Golitsyn, CIA ja Supo

Kylmän sodan kuuluisimpia loikkareita oli KGB:n majuri Anatoli Golitsyn, joka joulun alla ilmaantui CIA:n Helsingin-aseman päällikön Frank Fribergin kotiovelle. Koska Golitsynin oma nimi ”paloi” Wienissä 1954, hän palveli Helsingissä nimellä Anatoli Klimov. Varakonsulin virkansa takana hän oli ulkomaantiedustelun KR-linjan (vastavakoilu) upseeri, kohteena Yhdysvallat ja muut suuret länsimaat.
Varakonsuli Golitsyn perheineen ilmestyi Fribergin kotiovelle Westendiin perjantaina 15. joulukuuta 1961 klo 18. Turvapaikkapyynnön hän kirjoitti kierrelehtiöön, jonka sivua hän repäistessään painoi peukalollaan, niin että paperista irtosi pala:

To the governement of the USA
I ask political asylym for me and my family
attaché of the Soviet embassy in Finland
A Klimov
15.XI.61g.



















Jo kahden tunnin kuluttua perhe lähti reittilennolla Tukholmaan. Sieltä heidät haettiin Yhdysvaltain ilma-attashean koneella Saksaan Wiesbadenin tukikohtaan, josta lähdettiin vanhalla C-54 (”Liberator”)-sotilaskoneella kohti Yhdysvaltoja. Koneen kylkeen maalattiin uudet tunnukset kaiken varalta. Pian nousun jälkeen pikkutyttö alkoi voida pahoin, vaimo tuli hysteeriseksi ja Golitsyn – nyt nimi tiedettiin – vaati palaamaan ja järjestämään vuorolennon. Kun perhe oli tuotu Saksaan pimeästi, papereiden kunnostaminen tuotti ongelmia, samoin kuin loikkarin pelko, että Pam American-lentoyhtiössä tai Frankfurtin kentällä olisi KGB:n agentteja, jotka hälyttäisivät salamurhien osaston sabotaasiin.
Sabotaasin pelko oli turha, sillä ilmeisesti Helsingin KGB havaitsi miehensä puuttuvan vasta samaisena maanantaina. Pyytäessään etsintöjä Neuvostoliiton konsulaatti ilmoitti erheellisesti Suomen viranomaisille, että Golitsyn olisi ollut töissä vielä lauantaina. Luontevin selitys on se, että näin peiteltiin oman valppauden herpaantumista eli miehen katoamisen myöhäistä huomaamista. Väärä lähtökohta vei poliisitutkimukset hakoteille.

Golitsyn kertoi hautoneensa loikkaa vuodesta 1955, jolloin operatiivinen ura oli taas kerran katkennut opintojaksoon. Loikkaan oli myös välitön kimmoke, huonot välit esimieheen. Suurlähettiläs Zaharovin ja KGB-päällikkö Zenikovin köydenvedossa Golitsyn tuli veikanneeksi väärää hevosta: lähettilästä. Hän kirjoitti keskukseen ja matkustikin sinne vaatimaan siirtoa joko esimiehelleen tai itselleen. Moskova käski sopeutua, ja Golitsyn kuuli vieläpä saaneensa Helsingistä kielteisen henkilöarvion.

Tärkeän Suomi-informaation hän toisteli jo vaiheikkaalla lentomatkalla, jolloin hän kertoi KGB:n tunkeutuneen laajasti Suomen hallitusvallan sisälle, jopa niin, että ”strategia liittyen Neuvostoliiton äskeiseen noottiin Suomelle muokattiin etukäteen yhdessä presidentti Kekkosen kanssa, joka on Neuvostoliiton vaikuttaja-agentti”.Väite palautti CIA:ssa mieleen, että Suomi oli vuonna 1959 palauttanut kaksi neuvostopakolaista ”presidentti Kekkosen suorasta käskystä”. Tieto oli oikea, palautetut olivat juuri Forsell ja Tupitsyn, joille presidentti ei halunnut osoittaa ”inhimillistä avuliaisuutta Suomen selkänahalla”, niin kuin hän asian näki ja merkitsi.

Omalta tontiltaan eli suurten länsimaiden vastaisesta työstä Golitsyn nimesi KGB:n värväämiksi Yhdysvaltain tiedotustoimiston USIA:n virkailijan ja Italian Suomen-suurlähettilään puolalaissyntyisen vaimon, jonka kohdalla pohjatyön oli tehnyt Puolan tiedustelu. Rouvan kautta konsuli Grigori Golup oli päässyt jonkin verran käsiksi suurlähettilääseen. Italian lähetystö oli parempi kohde kuin luulisi, sillä sitä avusti Kekkosen entinen naisystävä Anne-Marie Snellman, joka edelleen kuuli lähes kaiken tietämisen arvoisen Helsingin poliittisista juoruista.

