Paavo Susitaival on kirjoittanut kirjan Karjalainen pataljoona talvisodassa. Er.P 6 oli karjalainen pataljoona, jonka miehet joutuivat talvisodassa puolustamaan isänmaataan omilla kotikonnuillaan, ensin suojajoukkoina Raudussa ja Kiviniemessä, sitten Keljan verisessä vastahyökkäyksessä ja Taipaleen Kirvesmäen tulihelvetissä. Harvan suomalaisen pataljoonan taistelutahto ja yhteishenki oli yhtä murtumaton, harvan tappiot yhtä raskaat - pataljoona menetti puolet taisteluvahvuudestaan ja niiden miesten, jotka rauhan tultua vielä olivat elossa, kodit jäivät uuden rajan taakse. Paavo Susitaival kirjoittaa kirjansa johdannossa, että Er.P 6:n tarina kuvaa suomalaista jalkaväkeä parhaimmillaan. Siksi se on tallennettava jälkipolville. Tässä otteita kirjasta.
Sodan pilvet nousevat
Lokakuun 9 p:nä vuonna 1939 oli tuhatkunta karjalaista soturia järjestäytynyt valmisukatselmusta varten. He seisoivat hiljaa, päättäväinen ilme kasvoillaan avoneliössä. Erillinen pataljoona n:o 6 oli juuri päättänyt liikekannallepanonsa suunnilleen samassa kokoonpanossa kuin kertausharjoituksissa 1937. Jokainen tiesi, että parisen kuukautta aikaisemmin syttynyt maailmanpalo, joka oli tuhonnut Puolan ja kahlehtinut Latvian, Liettuan sekä heimokansamme Viron itsenäisyyden, uhkasi nyt hänen omaa isänmaataan, ensimmäiseksi hänen synnyinseutuaan.
Katselmusta seurasi käskynjako upseereille ja sen jälkeen yksiköiden päälliköt kiiruhtivat välittömästi autoilla majoitustiedusteluun ja pataljoonan sotavahvuinen 1037 miestä sekä 162 heovsta ja ajoneuvoa käsittävä n. 2-3 km pitkä rivistö lähti liikkeelle etelään Raudun suuntaan, kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Päivät ja viikot kuluivat jopa kuukausikin. Kiireellisen liikekannallepanon aiheuttama jännitys osoitti laimenemisen oireita, kun Moskovassa käydyt neuvottelut pitkittyivät. Koti-ikävä alkoi vaivata samoin kuin huoli omaisten toimeentulosta.
Sota alkoi
Viranomaiset olivat antaneet edellisenä päivänä määräyksen koko Raudun kylän tyhjentämisestä, mutta tyhjentämistä ei luonnollisesti ehditty edes aloittaa. Seurauksena oli sekasorto ja huomattavien omaisuusarvojen menetys. Monin paikoin joutuivat sotilaat toteamaan järkyttäviä näkyjä siviiliväestön lähdöstä. Irtautmissuunnitelmaan kuului rakennusten perusteellinen hävittäminen polttamalla, jotta viholliselle ei jäisi talven selkään edullisia majoitusmahdollisuuksia. Eräskin isäntä pyysi lupaa polttaa talonsa itse, meni sisälle, koppasi radion kainaloonsa, sytytti talonsa tuleen, nosti kätensä tervehdykseen ja lausui: "Hyvästi koti".
