Viuhuva ruoska, heiluva hulja

Maalaisliiton jykeväpiirteinen puheenjohtaja Viljami Kalliokoski poistuu kyyneleet silmissä oikeusministeri Urho Kekkosen työhuoneesta. Ministerin sanoma on ollut liikaa jopa vakaalle talonpoikaisjohtajalle: Minä annan huljan heilua, kun syylliset täällä tuomitaan!
Keskipohjalainen Kalliokoski tunnistaa vanhan lakitermin ja ymmärtää uuden ajatuksen. Kekkonen uhkaa, että lain ja oikeuden raippa viuhuu, kun sotiin syyllisiä käydään tuomitsemaan. Kesän 1945 puoluekokouksessa Kalliokoski luovuttaa puheenjohtajuuden V.J. Sukselaiselle. Paasikiven toivomuksesta hän ei myöskään pyri eduskuntaa, sillä kansanedustajiksi halutaan ryvettymättömiä nimiä ja uusia kasvoja. Kalliokosken synniksi lasketaan, että hän oli vuotta aikaisemmin, elämänsä rankimpana päivänä, puoltanut Ribbebtrop-sopimusta ja ollut valmis jatkamaan sotaa Saksan rinnalla. Samana päivänä hän oli kuitannut viestin poikansa kaatumisesta rintamalla.

Aadolf Hitler ja hänen vaimonsa Eva Braun tekivät itsemurhan bunkkereissaan Berliiissä. Fuhreriä ei koskaan saatu tilille. Puna-armeijan sotilaat tiettävästi kuljettivat natsijohtajan ruhjoutuneen ruumiin salaiseen paikkaan, jossa sen lopulta hävittivät. Natsijohtaja Herman Göring vangittiin, mutta hänen onnistui lopettaa elämänsä syanidikapselilla.
Saksalaiset sotarikolliset tuomittiin Nurnbergissä, samassa kaupungissa, jossa natsit olivat pitäneet ylpeimmät puoluepäivänsä vuosina 1933-36. Monet lähetettiin teloitettavaksi tai pitkiin vakeusrangaistuksiin, tunnetuimpana Rudolf Hess, Hitlerin sijainen, joka kuoli vasta ikämiehenä Spandaussa.

Winston Churchillille ja muille lännen johtajille oli tärkeää, että natsit saivat laillisen oikeudenkäynnin. Stalin sen sijaan oli kannattanut pikaisia joukkomestauksia jo Teheranin kokouksessa 1943. Suomen asema oli vaikea, sillä monissa muissa Saksan liittolaismaissa johtajat oli vangittu ja teloitettu paikan päällä: Bulgariassa, Koratiassa, Serbiassa, Slovakiassa, Romaniassa ja Unkarissa.

Oikeusministeri Urho Kekkonen tuumaili yöt läpeensä, mitä tarkoitti, ettei välirauhansopimuksessa puhuttu sotasyyllisistä, vaan sotarikollisista. Heidät oli kuuluisan 13. artiklan mukaan määrä pidättää ja tuomita. Molotov oli jo hyvissä ajoin tehnyt selväksi, etteivät Suomen lait riittäneet, vaan tarvittiin uusi laki. Littoutuneiden valvontakomission johtaja Andrei Zdanov tahditti sävelen. Hän oli saapunut vuoden 1944 lokakuussa ja saanut valtiomiehen vastaanoton pääministeiltä ja kunniakomppanialta. Zdanov johti valvontakomissiota hotelli Tornista.

Luettelo n:o 1

Zdanovin luttelo n:o 1 oli murheellinen näyttö siitä, millainen ilmapiiri komission liepeillä velloi - ilmiantoja, kaunaa, kostoja ja kateutta. Kaikista nimistä ei edes saanut selvää. Stalin esti vangittujern kuulustelut, ja niinpä Itä-Karjalan sotilashallinnossa ja rintamalla olleet miehet varastoitiin melkein kolmeksi vuodeksi odottamaan asian käsittelyä Miehikkälään, jonne heitä varten oli perustettu varavankila. Melkein kaikki vapautuivat ilman syytteitä ja tuomioita. Jotkut ehtivät tunnustaa tekaistut syytteet pakon edessä.

Oikeusministeri Kekkonen joutui vastaamaan Zdanovin uhrien vangitsemisesta. Kekkosella oli liikkumatilaa ja hän pystyi jopa vapauttamaan joitakin vankeja. Hän järjesti Miekkälästä ulos muun muassa vahingossa pidätetyn maanviljelijäkersantin Eino Mäkelän, joka sattui sopivasti olemaan maalaisliiton jäsen. Kekkonen määrästi Mäkelälle maksettavaksi 500 000 markan korvaukset. Kun Kekkonen oli myöhemmin presienttiehdokkaana niin hän tapasi Mäkelän ja muistutti häntä tekemästään hyvästä työstä.

Entinen presidentti, valtiosääntöoppinut K.J.Ståhlberg antoi lausunnon, jossa torjuttiin sotasyyllisyys Suomen oikeusperiaatteiden vastaisena. Kansan enemmmistö inhosi ajatusta, että suomalaiset itse joutuisivat tuomitsemaan poliittiset johtajansa, jotka sentään olivat ottaneet vastuun isänmaan kohtaloista. Toista mieltä tuntui olevan oikeusministeri Urho Kekkonen, joka piti kotimaista oikeudenkäyntiä pienempänä pahana kuin sitä, että tuomiot olisi saneltu etätyönä Moskovasta. Pääministeri Paasikivi olisi tyytynyt siihen, että sodan ajan poliitikot olisivat siirtyneet syrjään. Hänen vetoomuksensa uusien kasvojen saamiseksi maalisvaaleissa 1945 tähtäsi juuri siihen. Kekkosen poliittiset vastustajat pelkäsivät. He tunsivat rajuluonteisen kainuulaisen, jonka huhuttiin keräilevän mustia listoja. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Tyko Reinikkaan ja Antti Kukkoseen, mutta Urho Kekkonen oli huomannut heidät sotasyyllisiksi. Kekkosella oli pitkä ja iso viha. Hän ei koskaan antanut anteeksi Reinikalle sitä, että tämä oli kesällä 1944 syyttänyt Kekkosta maanpetoksesta. Reinikan ja monen muun mielstä Kekkonen oli laverellut sotasalaisuuksia viholliselle Tukholmassa.

Kekkonen turvautui myös Ruotsin lehdistön apuun. Hän kirjoitti Dagens Nyheteriin nimettömän artikkelin, missä hän hyökkäsi terävästi niitä vastaan, jotka ktsoivat syrjäänvetäytymisen merkitsevän alistumista Neuvostoliiton tahtoon ja vaarantavat siten maan riippumattomuuden. Kirjoitus jätti näin uhkauksen leijumaan ilmaan. Se sai ikäänkuin vahvistuksen kesäkuun lopulla hallitukselle jätetyssä välikysymyksessä. Aivan erityisesti Kekkonen arvosteli Rytin ja tämän ystävän Rangelin paluuta Suomen Pankin johtoon. Koettipa hän omakohtaisin taivutteluin pakottaa nämä eroamaan. Kekkonen liitti heidät syrjäänvetäytyvien listaan. Sellaisia oliva mm. Tanner, Aaltonen, Kalliokoski ja Reinikka. Ollakseen tehokas puhdistus ei voinut rajoittua vain avainpoliitikkoihin. Kekkonen piti puhdistuksia tärkeinä armeijan, koululaitoksen, korkeakoulujen, valtakunnallisten järjestöjen ja liikeyritysten johdossa.

Välikysymys

Sotasyyllisten kohtalosta jätettiin hallitukselle välikysymys kesäkuussa 1945. Se oli väkevä toimenpide, sillä tuolloin hallitukset saattoivat jopa kaatua välikysymykseen. Sotasyyllisyydestä loihdittu välikysymys on poliittisen historiamme omalaatuisin. Sen ensimmäinen allekirjoittaja oli Hertta Kuusinen, mutta tosiasiassa välikysymyksen oli laatinut oikeusministeri Urho Kekkonen itse. Urho Kekkosen laatima välikysymys oli huomattavasti jyrkempi kuin kommunistit olivat kaavailleet. Välikysymyksen taustalla olivat rauahopposition keskeiset hanmot. Ruotsalaisen kansanpuolueen Nils Meinander sekä Atos Virtanen, Hertta Kuusinen ja Urho Kekkonen, jotka juhannuksen alla kokoontuivat Urho Kekkosen luona Kampinkadulla keskustelemaan tilanteesta. Kekkonen lisäsi kommunistien ehdotukseen "sotaan ryhtymisen" rinnalle "muiden siihen liittyvien kysymysten selvittelyn", jolloin hän sai mahdollisuuden roimia vastustajiaan yleisillä "neuvostovastaisilla ilmiöillä". Kekkonen ja Kuusinen olivat hyviä ystäviä. He kuuluivat Hella Wuolijoen piiriin, joka kokoontui Jokelan kartanossa Vihdissä. Välikysymys oli täysin Kekkosen käsialaa. Välikysymyksen allekirjoitti 55 kansanedustajaa, joista 36 kuului SKDL:ään, 10 Ruotslaiseen kansanpuolueeseen, 7 sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja vain kaksi Maalaisliittoon (Heljas ja Kaijalainen). Hallitus käsitteli välikysymystä iltakoulussaan 27.6.1945. Urho Kekkonen muotoili myös pääministeri Paasikiven vastauksen välikysymykseen. Paasikivi kirjoittaa päiväkirjassaan tehneensä vastaukseen joitakin tarkennuksia. Hallitus vastasi välikysymykseen 4.7.1945. Paasikiven lisäksi puhuivat Leino ja Kekkonen.

Välikysymyskeskutelussa Hertta Kuusinen nimesi pääsotasyyllisiksi entisen presidentti Risto Rydin, pääministeri Rangellin ja Linkomiehen, entisen valtionvarainministeri Väinö Tannerin sekä Suomen sodanaikaisen Berliinin-lähettilään T.M. Kivimäen.

Paasikivi ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oli kysymys. Hänelle välikysymys tuli yllätyksenä. Kekkonen, kommunistit ja valvontakomissio puhalsivat yhteen. Sisäministeri Yrjö Leino oli kertonut Zdanoville jo vuoden 1944 lopulla, että hän ryhtyy Kekkosen kanssa hiostamaan Paasikiveä. Kekkoslaiset torjuivat myös tohtori Eirik Hornborgin komitean mietinnön, jonka mukaan syytteiden nostamiselle ei ollut perusteita. - Mietintö ei kelpaa, vaan syytekirjelmää varten tarvitaan poliisitutkimus, Kekkonen ilmoitti Zdanoville.Tarvittiin taannehtiva laki. Sensaatiomaisesta tapaamisesta 24.7.1945 on käytettävissä Kekkosen oma muistio ja Zdanvoin vahvistama pöytäkirja. Kekkonen toivoi keskustelussa, että Suomi pääsisi sellaisten "demokraattisten maiden" joukkoon, joista fasismi kitkettäisiin perusteellisesti. Hän oli näin ollen valmis valitsemaan syyllisiksi juuri "fasistisia" voimia.

Oikeusministeri hahmotteli paperille, miten sotasyyllisyysoikeudenkäynti voisi toteutua. Yhteisestä sopimuksesta valvontakomission kakkosmies Grigori Savonenkov uhkaili Paasikiveä elokuun kuudentena:
- Jos suomalaiset eivät itse rankaise sotasyyllsiiä, koko aloite voidaan ottaa pois suomalaisilta. Valvontakomissio lähettää luettelon sotarikollisista!
Iltakoulussa pääministeri Paasikivi paasasi, että "minun ehdotukseni on vastoin oikeusperiaatteita, Laittakoon toisen, joka ei sitä ole, ja on valvontakomissioonin mielenen, kirjottaa Kekkonen. Kenraalieversti raportoi Moskovaaan, että hänen ja Kekkosen välinen keskustelu on haluttu pitää salassa, koska muutoin sitä olisi tulkittu niin, että komissio on ottanut asian Suomelta omiin käsiinsä. - Suomi saa itse hoitaa asian, ja myöskin kykenee sen itse hoitamaan!, Zdanov sanoi.

Tämän jälkeen Zdanov teki ällistyvän ratkaisun. Hän pyysi Kekkosta ilmoittamaan Paasikivelle, että valvontakomissio odottaa Suomen hallitukselta kouriintuntuvia tekoja. Itse asiassa oikeusministeri valtuutettiin toimimaan sotasyyllisyysasiassa liittoutuneiden valvontakomission edustajana oman hallituksen sisällä.

Pääministeri Paasikivi uhkasi erota ja lähetti presidentti Mannerheimille kirjeen ja sanoi olevansa hirmuisen vaikeassa asemassa. Voin pitää kiinni kannastani ja sitten erota, mutta minua arveluttaa poliittiset seuraukset. Sanoin myös, että kun olen julkisesti esittänyt kantani, että voimassaolevia lakeja noudatetaan, niin katson, että olen antanut sanani... Jos siitä luovun, olen rikkonut sanani, Paasikivi kirjoitti. Mannerheim pelastettiin ja syrjäytettiin.

Uskollisuuskoe

Sotasyyllisyysasia oli Urho Kekkosen ensimmäinen uskollisuuskoe. Kun se oli päättynyt, Kremilille oli tullut todistetuksi, että häneen, radikaaliin porvariin, voitiin luottaa. Toinen koettelemus oli vielä tulossa: YYA-sopimuksen valmistelu ja somiminen kolme vuotta myöhemmin.

Lähdeaineisto:
Pekka Hyvärinen Suomen mies ISBN 951-0-25076-7

Juhani Suomi Vonkamies ISBN 951-1-09770-9