Golitsynin pyrkimyksiin päästä huipulle vastattiin Washingtonissa jo 28. joulukuuta 1961, jolloin hän sai tavata presidentin veljen, oikeusministeri Robert Kennedyn, ja CIA:n varapääjohtajan Richard Helmsin. Vuoden aikana Golitsyn tapasi vielä kolmesti oikeusministerin, joka oli veljensä luottomies tiedustelualalla.
Heti ensi kuulemalta Washingtonissa päätettiin hyödyntää loikkaria poliittisesti Skandinaviassa. Jo tammikuussa 1962 korkea CIA:n virkailija ilmaisi Ruotsin suurlähettiläälle Gunnar Jarringille huolensa hälyttävästä kehityksestä Suomessa. Ruotsalaisia kehotettiin varovaisuuteen suhteissaan Suomen edustajiin, sillä kaikki voisi mennä Moskovan tietoon. Seuraavana askeleena Tukholman lehtiin pääsi 12. tammikuuta uutinen, että Helsingissä palvellut neuvostodiplomaatti oli perheineen paennut Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin.

Pian Yhdysvaltain suurlähettiläs ja CIA:n aseman päällikkö kertoivat suomalaisagenttien nimiä Norjan ulkoministerille, turvallisuuspoliisille ja sotilastiedustelulle. Sosiaalidemokraateista irronneen TPSL:n johtajien Emil Skogin ja Aarre Simosen nimet eivät norjalaisia yllättäneet, koska ”paikallisella näyttämöllä” oli vastaavia tapauksia. Poliisikomentaja Erik Gabrielsson puolestaan oli vaaraton alkoholisti. Tulenarempi nimi oli eversti Kalle Lehmus, joka oli johtanut Suomen sotilastiedustelua. Norjalaiskollega Vilhelm Evang muisti, että juuri Lehmus oli pyytänyt norjalaisia lopettamaan kaukopartioretket Suomesta Neuvostoliittoon ja raportoinut niistä Kekkoselle.

Oli kaksi vielä arempaa nimeä. CIA:n päämajan ohjeissa Osloon tähdennettiin, että Golitsynin Suomen-tietoja jaettaessa oli jätettävä pois kaikki viittaukset yhteen henkilöön (nimi poistettu sähkeestä) ”tai hänen apulaiseensa (his assistant). Kaikesta päättäen kyseinen henkilö oli Kekkonen ja apuri Kustaa Vilkuna. – Kun KGB:n suomalaisten ”agenttien” nimilistaa ryhdyttiin levittämään, siinä oli sama piirre kuin aikoinaan venäläisten vaatimuksesta syntyneessä sotasyyllisten listassa, jolta niin ikään puuttui tärkein nimi, Mannerheim.

Washington määräsi suurlähettiläs Bernard Guflerin käymään Tamminiemessä. Tulkkina oli CIA:n Friberg. Kaksikko kertoi, että loikkari oli 16 vuotta palvellut tiedustelu-upseeri, jolla oli Suomessa 35 kollegaa, näistä 10 sotilaspuolella. KGB:n pääpaino Suomessa oli poliittisella linjalla, Neuvostoliitto toimi ”henkilöiden avulla, jotka ovat painostuksen ja kontrollin alaisina, sen alaisina korkeassa asemassa olevia henkilöitä (agents of influense), ovat NL:n kontrollin alaisina syystä tai toisesta, mutta eivät NL:n käskynalaisina. Joskus eivät edes tiedä, että heitä käytetään. Nimiä eivät amerikkalaiset maininneet. Viimeistään nyt Kekkonen ymmärsi, että kysymys oli hänestä, eihän kukaan muu suomalainen saattanut noottia sopia. Yhdysvaltain edustajat vakuuttivat hallituksensa koettavan saada loikkarin vaikenemaan, mutta vapaan lehdistön maassa ”suuta ei voi tukkia”. Tässä saattoi kuulla verhotun uhkauksen.

On kuitenkin selvää, että Kekkosta hermostutti. Zenikov tuli kuin tilattuna vakuuttamaan, että ”Klimov oli varsin vähäinen virkailija, eikä tiennyt juuri mitään. … Suomessa hän oli ollut hyvin lyhyen ajan". Presidentti ymmärsi, että agenttiviittaukset voisivat silti aiheuttaa hämminkiä.

Suomessa CIA antoi vaikuttaja-agenttien nimet puolustusvoimien johdolle ja ilmeisesti myös suojelupoliisin päällikölle, vaikka jälkimmäisen osalta siitä ei löydy dokumenttia. ”Golitsynin lista” taulukon muodossa havainnollistaa tietoja:
















Välittömänä toimenpiteenä puolustusvoimien johto kutsui Moskovan sotilasasiamiehen eversti Kauko Pöyhösen vaaravyöhykkeestä eli Wuoren lähettyviltä Helsinkiin varoitettavaksi. CIA:ssa oltiin selvillä siitä, että KGB:n peitenimikäytännössä ”Mooses” sopi viittaamaan ”vuoreen”. Joskus logiikka oli liiankin ilmeistä, kuten Hella Wuolijoen (Runoilija) ja Jarno Pennasen (Petturi) kohdalla, kenties myös Aarre Simosella.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-951-0-35243-4