotta myöhemmin hallituksen jätettyä eronpyyntönsä totesi Neuvostoliiton suurlähettiläs, että ”meille neuvostoliittolaisille tohtori Karjalainen on aina ystävä ja pääministeri”. Ahti Karjalaisen hallitus ja sen ulkopolitiikka nauttivat siis Neuvostoliiton luottamusta. Karjalainen jatkoi aktiivisesti työtään ulkopolitiikassa. Hallituksen näkyvin sekä ulko- että talouspoliittinen ratkaisu oli Saimaan kanava-alueen vuokraaminen Neuvostoliitolta ja uuden kanavan rakentamispäätös. Asiasta oli sovittu korkeimmalla tasolla presidentti Kekkosen vieraillessa Neuvostoliitossa toukokuussa 1958. Yksityiskohtainen vuokrasopimus neuvoteltiin Karjalaisen hallituksen aikana. Se allekirjoitettiin syyskuussa 1962.
Kokoomus vastusti kanava-hanketta näkyvästi. Pääministeri Karjalainen ilmoitti kuitenkin yksiselitteisesti, että kokoomus lähtee hallituksesta, ellei kanavasta tehdä yksimielistä päätöstä. Vaikka päätös hallituksessa lopulta yksimielisesti tehtiinkin, jatkoi kokoomus ja erityisesti sen lehdistö nurinaa hanketta vastaan. Pääministeri Ahti Karjalainen alkoi menettää uskoaan kokoomukseen luotettavana yhteistyökumppanina.
Ahti Karjalainen aukoi pääministerinä myös uusia uria Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Hän teki ensimmäisen Suomen pääministerin virallisen vierailun Neuvostoliittoon. Karjalaisen vierailu tapahtui helmikuun lopulla 1963. Pääministeri ja rouva Karjalaisen seurueeseen kuuluivat ulkoasianministeriön sanomalehtiasiaintoimiston päällikkö Matti Tuovinen, pääministerin sihteeri Jouko Loikkanen ja Moskovan suurlähettiläs Jorma Vanamo.
Suomen pääministeri sai Moskovassa valtiomiehen vastaanoton. Hänelle osoitettua arvonantoa ja luottamusta todistaa sekin, että hänellä oli mahdollisuus keskustella Neuvostoliiton johtajan Nikita Hrustshevin kanssa matkan aikana viisi eri kertaa. Yksi tapaamisista oli järjestetty niin, että Karjalainen sai keskustella kahden kesken suurvallan johtajan kanssa. Pääministerivierailun aikana oli ensimmäisen kerran esillä maakaasun ostaminen Neuvostoliitosta. Tästä myöhemmin toteutuneesta energian ostamisesta teki Karjalainen esityksen Hrustsheville.
Hrustshev kertoi Suomen pääministerille avoimesti muun muassa valtataistelusta Stalinin kuoleman jälkeen. Valtaa tavoitteleva L.P. Berija kukistettiin ja vietiin politbyron kokouksesta teloitettavaksi. Hrustsehvin vieraillessa Suomessa organisoi V.M. Molotov Hrustshevin syrjäyttämisen Moskovassa. Hrustshev ei antanut periksi ja sai marsalkka Zukovin tuella keskuskomitean koolle, jonka selvä enemmistö tuki häntä. Valtataistelun hävinnyt Molotov nimitettiin suurlähettilääksi Ulan Batoriin Mongoliaan.
Karjalaisen hallitus hoiti suhteita myös länteen. Yhdysvaltain varapresidentti Lyndon B. Johnson vieraili syyskuun alussa 1963 Suomessa. Vierailun isäntänä toimi pääministeri.
Karjalaisen hallituksen kaaduttua nimitettiin joulukuussa 1963 Reino R. Lehdon virkamieshallitus. Uuden hallituksen pääministeri, kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Lehto oli Ahti Karjalaisen tuttava.
Karjalainen esitti joulukuussa 1963 presidentille Lehtoa virkamieshallituksen pääministeriksi. Hän laati suuresti yllättyneen hallituksenmuodostajan kanssa ministerilistan. Pääministeri kutsui vielä Karjalaisen poliittisen avustajan, Jouko Loikkasen poliittiseksi sihteerikseen. Suomeen Pankkiin virkaansa hoitamaan siirtyneellä Karjalaisella olisi siis erittäin hyvä yhteys maan hallitukseen.
Virkamieshallitus on aina tilapäisratkaisu. Mutta Lehdon virkamieshallitus istuikin oletettua pitempään. Poliittinen hallitus muodostettiin vasta syyskuussa 1964, jolloin pääministeriksi tuli maalaisliiton tuore puheenjohtaja Johannes Virolainen. Uusi hallitus oli ei-sosialististen puolueiden muodostama enemmistöhallitus, jossa oli seitsemän ministeriä maalaisliitosta, kolme kokoomuksesta, kaksi kansanpuolueesta ja samoin kaksi ruotsalaisesta kansanpuolueesta.
Kokoomus tuli mukaan hallitukseen nyt oleellisesti eri tavalla kuin vuonna 1962 Karjalaisen hallitukseen. Virolainen otti kokoomuksen hallitukseen ”paraatiovesta”. Puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkonen nimitettiin opetusministeriksi, Erkki Huurtamo toiseksi valtionvarainministeriksi ja T.A. Wiherheimo kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikki kokoomuksen ministerit olivat kansanedustajia.
Kun Johannes Virolainen sai hallituksen muodostamistehtävän, päätti Ahti Karjalainen pysyä hankkeen ulkopuolella. Hän ajatteli kieltäytyä mahdollisesti tarjottavasta ministerin salkusta. Loikkasen mukaan Karjalainen oli vähän pettynyt siitäkin, että hän lähti Virolaisen poliittiseksi sihteeriksi. Virolainen halusi Karjalaisen hallitukseensa ulkoministeriksi. Eduskunnan puhemies Kauno Kleemola tiesi, että myös presidentti halusi Karjalaisen lähtevän ulkoministeriksi ja selosti tilannetta Karjalaiselle. – Sinua tarvitaan hallituksen ulkopoliittiseksi takuumieheksi. Sinä et saa nyt kieltäytyä.
Pääministeri Johannes Virolaisen johtama Yleisradion hallintoneuvosto valitsi uudeksi pääjohtajaksi vuoden 1964 lopulla maisteri Eino S. Revon. Repo oli presidentti Kekkosen ja rouva Sylvi Kekkosen ehdokas Yleisradion pääjohtajaksi Einar Sundströmin siirtyessä eläkkeelle. Karjalainen suhtautuminen Revon pääjohtajanimitykseen oli kriittinen.
Nikita Hrustshevin syrjäytyminen syksyllä 1964 Neuvostoliiton johdosta aiheutti Suomessa pientä jännitystä. Pian Neuvostoliitto viestittikin, ettei mitään muutosta ollut odotettavissa. Anastas Mikojanin vierailu joulukuussa 1964 Helsingissä ja hänen presidentti Kekkoselle tuoma Leninin kunniamerkki siitä selväksi osoitukseksi.
Suomen ulkopolitiikan johto, presidentti Kekkonen ja ulkoministeri Ahti Karjalainen saavuttivat pian luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton uuteen johtoon, johon kuuluivat Leonid Breznev, Alekseri Kosygin ja Nikolai Podgornyi. Ahti Karjalainen kertoo, että vuosien mittaan hänelle kehittyi parhaat ja läheisimmät suhteet Aleksei Kosyginiin.
Suomen ulkoministerin kannalta tärkeä tapahtuma oli Neuvostoliiton Helsingin suurlähettilään vaihtuminen huhtikuussa 1965. Seitsemän vuotta maataan Suomessa edustanut suurlähettiläs A.V. Zaharov palasi Moskovaan ja hänen tilalleen tuli Neuvostoliiton ulkoministeriön pohjoismaiden osaston päällikkö A. Kovalev. Ulkoministeri saavutti nopeasti luottamuksellisen keskustelu- ja neuvotteluyhteyden uuteen suurlähettilääseen. Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Max Jakobsonin ja ulkoministeri Karjalaisen yhteistyö ei sen sijaan sujunut erityisen hyvin. Karjalaisen mukaan Jakobson informoi länsimaisia diplomaatteja Neuvostoliiton kanssa käydyistä luottamuksellisista keskusteluista. Jakobssonin toiminta ei tietenkään pysynyt salassa Neuvostoliiton edustajilta. Karjalainen keksi ongelmaan ratkaisun. Jakobson oli sopiva diplomaatti suurlähettilääksi YK:hon. Hänet haluttiin pois Suomesta. Jakobson lähti vuonna 1965 New Yorkiin.
Lähdeaineisto:
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti