Perjantaina 16. joulukuuta 1961 Yhdysvaltojen suurlähetystön 1. lähetystösihteeri Frank Friberg sai odottamattomia vieraita kotiinsa Haapatiellä Espoon Westendissä. Friberg oli juuri valmistautumassa coctailkutsuille kun ovikello soi. Ulkona lumisateessa värjötteli kolme ihmistä, tukevatekoinen mies tummassa palttoossaan päässään venäläismallinen karvalakki ja hänen rinnallaan nainen ja nuori tyttö.
”Herra Friberg”, mies sanoi paksulla venäläisaksentilla. ”Tiedättekö kuka olen?” Friberg oivalsi ainoastaan, että mies oli venäläinen, mutta ei heti tuntenut tätä. Hän pyysi kolmikon sisälle kotiinsa. ”Olen Anatoli Klimov”,vieras sanoi. Klimov otti taskustaan paperilapum, johon hän vapisevin käsin kirjoitti englanninkielisen sana ”turvapaikka”. Klimov, tämän puoliso ja heidän pieni tyttärensä tuijottivat hiljaisuuden vallassa Fribergiä, joka oli tehnyt mielessään ratkaisunsa. Hän tiesi, kuka Klimov oli, mutta vielä halusi varmistua tämän motiiveista. Klimov, tämän vaimo Irina ja tytär Katarina olivat saapuneet Fribergien luokse taksilla mutta nousseet siitä jo satoja metrejä aikaisemmin eikä heillä ollut saapuessaan minkäänlaisia matkatavaroita. Klimov halusi pois Helsingistä vielä samana iltana, se oli hänen ainoa pyyntönsä.
Friberg oli Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun (Central Intelligence Agency – CIA) Helsingin toimiston päällikkö, eikä hänen asemansa ollut tietenkään niin salainen, ettei se olisi ollut tiedossa. Friberg päätteli, että hänestä neuvostoliittolaisille oli laverrellut Leo Schulgin, Helsingin Sanomien venäjän kieltä osaava ulkomaantoimittaja. Friberg oli yrittänyt saada hyvin informoitusa Schulginia tiedottajakseen, mutta mies oli paljastunut KGB:n asiamieheksi. Amerikkalaiset kertoivat luottamuksellisesti asiasta Helsingin Sanomien päätoimittajalle, ministeri Eljas Erkolle.
Klimovin oikea nimi oli Anatoli Golitsyn. Pultavan lähistöllä Ukrainassa syntynyt 35-vuotias Golitsyn oli KGB:n majuri, muodolliselta asemaltaan viisumiasioita hoitava varakonsuli, Todellisuudessa mies oli Natomaiden vastavakoilun akspertti. Hän oli toiminut mm. kolme vuotta Wienissä, jossa hänet – kuten muutkin KGB-miehet – paljasti länteen loikannut Pjotr Derjabin. Siitä syystä Golitsyn saapui Suomeen väärällä nimellä ja passilla. Friberg myönsi CIA:n tarkkailleen Golitsynia. Friberg toimi nopeasti ja hoiti loikkarit vajaassa kahdessa tunnissa Malmin lentokentälle, josta Tukholman vurokone oli lähdössä kello kahdeksan. Golitsynit ehtivät saada amerikkalaisnimillä uudet passit ja viisumit, Friberg hälytti kollegansa Tukholmassa ja tieto loikkauksesta välitettiin Washingtoniin. Tukholmasta Golitsynit ja Friberg siirrettiin USA:n ilmavoimien koneella Frankfurtiin, josta he lensivät monien mutkien kautta CIA:n käyttöön asetetulla rahtikoneella Idlewildin lentokentälle New Yorkiin. Sieltä he matkustivat junalla Washingtoniin, jossa loikkarin kuulustelut aloitettiin.