Raudussa oli sytytetty asemien edessä olevat rakennukset tuleen ja koko taivas hehkui verenkarvaisena seudun yllä. Toista sataa rakennusta paloi jättiläiskynttilöinä tyynessä talviyössä. Näky sai miehet sanattomiksi. Pappilan pöytähopeidenkin kerrotaan jääneen tulen saaliiksi. Samoin tuhoutui osuuskaupan koko varasto, kun talo räjäytettiin. Valitettavasti samalla sai surmansa pari sotilasta, jotka tietämättä räjäytysaikeista olivat menneet etsimään jotain mukaan vietävää. Erikoisen sääliksi kävi karja, joka oli jätettävä joko kasapäin ammuttuna palaviin rakennuksiin tai pihoille. Noin sadan lehmän vauhkoontunut karja hajosi menetymään talviseen maisemaan. Jonkin verran sikoja ehdittiin ottamaan mukaan muonan jatkoksi, mutta useimmat oli jätettävä. Harmistuneet sotilaat viiletelivät eläinten vatsta auksi ja valuttivat sekaan sytytyspullojen sisällön arvellen höystävänsä tulossa olevalle viholliselle eväät maittavammaksi.
Toisena sotapäivän poltettiin ja räjäytettiin loputkin Raudun taloista, viimeksi Raudun komea kivikirkko.
Näkyvyyttä haittasi asemien edessä palamaan sytytetyn ladon valopiiri. Tähystäessään kiikarilla etumaastoon huomasi Lindberg yllätyksekseen vihollisjonon ryömivän äänettömästi jo aivan panssarikaivannon juurella. Matkaa ei ollut kuin jokunen metri. Hälyyttämättä miehiään nousi rauhallinen Lindberg kuopastaan esteen reunalle ja tipautti - heittää ei tarvinnut - toisen munakäsikranaateistaaan panssarihautaan. Mainittakoon, että Lindberg tunsi käsikranaattinsa rakenteen vain selitysten perusteella. Seurasi räjähdys ja sitten täysi äänettömyys. Silminnäkijät kertovat Lindbergin tulleen esiin suojastaan, minne hän oli livahtanut räjähdyksen ajaksi, ja ryhtyneen puoliääneen lukemaan ruotsinvoittoisella suomellaan tuloksia. Paukusta olikin tullut täysi kymppi. Kymmenen vihoillista makasi liikkumattomina yhdessä läjässä haudan pohjalla.
Irtaumisvaiheessa oli vihollinen sitä seuraavana yönä suomalaisten huomaamatta noin komppanian vahvuisena osastona keinotellut itsensä kosken yli pitkin räjäytetyn rautatiesillan palkkeja ja pesiytynyt suurehkon autokorjaamon rakennuksen betonikellariin. Ensimmäiset kiirelliset valtausyritykset tuottivat suomalaisille melkoisia tappioita, ja vihollinen piti sisukkaasti puoliaan. Valtausyrityksissä kaatui mm. divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Sahlgren.
Ammunan aikana onnistui parin rohkean jalkaväkimiehen heittää muutamia sytytettyjä savurasioita autokorjaamon kellariin, Tämä oli viholliselle liikaa. Puolensataa nälkiintynyttä miestä ryömi esiin ja antautui vangeiksi.
Koska ammuksia oli ehdottomasti säästettävä samoin kuin kallisarvoista tykkiäkin, tykki käytti kaikkiaan vain kaksikymmentä kranaattia ja moni lihavakin maali oli jätettävä rauhaan, Välipalaksi ammuttiin kivääreillä rannalla liikuskelevia vihollisia ja eräs puuhun kiivennyt tähystäjä pudotettiin oksalta.
Jouluateria kaikissa yksiköissä oli runsas ja majapaikoissa loistivat kuusten kynttilät. Tosin kuusten koristelu oli hiukan erikoista, patruunavöitä, käsikranaatteja ja muita nakaraa aikaa muistuttavia varusesineitä. Lieneepä eräillä joulupukeilla ollut kaasunaamaritkin kasvoillaan partanaamion asemasta.
Keljan vastahyökkäys
Keljan hyökkäys oli vaatinut Er.P 6:lta raskaat uhrit. Aamupäivän kuluessa oli sen taistelevasta osasta kaatunut tai haavoittunut suunnilleen kolmannes. Upseereita kaatui tai haavoittui yhteensä kahdeksan.
Pahin hankauskohta oli yhteistoiminta tykistön kanssa, Laukausmäärältään vähäinen oma tykistötuli jäi luultavast mitättömäksi. Ensimmäisen joulupäivän aamuna alkaneet taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon illalla 27.12. kestettyään taukoamatta melken kolme vuorokautta. Vihollinen ei enää uudistanut yrityksiiään, Sen taistelukentälle jättämätä kaatuneet ja materiaali olivat varoittavana esimerkkinä. Hyökkäys Suvannon yli oli tyypillinen venäläisille, joiden taktiikka oli tuolloin kaavamaista. Se häikäilemättömyys, jossa se suoritettiin, osoitti että ihmishengelle ei annettu suurtakaan arvoa.
Suomalaisten toimintaa Keljassa luonnehtii eräänlainen suunnittelemattomuus. Ylempi johto divisiionan portaasta alaken ei saanut oikeita ilmoituksia edestä, joten se sukoi etulinjan liian optimistiseen tilannekuvaukseen ja käsitykseen, että "kyllä tästä selvitään". AK:n taholta kuitenkin katsottiin tilannetta toisin silmin ja valmistauduttiin pahimman varalta, koska odotettiin vihollisen uutta entistä vakavampaa yritystä, joka sitten tulikin iltayöstä 26.12. Suomalaisten suurimpana heikkoutena on pidettävä tykistön ja jalkaväen yhteistoiminnan puutetta vastahyökkäysten suorittamisessa.
Kun pakokauhu jäälle alkoi, muistutti taistelu metsästystä tai oikeammin selvää teurastusta. Venäläiset olivat pääasiassa ilman lumipukuja, ja kun sellaiset tarkka-ampujat kuin Marilan veljekset, Puustiset, Puusniekat ja monet muut pääsivät kiväärin taakse ja maali oli musta, tuli aina "laaki ja vainaa". Vihollisen tappiot olivat valtavat.
Vaikka Keljan hyökkäys suoritettiin erinomaisen sisukkaasti ja vaikeissa oloissa, siinä oli eräitä taktisia kauneusvirheitä, tulituen järjestelyssä ja muussakin. Hätäiltiin liiaksi, Valmisteluihin ei ollut tarpeeksi aikaa. Patruunat yleensä riittivät, mutta käsikranaateista ja kasapanoksista oli kova puute.
Kun vihollisasemat oli vallattu, voitiin laskea lopulliset menetykset, mitkä olivat yhden päivän osalle harvinaisen raskaat. Viisikymmentä kaatunutta ja satakunta haavoittunutta merkitsti kokonaisen taisteluvahvuisen komppania menetystä. Lisänä oli suuret upseerimenetykset. Keljan osalta kiitos kuuluu varsinkin Er.P 6:lle, jonka saavutus tuli nyt armeijakunnassa yleisesti tunnetuksi.
Taipaleen veriset viikot
Sillä aikaa kun ErP 6 oli Saaprussa toipumassa Keljan raskaan voiton seurauksista, taistelut jatkuivat Taipaleessa verisinä ja suomalaisten voimia kuluttavina. Vilkkaimpina päivinä vihollisen tykistö tuhlasi Taipaleessa vuorokaudessa 15 - 20 000 kranaattia eli noin 3000 kranaattia rintamakilometriä kohti. Lisäksi kylvivät lentolaivueet maastoon pommilastejaan, josta saattoivat tukilinjan korsut heilahtelemaan. Konekivääreitään ahkerasti käyttelevät hävittäjät olivat kiusana.
ER.P 6 kunnostautui paitsi Taipaleessa, erityisesti Keljassa. Suhteettoman suurista tappioista huolimatta se Keljassa pystyi voitokkaaseen hyökkäykseen täysin avoimen kentän yli kranaatti- ja pommiryöpyssä - kymmenien konekiväärien murhaavassa tulessa. Verisellä käsikähmällä se ratkaisi tehtävän, joka oli kolme kertaa toisilta epäonnistunut. Omilla kotitantereillaan se löi vihollisen. Ehkä juuri se seikka antoi voimaa voiton saavuttamiseksi, vaikka tappiot nuosivat muutamassa tunnissa kolmannekseen varsinaisesta taisteluvahvuudesta ja kaikki hyökkäykseen osallistuneet komppanianpäälliköt haavoittuivat tai kaatuivat.
