Suomalaisen kommunistin kokemuksia

Aarne Saarinen (s.5.12. 1913 - 13.4.2004) toimi Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajana 1954-1966. Hän toimi Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtajana 1966-1982, kuusitoista myrskyisää vuotta, jolloin SKP oli lähes koko ajan keskeinen hallituspuolue ja vaikutusvallaltaan tärkeämpi kuin koskaan ennen tai jälkeen. Saarinen uudisti puolueen. SKP:n uudistuslinjaa vastustanut oppositio oli valmis menemään kuikan pitkälle tahansa tukeutusessaan NKP:hen. Saarinen ei koskaan suostunut ministeriksi, vaikka kommunistit olivat hänen puheenjohtajakaudellaan mukana useissa hallituksissa.
Koko Saarisen puheenjohtajakautta leimasivat SKP:n enemmistön ja vähemmistön väliset riidat. Saarinen pyrki pitämään puolueensa irrallaan NKP:n käskyvallasta ja ajamaan riippumatonta, kansallista ja rauhanomaista kommunismia. Varsovan liiton suorittama Tsekkoslvakian miehitys (1968) sai Saarisen SKP:lta julkisen tuomion ja puolueen maltillinen enemmistö asettui puheenjohtajansa taakse. Taisto Sinisalon johtama puolueen oppositio sen sijaan tuki miehitystä varauksetta. SKP:n enemmistöläisten lisäksi SKDL:kään ei Ele Aleniuksen johdolla tukenut Varsovan liiton maiden (Romaniaan lukuunottamatta) tekemään normalisointia.

Aarne Saarisen toiminta

Vaikka liityin virallisesti kommunistisen puolueen jäseneksi syksyllä 1944, olin omaksunut kommunistisen ideologian perusteet ja 1930-luvulla itseopiskelun, mietiskelyn ja siihenastisen elämänkokemukseni perusteella. Siihen tietenkin liittyi myönteinen suhde Neuvostoliittoon. Sen vuoksi sodan puhkeaminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä marraskuussa 1939 järkytti mieltäni. Minua ei heti sodan alussa kutsutta asepalvelukseen, vaan vasta siinä vaiheessa, jolloin Suomen armeija oli perääntymässä kohti Viipuria. Oli kovat pakkaset. Miehet olivat väsyneitä ja toivottomia. Ilmapiiri oli kauttaaltaan hermostunut. Osallistumisen sotaan rajoittui karkuun juoksemiseen muiden mukana. Viipurinlahti ylitettiin neuvostopoikien kovassa tulituksessa, mutta henki säilyi, Saarinen kirjoittaa.

Puoluettani on usein painostettu kysymyksellä taövisodanaikaisesta ns. Terijoen hallituksesta, jonka johdossa oli O.W. Kuusinen. Minulla on se käsitys, että tuon toimenpiteen tarkoitus oli lopettaa mahdollisimman lyhyeen molemmille maille ooneton sota ja luoda Suomen ja Neuvostoliiton kesken luottamukselliset yhteistyösuhteet. Mutta se perustui NKP:n ja neuvostohallituksen täysin virheelliseen käsitykseen Suomen kansan todellisista mielipiteistä ja tunteista, toisin sanoen väärään informaatioon, ei siinä mielessä, etteikö Suomessa vallinnut erittäin voimakas Neuvostoliiton vastainen mieliala, vaan tuon todellisen mielialan väheksymiseen ja aliarviomiseen. Eihän koko sotaa olisi ilman epäluuloa voinut syttyäkään. Se oli seuraus siitä vihankylvöstä, jota Suomen vallanpitäjät olivat harjoittaneet lokakuun vallankumouksesta lähtien. Epävarmuus synnyttää epäluottamusta ja viha synnyttää vihaa. Väärät tiedot ja vahvat ennakkoluulot johtavat helposti katasrofeihin.

Talvisoan päätyttyä voimistui myös poliittinen ja ammatillinen toiminta kommunistien ja muiden vasemmistovoimien tullessa siihen mukaan. Toukokuussa perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura. Ymmärrettävästi hankkeen taustalta läytyi SKP, mutta toimeenpanijoina ja seuran johtajina oli myös henkilöitä, jotka eivät olleet SKP:n jäseniä. Seura sai nopeasti hyvin laajan kannatusken, sillä sen jäsenmäärä nousi vuoden loppupuolella jo 40 000:een. Se osoittaa, että jo tuolloin hyvin voimaka julkinenkin mielipide tuki Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamista ja ystävyyden rakentamista. Se ei kuitenkaan sopinut silloisille vallanpitäjille, sillä seura lakkautettiin saman vuoden lopussa.

Välirauhan aikana kerrottiin, että SAK:n silloinen johto oli yhteistyössä Etsivän keskuspoliisin kanssa, Siihen viittaa sekin, että jouduin EK:n silmälläpidon alaiseksi. Minua ei kaiketi pidetty kovin vaarallisena, koska minua ei pidätetty. Erkki Salomaa ja monet muut pidätettiin hyvissä ajoin ennen uuden sodan puhkeamista.

Vapauduttuani syksyllä 1944 armeijasta elämässäni alkoi uusi vaihe. Liityin virallisesti kommunistiseen puolueeseen, joka sai lailliset toimintaoikeudet 26 vuotta perustamisensa jälkeen. Joulukuussa 1944 oli kommunistien ja sosiaalidemokraattinen kesken sovittu yhteistyöstä SAK:n piirissä. Pidettiin tärkeänä, että maailman ammatillinen liike yhdistetään ja että mukana olisivat myös Neuvostoliiton ammatilliset järjestöt. SAK:n Neuvostoliiton ammatillisen liikkeen kesken oli pyrittävä rakentamaan mahdollisimman läheiset suhteet. Sisäpolitiikassa asetettiin tavoitteeksi fasisimin- ja sodanvastainen linja sekä demokratian laajentaminen yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla. Sääntömääräisen edustajakokouksen aika oli 1947, ja siihen ryhdyttiin valmistautumaan kaikella tarmolla. Kovan taistelun jälkeen sosiaalidemokraatit saivat sääntömääräiseen edustajakokoukseen enemmistön.
Sosialisointikysymystä käsiteltiin alkuvuosina varin usein puoluetoimikunnassa, Kysymys oli esillä syksyllä 1945.Oltiin sitä mieltä, ettei asiasta ole syytä vielä ryhtyä "puhumaan kovaäänisesti". Sotakorvaustuotannon häiriintymätöntä jatkumista pidettiin niin tärkänä, että lakkoihinkin suhtauduttiin puolueen johdossa hyvin pidättyvästi.

Merkittävä vuosi 1945

Vuosi 1945 muodostui merkittäväksi. Silloin pidettiin eduskuntavaalit, joihin kommunistit saattoivat osallistua ensimmäisen kerran avoimesti, tosin SKDL:n puitteissa. Liitto toimi siihen kuuluvien voimien yhteisenä vaaliorganisaationa. SKDL sai 49 kansanedustajaa, joista kommunisteja oli 39 ja sosiaalidemokraatteja 10. SDP sai 50 paikkaa. Suurempi merkitys kuin eduskunnan paikkaluvulla oli sillä, että kommunistit hyväksyttiin maan hallitukseen välittömästi sodan päätyttyä. Ministeriksi tulivat Yrjö Leino sisäminsiteriksi, Matti Janhunen sosiaaliministeriksi ja Yrjö Murto kansahuoltoministeriksi.

Seuraavana vuonna solmittiin ns. kolmen suuren yhteistyösopimus SDP:n, SKDL:n ja Maalaisliiton kesken. Kommunistien joukossa oli niitäkin, joiden mielestä neuvostoarmeijan olisi pitänyt miehittää maa. Puoluejohto torjui tällaiset ajatukset päättävästi. Pääsihteeri Ville Pessi kuitenkin totesi, että neuvstojärjestelmä oli hyvä, mutta se tulisi toteuttaa suomalaisten kommunistien ja heidän liittolaistensa voimin. Puolueen pääsihteerin lausunto vaikutti harkitsemattomalta ja epäviisaalta. Kokemukset Unkarista, Puolasta ja Puolasta, osin myös Tsekkoslovakiasta osoittivat lausunnon harkitsemattomuuden.

Vallankaappaushuhu vastavoimien keksimä

Vuoden 1947 kunnallisvaaleissa SKDL kärsi vaalitappion. Kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen jyrkimmät vastustajat, kuten SDP:n ns. asevelisiipi, ryhtyivät organisoimaan tehokasta kampanjaa SKP:tä vastaan ja hallitusyhteistyön murtamiseksi. Käyttöön otettiin tarrat, joissa oli tunnus "Jo riittä pakkovalta". Järjestettiin voimakas huhukampanja kommunistien "vallankaappaushankkeesta". On täysin selvää ettei esimerkiksi 1948 ollut sen paremmin objektiivisia kuin subjektiivisiakaan edelletyksiä vallankaappaukselle SKP:n tekemänä. Kommunisteilla ei ollut aseita, armeijan johto oli varsin yhtenäinen ja sillä oli aseet, minkä ohella kommunismin vastustajilla oli omat laittomat suurehkot asekätkönsä. Poliittinen valta oli vahvasti porvariston ja oikeistososiaalidemokraattinen käsissä.

Aarne Saarisen mukaan aatteellinen ja poliittinen taistelu on aina raskasta ja vaikeata, erittäin raskasta ja vaikeata kun on kohdattava laaja ja voimakas vastustajien rintama, jollainen kommunisminvastainen rintama on ollut Suomessa ja pitkiä aikoja, viimeksi vuonna 1948-1966. Kahden selvästi vastakkaisen rintaman taistelussa on helpompi olla toisessa rintamassa, koska kysymyksessä on suhteellisen selväpiirteinen joko-tai-asetelma. Mutta vuoden 1966 jälkeen tilanne muoostui paljon monimutkaisemmaksi, vaikeammaksi ja raskaammaksi; aikaisemmin verrattaina selvä ja yhtenäinen kommunisminvastainen rintama alkoi rakoilla, ulkoiset paineet kommunistista puoluetta ja SKDL:ää kohtaan heikentyivät. Samalla sisäiset paineet voimistuivat, alkoi SKP:n sisäinen jakautuminen kahteen "osapuoleen", alkoi ns. veljessota.

Kun todellisten aatteellisten ja poliittisten vstustajien hyökkäykset laimenivat, alkoivat sisäisten voimien hyökkäykset ja vastahyökkäykset. SKP:n puheenjohtaja ja hänen tukijansa joutuivat käymään kahden rintaman sotaa, yhtääältä perinteisiä vastustajia kohtaan, toisaalta puolueen sisällä toimivia äärivasemmistolaisia ja lahkolaistuneita voimia vastaan. Tästä tilanteesta ovat itse asiassa kaikki suomalaiset kommunistit kärsineet siitä riippumatta, kenen joukoissa ovat seisseet ja edelleen seisovat. Tämä on ollut traagista, mutta ilmeisesti väistämätöntä.

Lähdeaineisto: Aane Saarinen Suomalaisen kommunistin kokemuksia ISBN-30-5931-6
Pentti Peltoniemi: Aarne Saarinen - Kivimies ISBN-1-13926-6