Golitsyn vahvisti lännessä vuosien aikana syntyneitä epäilyjä Urho Kekkosen idänsuhteiden todellisesta luonteesta. Golitsynin loikkaus osui myös suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden dramaattiseen käänteeseen, ns. noottikriisiin, jonka synnystä hän välitti lännelle huippusalaista tietoa. Ensi töikseen Golitsyn paljasti Fribergille Tehtaankadun suurlähetystön KGB-verkoston ja sen ulkopuoliset lonkerot. Näin useat suomalaiset joutuivat CIA:n epäiltyjen listoille. Golitsyn sanoi valinneensa väärän puolen suurlähettiläs Zaharovin ja KGB:n asemapäällikön Genikovin välisessä arvovaltataistelussa, mikä koski suhteiden ylläpitoa Kekkoseen.
Golitsynin palastukset johtivat uudelleen myös kuuluisan Cambridgen viisikon jäsenten Harold Adrian Ruseel (KIM) Philbyn ja Sir Anthony Bluntin tapausten selvittelyihin. Edellinen loikkasi Neuvostoliittoon vuonna 1963. Golitsyn väitti Urho Kekkosen olevan Neuvostoliiton agentti ”Timo”. Golitsynin mukaan neuvostoliittolaiset olivat rekrytoineet Kekkosen yhteistoimintaan vuonna 1948. Vastapalveluksi KGB lupasi turvata Kekkosen poliittisen uran. KGB:llä oli ollut Golitsynin mukaan lukuisia keinoja Kekkosen uran edistämiseksi: diplomaattinen tuki, taloudellinen apu, mm. eduskunta- ja presidentinvaaleissa, Kekkosen vastustajista annetut vääristellyt tiedot ja viime kädessä ulkopoliittinen tuki, jolla Kekkosen valta-asemaa pönkitettiin. CIA:n kuulusteluissa Golitsyn väitti Suomesta löytyvän lukuisia agentteja, joista Urho Kekkonen oli tietysti aivan oma lukunsa. Vuonna 1985 länteen loikannut KGB-eversti Gordievski on väittänyt Golitsynin tunteneen Suomen varsin hyvin.
Friberg sanoi Golitsynin sekoittaneen Arvo Poika Tuomisen Erkki Tuomiseen, tunnettuun kommunistiin, joka toimi vuonna 1948 ns. punaisen Valpon päällikkönä. Golitsyn kertoi tutustuneensa Suomea koskeviin asiakirjoihin KGB:n arkistossa Moskovassa ennen tuloaan Helsinkiin. Asiakirjojen lukeminen oli ollut vaikeaa, koska jokainen paperi oli neulottu langoilla toisiinsa. Golitsynin CIA:lle välittömät tiedot olivat Suomesta hämmästyttävän tarkkoja.
Golitsyn kertoo ”huomattavan suomalaisen johtajan” värväyksestä vuonna 1948. ”Timon” värvääjänä toimi ”neuvosto-suomalainen tiedustelu-upseeri”, jonka peitevirkana oli toisen lähetystösihteerin vakanssi Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä. ”Tämä upseeri solmi läheisen vuorovaikutussuhteen, mihin liittyi juominkeja ja saunomisia. Hänen onnistui taivuttaa tämä (Timo) yhteistoimintaan neuvostotiedustelun kanssa ehdolla, että Neuvostoliitto unohtaisi vastikkeeksi hänen kommunisteja tukahduttaneen toimintansa, kun hän palveli korkeana virkamiehenä ja käyttäisi puolestaan kaiken vaikutusmahdollisuutensa tehdäkseen tästä tärkeän poliittisen hahmon.
Golitsyn kertoo, että KGB:n silloinen paikallispäällikkö Helsingissä, Mihail Kotov, olisi reagoinut voimakkaasti ”Timon” värvääjän aktiivisuuteen ja toimittanut tämän takaisin Neuvosto-Karjalaan. Kotov oli sen sijaan ottanut ”Timon” värävyksestä kunnian itselleen ja hoitanut suhdetta sen jälkeen henkilökohtaisesti. Tapa jatkui ja myös Kotovin seuraajat V.V. Genikova ja Viktor Vladimirov huolehtivat ”Timosta”. ”Timon” värväys oli Kotovin uran käännekohta, ja hänen KGB-uransa oli sen jälkeen silotettu nousujohteiseksi. Nikita Hrustshev onnitteli Kotovia henkilökohtaisesti NKP:n presidiumin kuullen tämän onnistuneesta toiminnasta Helsingissä. Kotov lähetettiin Suomeen myös vuonna 1972, kun Urho Kekkosen jatkoaika tasavallan presidenttinä oli turvattava poikkeuslailla.
Urho Kekkosella oli kuitenkin jo luottamuksellinen ja henkilökohtainen OSS-yhteys vuosina 1943-1945. Golitsyn kertoi värvätyistä agenteista, kuten Kekkosen ystävättärestä Anne-Marie Snellmanista, joka myös antoi tietoja amerikkalaisille. Hänestä huolehti Genikovin läheisin mies J.V. Voronin. Loikkarin tietojen mukaan Suomessa oli parhaimmillaan kolmattasataa ”vaikuttaja-agenttia”, mutta suurin osa heistä oli varmaankin autuaan tietämättömiä, että heidät oli kirjattu KGB:n arkistoon.
Lännestä katsottuna Kekkonen oli heikko mies ja painostukselle altis henkilö. Kekkosen ystävä ja uskottu Kustaa Vilkuna valitti murheellisena Fribergille Kekkosen olevan ”kuin lehmä liekanarussa, jonka liikkumavapaus on rajoitettu”. Noottikriisin jälkeen Friberg katkaisi yhteytensä Vilkunaan. Oleg Gordievski nimeää Kekkosen ”kylmän sodan ja sen jälkeisen kauden KGB:n korkea-arvoisimmaksi agentiksi” koko maailmassa. Golitsyn on viitannut lausunnoissa mm ”Porsas”-nimiseen asiamieheen, joka oli tunnettu sosiaalidemokraatti.
Paikallinen KGB-päällikkö V.V. Genikov ja hänen lähin miehensä J.V. Voronin olivat ideoineet nootin jo keväällä 1961, ja he olivat saaneet sille Moskovan keskuksen hyväksymisen. Kun Urho Kekkonen lähti 10.10.1961 Kandaan ja Yhdysvaltoihin, hänkin osasi odottaa noottia, sillä Genikov oli esitellyt asian hänelle ennen Amerikan-matkaa.
Golitsynin noottia koskevat tiedot olivat siis Washingtonin ja Lontoon käytettävissä joulukuun puoliväliss 1961. Tapaus Golitsyn oli noottikriisin jälkinäytös, mutta oli selvää, että sillä oli varsin käänteentekevä vaikutus Yhdysvaltojen hallituksen kannanottoihin, joista Kekkoselle pian luottamuksellisesti kerrottiin. Tästä korkean tason salaisesta viestistä ei tietänyt silloin edes maan hallitus. Genikov oli seurannut Kekkosta Novosibirskiin, jossa tämä keskusteli kahden kesken Hrutsehevin kanssa Genikovin toimiessa tulkkina, aivan kuten yöpakkasten purkautuessa Leiningradissa tammikuussa 1959.
Kun Genikov palasi Kekkosen mukana Novosibirskistä Helsinkiin, Tehtaankadun suurlähetystössä järjestettiin Golitsynin mukaan näyttävä juhlatilaisuus, johon osallistui vain KGB:n ydinjoukko ja suurlähettiläs Zaharov. Genikov ja Voronin saivat NKP:n korkean kunniamerkin ansiokkaan toimintansa johdosta. Golitsyn, joka osallistui juhlatilaisuuteen, kertoi siitä vain kaksi viikkoa myöhemmin Washingtonissa. Hänen mukaansa Genikovin-Voronin operaatio varmisti Urho Kekkosen jatkoajan Suomen tasavallan presidenttinä, ja se oli sen vuoksi järjestettykin. Golitsynin varjo seurasi kuitenkin Genikovia, joka siirrettiin pian Moskovaaan. Viktor Vladimirov nimitettiin Genikovin jälkeen KGB:n Helsingin paikallispäälliköksi. Vladimirov täytti tehtävänsä presidentti Kekkosen Moskovan-yhteyksien hoitajana onnistuneesti ja tunnollisesti.
Lähdeaineisto:
Hannu Rautakallio: Kekkonen ja Moskova ISBN 951-30-9650-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti