Lapin Sodassa on Wolf H. Halstin talvella 1945 kirjoittama kirja jalkaväkirykmentti 11 kohtaloista niin sanotussa Lapin sodassa, saksalaisia vastaan käydyissä taisteluissa. Wolf H.Halsti kirjoittaa, että sota ansaitsee tulla kuvatuksi jotta tiedetään mitä se on niidenkin keskuudessa, jotka eivät ole joutuneet sen jalkoihin.
Rykmentissä olivat aluksi Keski-Pohjanmaan nuoret asevelvolliset enemmistönä. Tappiot, koitiuttamiset ja täydennys muuttivat kuitenkin sodan kuluessa huomattavasti sen kasvoja. Loppuun asti olivat pohjalaiset talonpojat ja työmiehet leimaa antavina. Heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen kunhan vain oli rehellinen heitä kohtaan.
Halsti kirjoittaa Tornion valtauksesta näin: Tornio oli siis meidän ja voimme lähettää Ouluun sikäli myönteisen tiedon. Olimme vallanneet saksalaisten tärkeän tukikohdan varastoineen, useita moottoriajoneuvoja, joukon rautatiekalustoa, katkaisseet saksalaisten vetäytymistien ja ottaneet puoli toista sataa vankia joista puolet haavottuneina. Omat menetyksemme olivat raskaat, noin kaksisataa kaatunutta ja haavoittunutta. Tulos ei ollut hyvä, ei edes tyydyttävä. Etenemisen välitöntä jatkamista ei voinut ajatellakaan. Joukot olivat pimeässä sekaantuneet, nälissään, väsyneet ja kastuneet.
Olin antanut käskyn viinavarastojen etsimisestä ja vartiomisesta ja sitä myös yritettiin noudattaa. Torniolaiset, jotka tiesivät enemmän kuin me, olivat viinavarastoilla perillä viimeistään yhtäaikaa kuin me. Väsyneet ja nälkäiset soturit imivät kuten intiaanit, itseensä tulilientä kuin sienet ja hetkessä oli helvetti irti. Hoilattiin, kiljuttiin, ammuttiin ja lyötiin rikki mitä eteen sattui. Ainakin yhdessä tapauksessa vartiomiehet näyttivät esimerkkiä.
Rautatieaseman odotushuoneessa kaatoivat umpihumalaiset varuskuntahuorat saksalaisten sinne hylkäämät vaikeasti haavoittuneet täyteen viinaa. Joukossa oli vatsaan ammuttuja. Sota on ristiriitoja ja intohimoja täynnä. Suurin jalous ja eläimellisin meno viihtyvät sen poluilla vierekkäin. Vielä aamun valjetessa löydettiin kaduilta ja pihoista miehiä nukkumassa sateessa omassa liassaan, ilman aseita, jopa ilman vaatteita. Jumalan kiitos, etteivät saksalaiset keksineet sinä yönä ryhtyä vastahyökkäykseen. Se olisi ollut rykmentin loppu.
Olin monasti ihaillut stukien hyökkäyksiä ja niiden vaikutusta. Nyt sain kerran kokea myös niiden maalitauluna olemisen. Ne syksyivät kauniissa ketjussa peräkkäin Ala-Raumon siltaa ja sen ympäristöä kohti irrottaen pomminsa ja kääntyen taas jyrkästi pystyyn. Seurakuntamme hajosi kuin akanat tuuleen. Itse painelin henkeni edestä erään ladon nurkalle josta voin nähdä maantien ja sillan. III/JR 53:n pääosa oli jo silloin tullut sillan yli mutta ojat olivat täynnä väkeä. Muutamat miehet juoksivat aivan hysteerisinä ympyrässä tai tietä pitkin osaamatta suojautua. Hevosia kiiti täyttä neliä pakoon tästä pikku helvetistä. Joka puolella räjähteli pommeja ja satoi kiviä, soraa ja mutaa.
JR 53:n kohdalta kuului taukoamaton myräkkä. Tykit jymisivät, heittimet tömisivät, it-tykit nakuttivat ja konekiväärit pörräsivät yhtenään. Ja tämä suorastaan infernaalinen kuoro, jota säesti valoammusten monikirjava tanssi, lähestyi lähetymistään kertoen ehdottoman täsmällisesti, että meikäläiset perääntyivät. Kysymyksessä ei voinut olla mikään muu kuin moraalinen luhistuminen. Näytelmä oli surkea, sillä luhistuminen oli täydellinen. Oli kyse apaattisesta tilasta, täydellisestä tahdon murtumisesta ja piittaamattomuudesta. Vaellettiin talosta taloon särkien mitä eteen sattui. Juotiin ja syötiin kellareissa ja komeroissa. Missä oli viinaa siellä juotiin. Samaan aikaan komppaniamme parhaimmisto epätoivoisesti taistellen ja verta vuottaen yritti sulkea hiippareiden jättämät aukot ja pysäyttää niihin tunkeutuneen vihollisen.
Helvetti oli päässyt irti joka suunnalla. Tykistö jylisi niin, että maa tärisi ja ikkunat helähtelivät. Pohjoisessa ja idässä kohosi aamuhämärästäkin erottuva musta seinä rintamien ylle. Harhautuneet tykkien ja konekiväärien valojuovasuihkut lensivät kaikista ilmansuunnista maastomme yli viuhuen ja suristen. Selustassamme räjähtelivät raskaat kranaatit joka puolella aina Röytän eteläkärkeä myöten ja rintaman yllä sähisivät lukemattomat valoraketit pitkänä kaarena Ala-Raumon suusta Tornionjolla saakka. Tämä oli ratkaisutaistelun enne koko lohkollamme. Ennen iltaa olisi kohtalomme ratkaistu.
Kohtalo teki tässä taistelussa pataljoonalle irvokkaan kepposen. Se joutui tuhoamaan saman Vuoristojääkärirykmentti 218:n pataljoonan joka oli vaihtanut sen Uhtuan lohkolta vuoden 1944 maaliskuussa divisioonamme lähtiessä Kannakselle. Jopa keskenään vaihtaneet komppaniat ja niiden päälliköt joutuivat keskenään taisteluun. Minun kulkiessani illalla taistelukentällä olivat haavoittuneet saksalaiset osaksi vielä korjaamtta ja heistä eräät kutsuivat minua nimeltä pyytäen lievennystä tuskiinsa.
Vuoristojääkärirykemntti 218 ja Vuoristojääkärirykmentti 206 muodostivat 7. Vuoristodivisioonan, joka vain muutamia kuukausia sitten oli vapauttanut meidät Uhtuan lohkolta. Sen komentaja kenraaliluutantti Krakau, tosi hieno ihminen ja sotilas, oli läheinen ystävämme, sen upseerit ja komentajat kaikki tuttujamme. Juuri tämän joukon kohtaaminen oli meille kova isku. Nyt se makasi asemissamme maahan lyötynä ja sen veriset rippeet kokoontuivat jossakin Lapin metsissä.
Tervolasta Rovaniemen edustalle
Tarvitsimme ainakin tuhat paria saappaita, satoja talvi- ja päällystakkeja ja täydelliset alusvaatteet tullaksemme toimeen. Aseet kaipasivat perustellista hoitoa, miehet ja hevoset lepoa. Johto oli uupunut kolmen viikon uskomattomasta vastuusta, taistelusta vihollista olosuhteita ja omien miesten väsäshtämistä vastaan. Menimme joukolla katsomaan Rovaniemen hävitystä kuultuamme lähettiemme kauhukuvaukset. Olen nähnyt paljon vihaa, sadismia ja idioottimaisuutta mutta saksalaisten joukkojen riehunta Rovaniemen vaiheessa ja sen jälkeen voitti kyllä kaiken.
Lähdeainesto: Wolf H. Halsti Lapin sodassa ISBN 951-1-19921-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti