Tornin miehet

Stefan Smirnov (1924-1995) on niitä venäläisiä, joiden kohtalot liittyivät sodanjälkeisinä aikoina mitä tiiviimmin Suomen vaiheisiin. Sen jälkeen kun hän oli sotilastulkkikoulussa oppinut suomea ja toiminut 1944 suomalaisten sotavankien kuulustelijana, hänet nimitettiin liittoutuneiden valvontakomissiona merivoimaosaston tulkiksi Helsinkiin. Myöhemmin hän toimi valvontakomission varapuheenjohtajan Savonenkovin adjutanttina.
Suoritettuaan akateemisen loppututkinnon Smirnov työskenteli Pravdan Suomen- ja Pohjoismaiden-kirjeenvaihtajana vuoteen 1962 saakka sekä NKP:n kansainvälisen osaston Suomea koskevien asioiden esittelijänä 1968-1986. Näissä tehtävissä hän osallistui käytännössä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden hoitoon ja oli läheisissä tekemisissä monien merkittävissä asemassa olleiden suomalaisten poliitikkojen kanssa. Jäätyään eläkkeelle Smirnov ehti ennen kuolemaansa 1995 julkistaa omat muistelmansa. Kirjan nimi on Tornin miehet.

Työskentely Tornissa
Kun välirauha syyskuussa 1944 solmittiin, liittoutuneiden valvontakomissio saapui Helsinkiin valvomaan rauhanehtojen täyttymistä.
Komission nelisenkymmentä brittiä majoittuivat yksityisasuntoihin Eirassa ja Kaivopuistossa, mutta yli kaksisataa venäläistä asettui asumaan keskustan hotelleihin, Cosmopoliteen Kalevankadulle, Kareliaan Kaisaniemenkadulle ja Torniin, joka oli valvontakomission päämajana kolme vuotta.
Neuvostoliiton valvontakomission kärkiryhmä saapui Torniin kenraali Grigori Savonenkovin johdolla 26. syyskuuta 1944. Komission johtajaa, kenraalieversti Andrei Ždanovia odotettiin Suomeen vasta lokakuussa. Hän ei asunut Tornissa vaan etupäässä Latvian entisessä lähetystötalossa Kaivopuistossa. Neuvostoliiton lähetystöön Bulevardilla hän ei voinut majoittua, sillä Neuvostoliitto oli pommittanut sen maan tasalle jo talvisodan alussa. Uusi lähetystötalo Tehtaankadulla valmistui suomalaisten sotakorvaustyönä vasta 1952.
Tornissa venäläisiä odotti epämiellyttävä yllätys. Valvontakomission käyttöön oli varattu neljä alinta kerrosta, mutta viidennestä kerroksesta ylöspäin hotelliin oli kerätty internoitua saksalaisia. Välissä vain pieni suomalaisten konekiväärimiesten ryhmä erotti saksalaiset venäläisistä.

Valvontakomission tulkki Stefan Smirnov linnoittautui yhdessä kolmen muun upseerin kanssa Tornin toisen kerroksen huoneisiin 212 ja 213. Ovien eteen he tekivät huonekaluista barrikadit saksalaisten päällekarkauksen varalta.
"Jos tulisi pakko myydä nahkamme, niin ainakin myisimme ne korkeimpaan mahdolliseen hintaan. Niinpä kävimmekin makuulle riisuutumatta ja pistoolit tyynyjen alla. Ja totta puhuen unemme oli melko hataraa: jännitystä riitti aamuun saakka", Smirnov muistelee ensimmäistä yötään Tornissa muistelmissaan Tornin miehet.

Ensimmäinen tehtävä

Aamiaisen jälkeen merivoimien aliluutnantti Smirnov sai ensimmäisen työtehtävänsä. Hänet määrättiin univormussaan lähtemään Tornista yksin ikään kuin aamukävelylle. Hänen oli kuljettava alas Yrjönkatua ja Kalevankatua, käännyttävä Nissenin kulmalta oikealle Mannerheimintielle, ylitettävä se Wulffin kulman kohdalla, siirryttävä sitten Esplanadin puistoon, kuljettava sitä Runebergin patsaalle ja ostettava lehtikioskista aamun lehdet. Samaa reittiä hänen oli palattava Torniin.
Smirnovia jännitti. Tullessaan hotellista Kalevankadulle hän huomasi jalankulkijoiden siirtyvän kadun toiselle puolelle ja pysähtyvän. Ihmisten ilmeet muuttuivat häntä katsoessaan hyvin totisiksi ja huolestuneiksi. Yhdenkään kasvoilla ei näkynyt hymyä.
"Pakostakin muistiini nousivat kuvaukset siitä, kuinka ihmiset suhtautuivat keskiajalla vastaansa tuleviin spitaalisiin", Smirnov kirjoittaa.

Alkuvaiheet LVK:ssä

Päivystykseni aikana Tornin ala-aulaan ilmestyi melko kookas, arveluni mukaan noin 40 vuoden ikäinen, hyvin huolitellusti vaikkei kovin kauniisti pukeutunut nainen. Hän kääntyi puoleeni ja tiedusteli lähes virheettömällä venäjällä, tunnenko Neuvostoliitossa olevan henkilön nimeltä Otto Vilgelmovits Kuusinen. Totta kai nimi oli minulle tuttu. Totuudenmukaisesti myönsin tuntevani mainitun henkilön. Vastauksen saatuaan nainen ilmoitti olevansa Kuusisen tytär, ristimänimeltään Hertta, vapautuneensa juuri suomalaisesta vankilasta ja haluavansa tavata ministeri Orlovin, jonka hän sanoi tuntevansa jo sodanedelliseltä ajalta.

Vauhdikas loppuvuosi 1944 - tapaus Belov

Suomalaisten kuulee joskus ihmetteleävn, miksi niin korkeassa asemassa oleva henkilä lähetettiin LVK:ta johtamaan Suomeen. Kun politbyrossa oli joskus 1944 syksyllä keskusteltu Suomen kanssa solmittavasta välirauhasta, Stalin oli heittänyt ohimennen seuraavan ajatuksen; kun meille kerran kävi toveri Zdanovin johdolla hullusti sodassa Suomea vastaan, niin lähteköön hän nyt Suomeen ja järjestäkään asiat niin, ettei meidän enää koskaan tarvitse lähteä sotaan sitä vastaan.

Komppanian tulo on haluttu salata viimeiseen saakka. Hotelli Torniin majoittuneen liittoutuneiden valvontakomission tulkki, aliluutnantti Stefan Smirnov soittaa vasta myöhään illalla 2. marraskuuta Suomen ulkoministeriöön ja pyytää pikaista rajanylityslupaa 150 miehelle.
Yhdeksän upseeria, 105 miestä, 45 hevosta, 25 hevoskärryä ja useita Gaz-kuorma-autoja ylittää Lauttasaaren sillan ja kulkee verkkaisesti läpi uinuvan 5 500 asukkaan huvilasaaren. Gazeissa palaa venäläiseen tyyliin vain vasen etulyhty.
Kun kolonna on edennyt ohi Lauttasaarentien ja Pohjoisniementien risteyksen, tapahtuu jotakin perin odottamatonta. Kello 1.58, keskellä pimeää syysyötä, kuuluu neljä pistoolinlaukausta.
Syntyy yleistä hälinää. Yksi vartiomiehistä laukaisee konepistoolilla ilmaan.

Tiedustelukomppanian sotilaslääkäri Aleksander Ermakov löytää tieltä kuolleen upseerin.
Vainaja on 38-vuotias Ivan Mihailovits Belov. Belov on rannikkotykistön talouskapteeni, joka ei laisinkaan kuulu tiedustelukomppaniaan.
Kapteenin ruumis nostetaan heinäkärryille ja kuskataan lähistöllä sijaitsevaan Vulcanin korjaamoon, josta kajastaa valoa. Seuraa joukko puhelinsoittoja, joilla dramaattinen tapahtuma viestitetään valvontakomissiolle ja Suomen viranomaisille.
Ermakov tutkii Belovin ampumahaavat. Vainajaan on osunut ainakin neljä luotia, joista yksi kylkeen sattunut on ollut tappava. Varmuuden vuoksi paikalle kutsutaan myös suomalainen lääkäri, majuri Bertel Miesmäki. Lauttasaareen rientävälle suomalaiselle rikospoliisille kuvaillaan syylliseksi suomalaista sotilashenkilöä, jolla oli ollut salkku ja joka oli käyttänyt silmälaseja.

