Stalinin hirmuvallan aikaan kotiseutuaan syvästi rakastava Inkerin kansa pirstottiin hajalleen itään ja länteen. Yli 70 vuotta inkeriläiset ovat kulkeneet elämän kiertolaisena usein omaisistaan erossa ja heistä mitään tietämättä.
Paremman elämän toivossa tuhannet inkeriläiset ovat 1990-luvulla muuttaneet Suomeen, missä heitä on ollut vastassa asuntopula, työttömyys ja ryssittely - aivan kuten kuusikymmentä vuotta sitten. Pelastaako vai tuhoaako paluumuutto inkeriläisten kulttuurin lopullisesti? Joku teräväkieli on väittänyt, että suomalaiset viranomaiset ovat kohta onnistuneet siinä, missä Stalin aikoinaan epäonnistui: imuroimaan viimeisetkin inkeriläiset pois omalta maaltaan.
Jos inkeriläisten kulttuuria halutaan elvyttää ja tukea, siihen löytyisi monin verroin parempia, tehokkaampia ja myös halvempia keinoja kuin houkuttelu Suomeen, väittää Helena Miettinen kirjassaan Kohtalontie.
Inkerissä asuvat haluaisivat tehostaa inkeriläisten paluumuuttoa "Omalle maalle", Inkeriin. He toivovat, että vainon vuosina Siperiaan, Keski-Aasiaan ja Sisä-Venäjälle karkotetuille järjestyisi koti Inkerinmaalta,
Helena Miettisen kirja kertoo inkeriläisestä Aino Latusta, jonka sota kuljetti Suomeen ja Valpon pelko edelleen Ruotsiin. Kun Aino vuonna 1956 muutti Ruotsista Petroskoihin, tutut ihmettelivät, miksi.
- Lähtiessäni Ruotsista päätin, etten tekoani koskaan kadu. Enkä ole, Aino Lattu vakuuttaa.
Idylli murenee
Aino Lattu kertoo, että pahaenteisesti isälle vuonna 1929 määrättiin maksettavaksi valtion raskaat vuosiverot. Määräys oli samalla merkki siitä, että valtiovalta oli ottanut perheemme talouden erityiseen tarkkailuunsa, siihen ansaan, mihin moni muukin Inkerin isäntä oli jo joutunut. Ehdot olivat jokaiselle samat: verot oli maksettava ajallaan tai muuten seurauksena oli kulakiksi leimaaminen, omaisuuden takavarikointi ja perheen karkoitus Siperiaan. Leninin mukaan kulakit olivat kaikkein petomaisimpia, tylyimpiä ja villeimpiä riistäjiä. Nämä hämähäkit rikastuivat sodan köyhdyttämän talonpoikaiston ja nälkäisten työläisten kustannuksella. Nämä iilimadot imivät työtätekevien verta ja nämä vampyyrit valitsivat omiin käsiinsa tilanherrojen maita orjuuttaakseen uudelleen köyhiä talonpoikia. Stalinin mukaan kulakkien likvidoimispolitiikkaan piti käydä käsiksi kaikella mahdollisella johdonmukaisuudella.
Kolhoosiin
Vuoden 1930 kevättalvella paaritsalaiset kutsuttiin kylän koululle yhteiseen kokoukseen. Piiristä saapunut virkamies kehui talonpojille kollektiivisuuden merkitystä ja politrukki ylisti pitkään ja hartaasti kolhoosin hyvä puolia ja siihen liittymisen etuja. Kaikki kyläläiset liittyivtä kolhoosin jäseniksi. Isä perusteli kolhoosiin liittymistään, ettei pie olla vasten valtiota. Kun kerran pöitää mennä kolhoosiin, niin kirutin jo neljänneksi nimeni kirjaan. Aino Lattu on kuitenkin sitä mieltä, että isä teki päätöksen saadakseen helpotuksen sielulleen, sillä kulakiksi leimaamisen uhka painoi kaiken aikaa raskaana taakkana hänen tajuntaansa.
Kaikkien kyläläisten pellot yhdistettiin ja kullekin perheelle jätettiin omaan käyttön pieni tarhamaa ryytien kasvattamisen ja koko karjasta yksi lehmä maitoa lypsämään. Muut eläimet oli luovutettava yhteiseen suureen talouteen, kolhoosiin. Kovin haikein mielin äitikin talutti uskollisen ystävänsä Neito-lehmän, toisten kolhoosilehmien joukkoon Mäyrän navettaan. Isä valjasti ruunan ja Antti mustan Vaska-oriin ja alstasi rattaili maanmuokkausvälineet, auran, aatran ja astuvat. Siinä oli kaikki, mitä kolhoosi sai meiltä. Kolhoosista ei maksettu lainkaan rahapalkkaa.
Rahansaamiseksi myös Mikko lähetettiin Linnaan työnhakuun ja hänen onnistui päästä vuorotyöhän Kirovin tehtaan palokuntaan valvojaksi. Palatessaan iltavuorosta toukokuun 16. päivän yöllä 1931 Mikko herätti muun kotiväen hätääntyneenä.
- Hyvät ihmiset, herätkää. Nyt on piru irti! Nouskaa pian katsomaan mitä ulkona on tekeillä. Viattomia ihmisiä vedettiin keskellä valoisaa yötä kolkkona kulkueena Siperiaan. Rattailla nyyttien päällä torkkui murheellisia vanhuksia pää riipuksissa ja nuoria vaimoja rintalapset sylissään. Hevoskuormat kulkivat kohti Hatsinan tavara-asemalla odottavaa pitkää tavarajunaa, johon kansanviholliset oli määrä lastata. Se oli kauhujen yö, pelosta vapisten valvottu, Luoja kiitos, etteivät miliisit kääntyneet meille!. Yhtenä junassa oli Kolppannan ja Moloskovitsan pappi Aleksanteri Soittu.
Tieto "kulakkien" kohtalosta levisi kulovalkeana, sillä papin vaihtumsita oli paha peitellä seurakuntalaisilta. Vuonna 1936 seurakunnan hoitajaksi tuli Evankeliumiyhdistyksen saarnaaja Iisakki Virranen. Hänet vangittiin jo seuraavassa vuodenvaihteessa ja myös Virranen katosi jäljettömiin.
Toveri Kirov murhattu
Sergei Mironovits Kirov oli Leningardin alueen ensimmäinen puoluesihteeri- Hänet oli murhattu. Edesmenneen S. M. Kirovin tilalle puolusihteeriksi nimitettiin julmista otteistaan myöhemmin tunnetuksi tullut Andrei Zdanov. Inkerin kansa joutui 1930-luvulla elämään totaalisen pakkovallan alla. Vallan mahti perustui keskinäiseen vakoiluun, valheellisiin ilmiantoihin ja ihmistajunnan ylittäviin pilkkaaviin lakipykäliin. Kaikkea tätä johti NKVD.
Inkeristä ensimmäisiä asukkaita alettiin karkottaa vuonna 1931, jolloin kulakit, luokkaviholliset ja kaikki vieraat ainekset poimittiin pois kansan keskuudesta jarruttamasta kolhoositalouden kehitystä. Heidät lähetettiin Siperian korpiin.
Toinen vangitsemisyöry pyyhki Inkerin yli huhtikuussa 1935, jolloin koko talot ryöstettiin ja ihmiset perheittäin karkotettiin Siperiaan. Nyt kansan keskuudesta erotettiin "Kirovin murhaajat", millä pilkkanimellä kaikkia Zdanovin ajan karkotettuja kutsutaan. Zdanov oli tasapuolinen, sillä hän kohdisti julman kostonsa koko kansaan, ei yksin inkeriläisiin.
Kolmas vainon aalto huuhtoi Inkeriä vuonna 1937, jolloin koteja ei enää ryöstetty, nyt vain perheenpää vangittiin ja vaimo jätettiin leskeksi sekä pienet lapset isästään orvoiksi. Vain vainon pyörteeseen joutuneet tietävät Stalinin kultin tuottaman kärsimyksen määrän, tuskan syvyyden. Yhä vieläkin he tuntevat poskillaan ehtymättömän kyynelvirran poltteen. Stalinin verimylly janosi uhreja.
Siperiin siitä suomalaiset!
Loppuelämäni muistan sen maaliskuisen pakkasaamun vuonna 1937, jolloin oppilaani Martta tuli kouluun itkusta turvonnein kasvoin, kun hänen isänsä Aatami Kekkonen oli yöllä vangittu. Sama kohtalo oli tullut eläinlääkäri Juho Kekkosen ja Antti Kekkosen osaksi. Myös opettaja Kalle Hurme, Suomesta paennut punikki oli viety ja hänen vaimonsa, venäjää taitamaton Greta Viklund oli säänyt käsky poistua Luukkaisista 24 tunnin kuluessa sadan ensimmäisen kilometrin päähän. Eikä Gretan auttanut muu kuin lähteä kovassa pakkasessa kolmikuinen Leo-poika sylissään taivaltamaan kuuden kilometrin matkaa Kopralovan asemalle. Eikä yksikään kuolevainen uskaltanut lähteä heitä saattamaan. Kansanvihollisen kanssa ei sopinut veljeillä!
Vuoden 1938 alueen kansanvalistusosastolta tuli päiväkäsky, jolla suomen kielen opetus kiellettiin kaikissa kouluissa, Venäläistämisohjeet olivat tiukat. Oppilaat eivät edes välitunnilla saaneet puhua keskenään suomea.
Ryssänä Suomessa
Saapuessamme aamulla Paldiskin satamaan saksalainen laiva Groteland odotti meitä laiturissa ja lastaus aloitettiin viipymättä. Laivassa lotat tarjosivat meille pakolaisille pitkästä aikaa kunnon aamiaisen: kaurapuuroa, palasen lenkkimakkaraa ja pullaa korvikkeen kanssa, 14.10.1943 astuin pakolaisena Suomenmaan kamaralle. Laivasta noustuamme kävelimme satamasta vastaanottoleireiriin, joka oli piikkilangoilla erotettu muusta ympäristöstä. Heti ensimmäiseksi jouduimme saunaan ja päällämme olleet vaatteet myrkytettiin. Täisaunaa seurasi lääkärintarakstus, minkä perään jokainen uusi maahantulija joutui valtiollisen poliisin haastatteluun: henkilötiedot kortistoitiin ja oikean kämmenen jälki tallennettiin arkistoihin.
Ruotsiin pakoon
Harkittuani asiaa ja neuvoteltuani myös ystävien kanssa suunnitelmani kirkastui. Hain koulun johtokunnalta vuodeksi virkavapaata "opintoja varten" ja teetin Piikkiön huonekalutehtaalla kaksi suurta raudoitettua puukirstua, joissa rahtasimme tärkeimmät tavaramme Turun satamaan lastattavaksi Tukholman laivaan. Sen jälkeen kolme Valpon jahtaamaa naista hyppäsi Tornion junaan. Pohjoisessa jatkoimme matkaaamme linja-autolla Tornionjoen varteen, jossa eräs tuntematon pikkupoika souti meidät vastarannelle Ruotsiin. Vietimme Haaparannan karanteenileirillä kolme viikkoa, minkä jälkeen matkustimme Hälsingborgiin Aleksanterin luokse 12.8.1951.
Tarkkaan harkittuamme eri vaihtoehtoja päätimme muuttaa yhteiseen synnyinmaahamme Neuvostoliittoon, olihan Stalin jo kuollut, eikä vangitsemisen pelkoa enää ollut. Leningradiin saavuimme 18.1.1956. Perillä asuimme lauksi kolme viikkoa karanteenissa hotelissa. Päätimme muuttaa Petroskoihin. Ensi töikseni Petroskoihin päästyämme kirjoitin pohjoiseen sotilaspiiriin ja teidustelin isän ja kahden veljeni kohtaloa. Tarkkaa tietoa heidän kohtalostaan emme milloinkaan saaneet, mutta nyt parempien aikojen alettua isä ja veljet on rehabilitoitu. En vain jaksa ymmärtää mitä virkaa näillä papereilla on, sillä eihän heidän henkeään mitkään paperit voi palauttaa. Kaikesta huolimatta nuo kolem paperilappusta, jotka todistavat perheeni kuolleen syyttäminä marttyyreinä, ovat kallein aarteeni.
Lue
Inkeriläset Suomeen - paluumuutto vai etninen puhdistus
http://www.yle.fi/mot/280998/kasis.htm
Lähdeaineisto: Helena Miettinen Kohtalontie kuka olen - minne kuulun
Inkeriläisen Aino Latun myrskyisä elämä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti