perjantai 2. tammikuuta 2009

Tuomittu pykälän 58 mukaan



Inkerinsuomalainen Johannes Togi (s. 1913) oli 21-vuotias, kun hänet vangittiin ensimmäisen kerran. Toisen kerran hänet vangittiin 25-vuotiaana kotoaan vaimonsa ja pienen tyttärensä luota, Siitä alkoi hänen yli 11 vuotta kestänyt vankileirinsä Uralilla. Syytteet olivat rankat: vakoilu Suomen hyväksi, neuvostovastaisuus, isänmaan petturi, osallisuus ryhmään, joka murhasi Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin vuoden 1934 joulukuussa. Kirov oli suosittu ja diktaattori Stalin koki hänet kilpailijakseen. Varsinainen syy vangitsemiseen oli se, ettei hän kieltäytynyt puhumasta Jumalasta. Lupausta, joka olisi taannut hänelle työpaikan, hän ei voinut antaa. Siitä hän joutui maksamaan kovan hinnan.

Johanneksen kulkema matka Stalinin ajan vainoissa on yksi kohtalo. Hänet vangittiin enismmäisen kerran vuonna 1934. Toisesta vankeudestaan hän vapautui vasta sodan jälkeen vuonna 1948. Ja vasta vuonna 1956 hänen kunniansa palautettiin, kun viranomaiset tunnistivat, että hän oli ollut koko ajan syytön.
Johannes syntyi vuonna 1913 Vääräojan kylässä lähellä Suomen ja Inkerinmaan rajaa. Suomenlahden ranta olikin hänen lapsuuden leikkiensä maisemaa.

Kuka murhasi Kirovin ja miksi?

Yksi versio on, että valtansa uhaksi tuntenut Stalin toimitti Kirovin pois päiviltä, vaikka hän teeskenteli tietämätöntä. Maassa pantiin kuitenkin toimeen näyttävät oikeudenkäynnit, jotta epäilyt Stalinin vaikutuksesta kilpailijansa murhaan hälvenisivät. Stalin ja Kirov olivat olleet jopa ystäviä, ja Kirov oli aiemmin yksi niistä henkiläistä, joihin Stalin luotti. Myöhemmin Stalin kävi niin epäluuloiseksi ettei hän luottanut kenenkään. Tilanne seurauksiltaan oli traaginen.
Kirovin murha tempaisi neuvostoyhteiskunnan myllerrykseen, jota seurasi pidätysten ja vangitsemisten, suoranaisten vainojen aalto. Parhaimmillaan yli tuhat ihmistä oli pidätettynä Kirovin murhasta.

Pidätys

Oli vuoden viimeinen päivä, uudenvuodenaatto 1934. Kirovin kuolemasta oli kulunut vasta vajaa kuukausi. Vangitsijani pidättivät minut sen enempää syytä kertomatta, kirjoittaa Johannes Togi. Minut vietiin Leningradin Spalernajan vankilaan, ruumiintarkastuksen kautta. Alussa tutkintamenettely oli hyvin rankkaa. Minua vaadittiin allekirjoittamaan esitetyt syytokset. En halunnut allkerjoittaa, sillä syytteet olivat valhetta alusta loppuun, enkä ollut syyllistynyt esitettyihin tekoihin ja asioihin. Minua yritettiin pehmittää allekirjoittamiseen pieksämää, huutamalla ja tiuskimalla. Niillä oli ilmeisesti tarkoitus pelotella minut tunnustamaan keksityt syytökset. Jouduin seisomaan erittäin ahtaassa kopissa yli vuorokaudenkin niin, että jalat alkoivat lopulta turvota ja pettää. Vartijat käviät välillä pieksämässä remmeillä. Ruuaksi annettiin aamulla vettä ja leipää, päivällä haaleaa keittoa, illalla vesivelliä.

Kun syyte koskee vakoilua, aikaa tutkimiseen on kaksi vuotta. Muiden syytteiden tutkimisaika on vain kolme kuukautta. Vankilan ulkopuolella kukaan ei tiennyt olinpaikastani, eikä muutakaan minusta. Vankilan taholta asiasta ei minnekään ilmoitettu, eikä minulla itselläni ollut mitään mahdollisuutta tiedottaa asiasta. En saanut kirjoittaa enkä pitää yhteyksiä vankilan ulkopuolelle. Sellainen oli vangilta kielletty.

Jos on ollut liian kauan vankilan seinien sisäpuoellla niin on nähnyt ja kuullut liina paljon ja kärsinyt liian paljon. Tämä kaikki tekee vapautumisen vaikeaksi.

Vankijunassa Uralille

Siirtovankilassa viivyimme viikon. Nyt ei ollut enää mitään tehtävissä tuomiolle, olkoon se mitenkeksitty ja valheellinen tahansa. Edessä oli kaikainen vankileiri. Oikeusjärjestelmään ei kuulunut minkäänlaista valitusmenettelyä. Tuomareiden ei tarvinnut vastata tuomioitaan muille kuin Stalilinille ja hänen luotetuilleen.

Sellitovereiden kesken meille syntyi ystävyyttäkin. Kerran sellimme lattialla istui nuori mies nojaten päätään käsiinsä. Hän vain istui ja itki. Hän oli suuresa ahdistuksessa, murheellisena ja masentuneena. Täysin lyötynä. Sitten kerran kosketin häntä ja sanoi hänelle jotakin suomeksi. Hän havantui ja alkoi kertoa tarinaansa. Hän oli suomalainen Mikko Virtanen, joka oli asunut Suomessa ja osallistunut työväenliikkeen aatteelliseen toimintaan. Hän oli palavasieluinen kommunisti, Hän oli Suomessa joutunut poliisin kanssa tekemisiin laittomuuksista. Hänet oli pidätetty ja tuomittu lyhyeen vankeusragaistukseen Suomessa. Hän ei voinut hyväksyä sitä, että hän sai tuomion aseelliseesta toiminnasta. Suomen viranomaiset olivat antaneet hänelle vaihtoehdon: hän saa sovittaa tuomionsa Suomessa tai - muuttaa Neuvostoliittoon. Ilomielin hän valitsi aateveljeyden ja maastamuuton. Muutto oli sitten pantu täytntöön Suomen viranomaisten saattamana, jotka luovuttivat hänet Neuvostoliiton rajaviranoamaisille. Nuorelle suomalaiselle langetettiin Neuvostoliitossa kymmenen vuoden tuomio. Mikko oli yksi niistä tuhansista suomalaisista, jotka halusivat muuttaa Neuvostoliittoon työn ja paremman elämän toivossa. He joutuivat kuitenkin katkerasti pettymään.

Olimme lähdössä Pohjois-Uralin vankileirille. Edessä oli pitkä, kylmä, synkkä matka. Vaunut ahdettiin täyteen vankeja, Penkkejä ei junassa olluta, vaan ainoastaan puiset laverit. Ulkona paukkui 40 asteen pakkanen. Vessana toimi vaunun lattiassa oleva noin kymmenen sentin levyinen reikä, josta tehtiin suuret ja pienet tarpeet. Ruokaa saimme vasta kolmantena päivänä matkan alkamisesta.Nälkä ei kuitenkaan ollut pahinta, vaan veden puute. Oli joulukuu 1938. Toisissa vaunuissa kuoli useita miehiä matkan aikana. Ruumiit viskattiin ulos vaunuista radan varteen.Vaunuista jäi useita miehiä rähmälleen lumeen, He eivät enää jaksaneet nousta ylös. Sinne he jäivät ja kylmä määränpää oli myös heidän elämänsä määränpää.

Uralin vankileiri

Väliaikaisessa leirissä oli kaksi suurta telttaa ja hirsistä rakennettu parakkirakennus. Oven takana meitä odotti merkillinen näkymä. Arviolta noin 150 miestä, jotka olivat oudon näköisiä; rehjuiset vaatteet, pitkä parta, tuoijottava tyhjä katse. Ensimmäinen ajatus oli, muutunko minäkin täällä heidän kaltaisekseen. Kun meitä oli tullut sisään huoneeseen noin 50-60 miestä, ovi suljettiin. Ja kaikki nuo oudonnäköiset miehet muuttuivät äkkiä kuin pedoiksi ja he ryntäsivät kimppuumme riisumaan vaatteitamme ja kiskomaan meiltä tavaroitamme, joita meillä sattui olemaan jäljellä. Talvitakit, kesäpuvut, puserot, housut, jalkineet - kaikki kiskottiin. Kättä pidempiä aseina heillä oli maakuulavoista reivttyjä lautoja, köysiä ja solkivöitä, joilla he huitoivat vastaan hangoittelevia tulijoita. Se oli petojen taistelua, jota hallitsi viidakon laki. Samana päivänä väliaikaiseen leiriin oli tuotu 800 vankia Tashkentista ja 500 vankia Kiovasta. Meidän junassamme oli 1700 miestä. Ensimmäisenä yönä tässä väliaikaisessa leirissä Matti Hämäläinen, minä ja suurin osa miehistä jouduimme jäämään 42 asteen pakkaseen, kirjoittaa Johannes Togi.

Kaikki vaaralliset vangit samaan paikkaan

Koko Uralin leirin johtajalta Aleksej Lebedeviltä kävi käsky, että "kaikki vaaralliset vangit siirrettävä samaan paikkaan, vaarallisten vankien leirille. Tämä määräys tuli talvella 1942. Vaarallisiksi ei luokiteltu tappajia, vaan ne joiden papereissa oli pykälä 58, tuomio vakoilusta. Kuuluin vaarallisiin vankeihin, kirjoittaa Togi. Meidät vietiin pahamaineiseen Pronkinaan. Siellä oli kovennetun kurin työpiste ja kuolleisuus oli siellä erityisen suurta. Ihmisen hengellä ei siellä ollut mitään arvoa.

Erkin kommentti: Johannes Togin huikea selviytymistarina Uralin vankileiriltä koskettaa minua syvästi. Johannes Togi oli syyttömänä tuomittu kuten minäkin. Ehkä siksi Johannes Togin kirja koskettaa minua niin vahvasti. Johannes Togi kesti syyttömänä pitkän vankeuden, ankaran raadannan metsätöissä, nälän ja kylymyyden. Johannes Togin kirja on kertomus siitä, miten usko Jumalaan vahvistaa kestämään terveenä ja vapaana katkeruudesta äärimmäisen julmissakin oloissa. Kirja on jännityskertomus ja seliviytymistarina. Koskettava on myös kirja kuvaus kotiinpaluusta, vaimon ja perheen kohtaamisesta.

Lähdeaineisto: Ulla Riutta: Johannes Togi - tuomittu pykälän 58 mukaan

1 kommentti:

  1. Johannes Togi kuoli Genealogy- tai Geni-sivuston mukaan Tallinnassa v. 2008.

    VastaaPoista