Perjantaina päivällä Suomen hallitukselle jätetään selväsanainen nootti, jonka on allekirjoittanut valvontakomission napamies, pelätty kenraalieversti Andrei Zdanov.
- Liittoutuneiden valvontakomissio mitä jyrkimmässä muodossa vaatii upseeri Belovin murhaan syyllistyneiden viipymätöntä etsintää ja vangitsemista, komission johtaja jyrähtää.
Suomen hallitus kokoontuu iltapäivällä. Vain viisi ministeriä jää paikalle, kun esityslistassa edetään kohtaan "Lauttasaaren juttu". Murhatutkimuksia valvomaan asetetaan toimikunta, jonka johtajaksi tulee sisäministeri Kaarlo Hillilä (ml) ja muiksi jäseniksi oikeusministeri Ernst von Born (r) sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Eero A. Wuori (sd).
Vähäpätöisemmät miestapot, ryöstöt ja raiskaukset saavat nyt jäädä, sillä Belovin murhaajan kiinnisaanti on ulkopoliittinen pakko. Verityötä selvittää yli 70 tutkijaa. Helsingin rikospoliisi, valtiollinen poliisi ja puolustusvoimien valvontaosasto tekee kahden kuukauden aikana yli 2 200 kuulustelua.

Helsinkiin ja sen ympäristöön rakennetaan yli 300 tutkijan tiedottajaverkosto. Postinkantajat, taksikuskit, ravintoloiden vahtimestarit, mustan pörssin kauppiaat ja ilotytöt kyttäävät tietoja, joita poliisi tarvitsee.
Valvontakomissio kieltää murhan uutisoinnin. Kansalaisille ei saa kertoa edes sitä, että Suomen hallitus on luvannut ratkaisevasta vihjeestä 300 000 markan palkkion.
Heti murhayönä puna-armeijan sotilaat pidättävät kapteeni Onni Laaksosen, joka epäonnisesti ajaa tarkistusmatkallaan suoraan surmapaikalle. Vartiopäällikkö pääsee jatkamaan matkaansa varhain aamulla, mutta asia ei jää siihen. Tyynnyttääkseen valvontakomission kiukkua Suomen poliisi pidättää hänet jo seuraavana päivänä.
Ampumapaikalta löydettyjä hylsyjä ei kuitenkaan ammuttu Laaksosen Walther-pistoolilla. Silti hänet lasketaan vapaalle jalalle vasta marraskuun lopulla.

Toinen pidätetty on lauttasaarelainen työnjohtaja, joka onnettoman ryyppyreissunsa aikana on kadottanut pistoolinsa. Rikospoliisi pidättää hänet sen jälkeen, kun hän on laittanut aseestaan katoamisilmoituksen Helsingin Sanomiin. Linnareissu päättyy vasta helmikuussa 1945. Työnjohtajan ryyppykaveri on tunnustanut kähveltäneensä tämän tuliaseen.
Tutkijat tekivät kaikkensa. Kiihkeimmässä vaiheessa he käyttävät sisäministeri Hillilän luvalla jopa Pöytäviinaa tietolähteidensä voitelemiseksi. Rikospoliisin päällikkö Jarl Takolander joutuu kuitenkin tammikuussa 1945 kirjoittamaan loppuraportin, jossa ratkaisu jää auki.

Historian unhoon painunut verityö putkahtaa kunnolla julkisuuteen vasta 1990-luvun puolivälissä. Nkp:n kansainvälisellä osastolla Suomen asioissa elämäntyönsä tehnyt Smirnov julkaisee muistelmakirjan Tornin miehet. Siinä hän tekee itsestään Lauttasaaren yön tarmokkaan sankarin.
Kaiken lisäksi Smirnov pitää Belovia itsensä sijaiskärsijänä. Hänen tietojensa mukaan hyvin suppeassa suojeluskuntapiirissä oli päätetty kostaa valvontakomission 30. lokakuuta esittämä vaatimus suojeluskuntien lakkauttamisesta. Attentaatin kohde eli puna-armeijan osastoja opastava merivoimaosaston upseeri Smirnov olisi valittu kuuntelemalla Tornin puhelinlinjoja.
Pahaksi onneksi Belovillakin oli yllään merivoimien pukimet, joten suojeluskuntalaiset ampuivat väärän miehen. Tämä on Smirnovin näkemys asiasta.

Kekkosen kontaktit

Nykypolven suomalaisille voin kertoa Jelisejevin toimineen siihen aikaan LVK:n poliittisen neuvoksen apulaisena ja mm. Urho Kekkosen kotiryssänä LVK:n piirissä. Smirnov kertoo kirjassaan myös Neuvostoliiton suurlähetystön konsulaattiosaston päälliköstä, kapteeni Kotovista, joka toimii Neuvostoliiton Helsingin diplomaattiedustuksen läetystösihteerinä ja suurlähetysneuvoksena ja joka tunnettiin Urho Kekkosen kontaktimiehenä eli kotiryssänä.

Valvontakomission toiminta

Valvontakomissio painosti Suomen hallituksia ja antoi tylyjä, pikkutarkkoja määräyksiä. Ulkomaalaisia luovutettiin Neuvostoliittoon. Armeijaa ja poliisia puhdistettiin ja järjestöjä lakkautettiin. Kirjoja takavarikoitiin ja teatteriesityksiä joutui mustalle listalle.
Komission kakkosmiehen, kenraali Savonenkovin huone oli neljännessä kerroksessa Yrjönkadun puoleisella käytävällä. Siellä sai kuulla kunniansa sisäministeri Yrjö Leino 1946 sen jälkeen kun Tornin seinään oli vapun aikaan heitetty kivi ja kaksi valkolakkista henkilöä oli huudellut loukkauksia valvontakomission jäsenille.

Kahdeksantena heinäkuuta 1947 pääministeri Mauno Pekkala toi Tornista presidentti J. K. Paasikivelle Savonenkovin viestin. Neuvostoliitto ei sallinut Suomen saavan Marshall-apua Yhdysvalloista.
"Tämä on hirmuista! Mitä tästä meidän elämästämme tulee? Mitä aikomuksia venäläisillä on? Arvatenkin saadaan täällä aikaan samanlainen komento kuin Unkarissa", Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa samana päivänä.

Vuoteen 1946 mennessä kaikkiaan 73 henkilöä oli pidätetty häiritsevästä esiintymisestä valvontakomission jäseniä kohtaan. Ilman rangaistusta jäivät ilmeisesti ne Ressun oppilaat, jotka kertoman mukaan olivat kadun toisella puolella maalanneet puluja punaisiksi.
Kolmen vuoden kuluttua valvontakomissio palasi Moskovaan. Torni luovutettiin takaisin suomalaisille 25. syyskuuta 1947. Samana päivänä Moskovaan matkusti myös komission tulkki Stefan Smirnov, joka palasi Helsinkiin 1952 Pravdan kirjeenvaihtajaksi. Torni oli komission jäljiltä siivottomassa kunnossa. Talon tarkastuksessa vauriot kirjattiin ylös. Lista oli pitkä.
Huonekalut oli rikottu, vuodevaatteet turmeltu, patjat veren, virtsan ja musteen tahrimat, ikkunaverhot revitty, kylpyhuoneet lavuaareineen ja vessanpönttöineen ja ammeineen hajotettu. Nykyiseen näköalakabinettiin oli rakennettu biljardisali ja kellarista löytyi tiettävästi vakoilukeskus. Kesti kauan ennen kuin Torni toipui ennalleen. Pula-ajan Suomessa se ei ollut helppoa.

Lähdeaineisto:
Stefan Smirnov Tornin miehet ISBN-31-0014-6
Paasikiven päiväkirjat 1944-1956