Lähdeaineisto Paavo Susitaival Karjalainen pataljoona talvisodassa Er.P 6
Sodan pilvet nousevat
Lokakuun 9 p:nä vuonna 1939 oli tuhatkunta karjalaista soturia järjestäytynyt valmisukatselmusta varten. He seisoivat hiljaa, päättäväinen ilme kasvoillaan avoneliössä. Erillinen pataljoona n:o 6 oli juuri päättänyt liikekannallepanonsa suunnilleen samassa kokoonpanossa kuin kertausharjoituksissa 1937. Jokainen tiesi, että parisen kuukautta aikaisemmin syttynyt maailmanpalo, joka oli tuhonnut Puolan ja kahlehtinut Latvian, Liettuan sekä heimokansamme Viron itsenäisyyden, uhkasi nyt hänen omaa isänmaataan, ensimmäiseksi hänen synnyinseutuaan.
Katselmusta seurasi käskynjako upseereille ja sen jälkeen yksiköiden päälliköt kiiruhtivat välittömästi autoilla majoitustiedusteluun ja pataljoonan sotavahvuinen 1037 miestä sekä 162 heovsta ja ajoneuvoa käsittävä n. 2-3 km pitkä rivistö lähti liikkeelle etelään Raudun suuntaan, kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Päivät ja viikot kuluivat jopa kuukausikin. Kiireellisen liikekannallepanon aiheuttama jännitys osoitti laimenemisen oireita, kun Moskovassa käydyt neuvottelut pitkittyivät. Koti-ikävä alkoi vaivata samoin kuin huoli omaisten toimeentulosta.
Sota alkoi
Viranomaiset olivat antaneet edellisenä päivänä määräyksen koko Raudun kylän tyhjentämisestä, mutta tyhjentämistä ei luonnollisesti ehditty edes aloittaa. Seurauksena oli sekasorto ja huomattavien omaisuusarvojen menetys. Monin paikoin joutuivat sotilaat toteamaan järkyttäviä näkyjä siviiliväestön lähdöstä. Irtautmissuunnitelmaan kuului rakennusten perusteellinen hävittäminen polttamalla, jotta viholliselle ei jäisi talven selkään edullisia majoitusmahdollisuuksia. Eräskin isäntä pyysi lupaa polttaa talonsa itse, meni sisälle, koppasi radion kainaloonsa, sytytti talonsa tuleen, nosti kätensä tervehdykseen ja lausui: "Hyvästi koti".
Raudussa oli sytytetty asemien edessä olevat rakennukset tuleen ja koko taivas hehkui verenkarvaisena seudun yllä. Toista sataa rakennusta paloi jättiläiskynttilöinä tyynessä talviyössä. Näky sai miehet sanattomiksi. Pappilan pöytähopeidenkin kerrotaan jääneen tulen saaliiksi. Samoin tuhoutui osuuskaupan koko varasto, kun talo räjäytettiin. Valitettavasti samalla sai surmansa pari sotilasta, jotka tietämättä räjäytysaikeista olivat menneet etsimään jotain mukaan vietävää. Erikoisen sääliksi kävi karja, joka oli jätettävä joko kasapäin ammuttuna palaviin rakennuksiin tai pihoille. Noin sadan lehmän vauhkoontunut karja hajosi menetymään talviseen maisemaan. Jonkin verran sikoja ehdittiin ottamaan mukaan muonan jatkoksi, mutta useimmat oli jätettävä. Harmistuneet sotilaat viiletelivät eläinten vatsta auksi ja valuttivat sekaan sytytyspullojen sisällön arvellen höystävänsä tulossa olevalle viholliselle eväät maittavammaksi.
Toisena sotapäivän poltettiin ja räjäytettiin loputkin Raudun taloista, viimeksi Raudun komea kivikirkko.
Näkyvyyttä haittasi asemien edessä palamaan sytytetyn ladon valopiiri. Tähystäessään kiikarilla etumaastoon huomasi Lindberg yllätyksekseen vihollisjonon ryömivän äänettömästi jo aivan panssarikaivannon juurella. Matkaa ei ollut kuin jokunen metri. Hälyyttämättä miehiään nousi rauhallinen Lindberg kuopastaan esteen reunalle ja tipautti - heittää ei tarvinnut - toisen munakäsikranaateistaaan panssarihautaan. Mainittakoon, että Lindberg tunsi käsikranaattinsa rakenteen vain selitysten perusteella. Seurasi räjähdys ja sitten täysi äänettömyys. Silminnäkijät kertovat Lindbergin tulleen esiin suojastaan, minne hän oli livahtanut räjähdyksen ajaksi, ja ryhtyneen puoliääneen lukemaan ruotsinvoittoisella suomellaan tuloksia. Paukusta olikin tullut täysi kymppi. Kymmenen vihoillista makasi liikkumattomina yhdessä läjässä haudan pohjalla.
Irtaumisvaiheessa oli vihollinen sitä seuraavana yönä suomalaisten huomaamatta noin komppanian vahvuisena osastona keinotellut itsensä kosken yli pitkin räjäytetyn rautatiesillan palkkeja ja pesiytynyt suurehkon autokorjaamon rakennuksen betonikellariin. Ensimmäiset kiirelliset valtausyritykset tuottivat suomalaisille melkoisia tappioita, ja vihollinen piti sisukkaasti puoliaan. Valtausyrityksissä kaatui mm. divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Sahlgren.
Ammunan aikana onnistui parin rohkean jalkaväkimiehen heittää muutamia sytytettyjä savurasioita autokorjaamon kellariin, Tämä oli viholliselle liikaa. Puolensataa nälkiintynyttä miestä ryömi esiin ja antautui vangeiksi.
Koska ammuksia oli ehdottomasti säästettävä samoin kuin kallisarvoista tykkiäkin, tykki käytti kaikkiaan vain kaksikymmentä kranaattia ja moni lihavakin maali oli jätettävä rauhaan, Välipalaksi ammuttiin kivääreillä rannalla liikuskelevia vihollisia ja eräs puuhun kiivennyt tähystäjä pudotettiin oksalta.
Jouluateria kaikissa yksiköissä oli runsas ja majapaikoissa loistivat kuusten kynttilät. Tosin kuusten koristelu oli hiukan erikoista, patruunavöitä, käsikranaatteja ja muita nakaraa aikaa muistuttavia varusesineitä. Lieneepä eräillä joulupukeilla ollut kaasunaamaritkin kasvoillaan partanaamion asemasta.
Keljan vastahyökkäys
Keljan hyökkäys oli vaatinut Er.P 6:lta raskaat uhrit. Aamupäivän kuluessa oli sen taistelevasta osasta kaatunut tai haavoittunut suunnilleen kolmannes. Upseereita kaatui tai haavoittui yhteensä kahdeksan.
Pahin hankauskohta oli yhteistoiminta tykistön kanssa, Laukausmäärältään vähäinen oma tykistötuli jäi luultavast mitättömäksi. Ensimmäisen joulupäivän aamuna alkaneet taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon illalla 27.12. kestettyään taukoamatta melken kolme vuorokautta. Vihollinen ei enää uudistanut yrityksiiään, Sen taistelukentälle jättämätä kaatuneet ja materiaali olivat varoittavana esimerkkinä. Hyökkäys Suvannon yli oli tyypillinen venäläisille, joiden taktiikka oli tuolloin kaavamaista. Se häikäilemättömyys, jossa se suoritettiin, osoitti että ihmishengelle ei annettu suurtakaan arvoa.
Suomalaisten toimintaa Keljassa luonnehtii eräänlainen suunnittelemattomuus. Ylempi johto divisiionan portaasta alaken ei saanut oikeita ilmoituksia edestä, joten se sukoi etulinjan liian optimistiseen tilannekuvaukseen ja käsitykseen, että "kyllä tästä selvitään". AK:n taholta kuitenkin katsottiin tilannetta toisin silmin ja valmistauduttiin pahimman varalta, koska odotettiin vihollisen uutta entistä vakavampaa yritystä, joka sitten tulikin iltayöstä 26.12. Suomalaisten suurimpana heikkoutena on pidettävä tykistön ja jalkaväen yhteistoiminnan puutetta vastahyökkäysten suorittamisessa.
Kun pakokauhu jäälle alkoi, muistutti taistelu metsästystä tai oikeammin selvää teurastusta. Venäläiset olivat pääasiassa ilman lumipukuja, ja kun sellaiset tarkka-ampujat kuin Marilan veljekset, Puustiset, Puusniekat ja monet muut pääsivät kiväärin taakse ja maali oli musta, tuli aina "laaki ja vainaa". Vihollisen tappiot olivat valtavat.
Vaikka Keljan hyökkäys suoritettiin erinomaisen sisukkaasti ja vaikeissa oloissa, siinä oli eräitä taktisia kauneusvirheitä, tulituen järjestelyssä ja muussakin. Hätäiltiin liiaksi, Valmisteluihin ei ollut tarpeeksi aikaa. Patruunat yleensä riittivät, mutta käsikranaateista ja kasapanoksista oli kova puute.
Kun vihollisasemat oli vallattu, voitiin laskea lopulliset menetykset, mitkä olivat yhden päivän osalle harvinaisen raskaat. Viisikymmentä kaatunutta ja satakunta haavoittunutta merkitsti kokonaisen taisteluvahvuisen komppania menetystä. Lisänä oli suuret upseerimenetykset. Keljan osalta kiitos kuuluu varsinkin Er.P 6:lle, jonka saavutus tuli nyt armeijakunnassa yleisesti tunnetuksi.
Taipaleen veriset viikot
Sillä aikaa kun ErP 6 oli Saaprussa toipumassa Keljan raskaan voiton seurauksista, taistelut jatkuivat Taipaleessa verisinä ja suomalaisten voimia kuluttavina. Vilkkaimpina päivinä vihollisen tykistö tuhlasi Taipaleessa vuorokaudessa 15 - 20 000 kranaattia eli noin 3000 kranaattia rintamakilometriä kohti. Lisäksi kylvivät lentolaivueet maastoon pommilastejaan, josta saattoivat tukilinjan korsut heilahtelemaan. Konekivääreitään ahkerasti käyttelevät hävittäjät olivat kiusana.
ER.P 6 kunnostautui paitsi Taipaleessa, erityisesti Keljassa. Suhteettoman suurista tappioista huolimatta se Keljassa pystyi voitokkaaseen hyökkäykseen täysin avoimen kentän yli kranaatti- ja pommiryöpyssä - kymmenien konekiväärien murhaavassa tulessa. Verisellä käsikähmällä se ratkaisi tehtävän, joka oli kolme kertaa toisilta epäonnistunut. Omilla kotitantereillaan se löi vihollisen. Ehkä juuri se seikka antoi voimaa voiton saavuttamiseksi, vaikka tappiot nuosivat muutamassa tunnissa kolmannekseen varsinaisesta taisteluvahvuudesta ja kaikki hyökkäykseen osallistuneet komppanianpäälliköt haavoittuivat tai kaatuivat.
Lähdeaineisto Paavo Susitaival Karjalainen pataljoona talvisodassa Er.P 6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti