Kun aika on kypsä

Heikki Kymäläinen on toimittanut kirjan Rafael Paasiosta. Muistelmien nimi on Kun aika on kypsä. Muistelmissaan Rafael Paasio kuvaa lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan Uskelassa, siirtymistään Helsinkiin latojanoppiin. Hän kertoo värikkäästi 1920- ja 1930-luvun sosiaalidemokraattisen nuorisoliikkeen toiminnasta ja osuudestaan sen ajan poliittisessa taistelussa, vastustajina sekä äärioikeisto että äärivasemmisto.

Hän kertoo siirtymisestään Turkuun Sosialistin päätoimittajaksi, paikkaan ja tehtävään, jossa hän sanoo olleen yllin kyllin opettelemista. Turusta alkoi jo parikymmentä vuotta järjestötyötä tehneen Paasion asteittainen nousu politiikkamme portailla: kansanedustajaksi 1948 ja 1950 kahdesti ministeriksi ensin Kekkosen toiseen ja sitten Fagerholmin kolmanteen, ns. yöpakkashallitukseen.

Paasio tilittää omaa suhdettaan SDP:n 1950-luvun puolivälissä alkaneeseen hajaannukseen, puolueen johdon toimintaan, joka oli ensisijaisesti suunnattu uutta presidenttiä Urho Kekkosta vastaan. Hän kertoo yksityiskohtaisesti Kekkosen nujertamiseen suunnatun Honka-liiton synnystä ja sen kaatumisesta, Neuvostoliiton lähettämän nootin aiheuttamasta umpikujasta, joka lopulta kaatoi sosiaalidemokraattien ja oikeiston presidenttihankkeen ja nosti sen vastustajan, Rafael Paasion SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Hän kuvaa puolueessa aiheuttamaansa hämmennystä, kun hän presidentinvalitsijamiesten vaalin jälkeen ehdotti, että SDP:n valitsijamiehet äänestäisivät varsinaisessa presidentinvaalissa Urho Kekkosta. Jo Honka-liiton kaatumisen yhteydessä esittämiään ajatuksia SDP:n siirtämisestä ”pari piirua vasemmalle” ja suhteitten luomista Kekkoseen ja Neuvostoliittoon Paasio alkoi järkähtämättä toteuttaa tultuaan valituksi SDP:n johtoon 1963. Hän kertoo peittelemättä puolueessaan vallinneesta henkilöpelistä ja juonittelusta, joilla hänet yritettiin kukistaa, viimeisen kerran menestyksekkään pääministerikauden jälkeen 1968, sillä läheskään kaikki puoluetoverit eivät hyväksyneet hänen toimintatavoitteitaan.

Paasio kuvaa taitavasti sitä kiihkeän odotuksen tunnelmaa ja riemua, kun asetetut tavoitteet saavutettiin vuoden 1968 eduskuntavaaleissa: SDP nousi suurimmaksi puolueeksi ja murtautui kahdeksan vuoden oppositiosta maan hallituspolitiikan johtoon. Hallituksen muodostajan tehtäviä kuvatessaan Paasio antaa lukijalla ainutlaatuista tietoa niistä tavoista, joilla hallitus muodostetaan, neuvotteluista, joissa ilta ei läheskään aina ollut aamua viisaampi ja sitkeistä ennakkoluuloista, jotka liittyivät SKDL:n mukaantuloon hallitukseen. Hän kertoo korkean tason päättäjien mielialoista – niin pettymyksen ja kiukun purkauksista kuin kaikki politiikan kiemurat kokeneitten poliitikkojen sutkauksistakin. Hän selvittää maatalouspolitiikan, sisäpolitiikkamme suuren kiistakysymyksen, osuutta hallituksissa ja hallitusneuvotteluissa, jotka 1972 johtivat ristiriitaan Keskustapuolueen kanssa ja Paasion vähemmistöhallituksen muodostamiseen.

Rafael Paasion (1903-1980), kaksinkertaisen pääministerin, eduskunnan puhemiehen ja SDP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan muistelmateos on korkean tason kuvaus 1960-luvun ja 1970-luvun politiikkamme sisäpiiriin ja sen keskeisimpiin tapahtumiin. Pääministerin ja hallituksenmuodostajan tehtäviä kuvatessaan Paasio välittää lukijalle osin salaisiin neuvottelumuistioihin ja pöytäkirjoihin perustuvaa tietoa, miten maatamme hallitaan ja mikä on hallitusten muodostamisessa presidentin kuuluisa ”runnaajan” rooli. Paasio kertoo puheenjohtajakautensa vuosia kestäneestä eheyttämis- ja rakentamistyöstä, jolla hän vain pieni tukijoitten joukko apunaan onnistui kokoamaan 1950-luvulla hajalle lyödyn sosiaalidemokraattisen liikkeen ja luomaan luottamukselliset suhteet Urho Kekkoseen ja Neuvostoliittoon, SDP:n hajaannusvuosien suuriin kompastuskiviin.

Rafael Paasio ja kehitys SDP:ssä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/09/rafael-paasio-ja-kehitys-sdpssa.html

Tannerin vastaehdokas
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/12/tannerin-vastaehdokas.html

Rafael Paasio
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rafael_Paasio

Rafael Paasio, eduskunnan matrikkeli
http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=911187&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki

DDR halusi demarit
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/ddr-halusi-demarit

Tarja Halosen toiminta tunnustamiskomiteassa
http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/showthread.php?t=112253

KGB valmisteli 1969 tietä Kalevi Sorsalle
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1604554

Lähdeaineisto:
Heikki Kymäläinen Kun aika on kypsä ISBN 951-30-39056-6

”On ilmeistä, että minun aikani on tulla vanhaksi”

Puolisonsa kuoleman jälkeen Kekkonen oli paennut Tamminiemen yksinäisyyttä ja elämän tyhjyyden tunnetta kuntoiluun, mikä oli muuttunut suorastaan pakkomielteeksi. Pitkät hiihtotaipaleet vedettiin veren maku suussa ja muussakin liikunnassa etsittiin inhimillisen kestokyvyn rajoja. Aikaa myöten yli voimien ponnistelu kostautui. Ruumis nousi kapinaan. Jo keväällä 1975 Kekkonen valitteli kipuja ja unettomuutta. Syksyllä kipeytyi akillesjänne, mikä esti liikunnan viikoksi. Käsiin kehittyi nivelrikko, joka muutti hänen käsialansa entistä vaikeaselkoisemmaksi. Sitten alkoi selkä oireilla. Tutkimuksissa löytyi rangan alemmista nikamista kipua aiheuttavia piikkejä. Syksyllä 1976 Kekkonen huolestui toistuvista rintakivuista. Raju ponnistelu aiheutti rytmihäiriön. Kolme päivää kestäneet perusteelliset tutkimukset paljastivat, että Kekkoselle oli kehittynyt sydämen vajaatoiminta seurauksineen. Sydän oli ehtinyt laajentua viidenneksen. Itse perussairaus alkoi vähitellen näkyä myös muualla. Vaikka voimat olisivat muuten riittäneetkin, jalat pyrkivät tekemään tenän pitkillä hiihtomatkoilla. Aikaa myöten Kekkonen havaitsi itsessään muitakin muutoksia, jotka hän luki niin ikään vanhuuden tiliin. Keväällä 1978 hän totesi panneensa merkille, että tasapaino ei ole yhtä vakaa kuin aikaisemmin. Joskus vei seurakin mennessään ja lääkäreiden ohjeita tuli rikottua tahattomasti: ”Päivällisellä Mika Tiivolan luona. Hetemäet, Aurat, Rastaat, Hornit, Anita ja minä. Mukava lauluilta, mutta meni vähän myöhään.”

Näon heikentyminen olikin Kekkosen vaivoista se, josta hän tuli seuraavien vuosien aikana kärsimään eniten ja joka aiheutti paljon vaikeuksia. Vuosina 1977-1978 Kekkosen lähinäkö huononi olennaisesti. Viat ja muutokset, jotka 1980-luvun alussa olivat tekevä presidentistä liioittelematta näkövammaisen, olivat hyvää vauhtia kypsymässä. Kekkonen ei nähnyt enää normaalikokoista tekstiä niin, että olisi pystynyt sen pohjalta pitämään puheensa sujuvasti. Tämä johti takelteleviin esityksiin, jotka herättivät huomiota, koska Kekkosta oli totuttu pitämään armoitettuna puhujana.

Kekkonen oli ollut koko ikänsä tarkka kunnostaan ja terveydentilastaan. Oireiden ei tarvinnut olla kummoisiakaan, kun hän jo kysyi niistä lääkärin mielipidettä. Muistihäiriöt olivat palanneet ”hirmukuntoilun” myötä. Niitä ilmaantui harvakseltaan nimenomaan kovien ruumiillisten ponnistusten yhteydessä tai niiden jälkeen. Myös muu rasitus tai pitkään valvominen saattoivat laukaista lyhytaikaisen muistikatkoksen.

Keijo Korhonen, tuolloinen ulkoministeri ja sittemmin alivaltiosihteeri, joka joutui seuraamaan presidenttiä ulkopolitiikan saralla lähempää kuin ehkä kukaan toinen, on todennut, että vaivat alkoivat näkyä vasta vuosina 1978-1979. Presidentti sairasti yleistä valtimokovettumistautia. Verenkiertojärjestelmän vajaatoiminta antoi merkkejä muun muassa sydämessä, jaloissa ja silmissä. Huhut presidentin muistihäiriöistä levisivät. Johannes Virolainen levitti tietoa, että presidentin muisti ”pätkii”. Puolison kuolema muutti radikaalisti Kekkosen elämäntyyliä.

Huhtikuussa 1978 tuli kuluneeksi kolme vuosikymmentä YYA-sopimuksen solmimisesta. Vuosipäivää vietettiin näyttävästi sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Helsinkiin saapunutta SNTL:n hallitusvaltuuskuntaa johti ulkoministeri A. A. Gromyko. Moskovaan matkustanutta Suomen valtuuskuntaa veti puolestaan pääministeri Kalevi Sorsa, joka sai miltei valtiovieraan vastaanoton.

Mitä selvemmin Stepanov ja Vladimirov alkoivat ajautua törmäyskurssille – mitä jälkimmäinen ei lainkaan salaillut – sitä helpottuneempia Suomen valtiojohdossa oltiin. Kekkonen kuuli Väyryseltä Vladimirovin kertoneen, että Stepanov oli jo aiottu kutsua pois Helsingistä. Sittemmin hankkeesta oli luovuttu. Syksyllä, nk. Ustinov-välikohtauksen jälkeen, neuvostodiplomaatit puhuivat avoimesti Vladimirovin johtavan suurlähetystöä.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Umpeutuva latu ISBN 951-1-16257-8

Ystävyys katkeaa

Eino Uusitalo kirjoittaa kirjassaan Jälkipeli, että helmi-maaliskuun vaihteessa 1977 olin käymässä Tamminiemessä keskustelemassa eräistä nimityksistä presidentin kanssa. Asiat käsiteltyämme Kekkonen sanoi: - Luottamukseni Ahti Karjalaiseen alkaa olla nyt lopussa. Hänen kanssaan ei voi keskustella asioista niin kuin ennen, hän ei ole enää entisensä. Lisäksi hänen alkoholinkäyttönsä on huolestuttavasti lisääntynyt eikä hän osaa harkita, milloin sopii ottaa alkoholia ja milloin ei. Kekkonen oli hyvin huolestunut. Kysyin, voisinko tehdä jotakin asian hyväksi. – Et sinä eikä kukaan muukaan ulkopuolinen voi tehdä mitään. Vain Karjalainen itse voi kohentaa asemaansa.

Masentuneena ja allapäin lähdin Tamminiemestä työpaikalleni sisäministeriöön. Maaliskuun 2. päivän aamuna soitti presidentin adjutantti minulle ja sanoi, että minun pitäisi heti tulla hakemaan kirje Kekkoselta. Ihmettelin mielessäni, mitä nyt on tapahtunut, kun näin kiireesti Tamminiemeen kutsutaan. En aavistanut vähääkään, mikä minua siellä odotti. Lähdin noutamaan kirjettä saman tien ja Tamminiemeen päästyäni oli Kekkonen minua jo vastassa. Hän ojensi minulle kirjeen luettavakseni ja jäi viereen odottamaan. Kirjekuoren päällä oli teksti: ”Ministeri Eino Uusitalo, Haetaan Tamminiemestä.” Kuoren sisällä Kekkosen käsin kirjoittama kirje:

”Lisää Karjalaisesta.
2-3 vuotta sitten pidin Ahti Karjalaista seuraajanani. Viime viikkoihin saakka olen epäröiden ollut samalla kannalla. Nyt on ystävyyden ja työtoveruuden aika loppunut. Luottamus on kadonnut. Ei auta kieltäminen. Sekä Ahti Karjalaisen että minun hyvät ystävät ovat tulleet minulle kertomaan, mitä ovat kuulleet Ahdin sanovan minun syrjäyttämisestäni ja Ahti Karjalaisen tulosta tilalleni.” Kirjettä seurasi viisi kohtaa sisältävä muistio, jossa oli todella kovia näkökohtia Karjalaisen väittämistä ja toiminnoista.

Luettuani kirjeen oli ymmällä ja hämmentynyt. Kysyin Kekkoselta, onko tilanne todella näin paha. Kekkonen totesi tiukkasanaisesti, että mitään ei oteta pois siitä, mitä hän kirjoittanut ja sanonut. Kysyin jälleen, onko mitään tehtävissä, sillä tilanne on äärimmäisen vakava ja ongelmallinen. ”Asia on minun ja Karjalaisen, eivät tässä muut voi tehdä mitään”. Kysyin vielä voinko kertoa kirjeestä läheisille ystävilleni ja kerrotaanko tästä myös Karjalaiselle. Sain molempien osalta myöntävän vastauksen.

Kerroin välittömästi käynnistäni Tamminiemessä ja saamastani kirjeestä lähimmälle ystävälleni ja pyysin Jukka Juuselaa, Karjalaisen hyvää ystävää, välittämään tiedon myös Karjalaiselle. Päätimme odottaa ja katsoa tilanteen kehittymistä. Jonkin ajan kuluttua kokoonnuimme uudelleen pohtimaan aisaa. Karjalainen oli mukana murtuneena ja pahoillaan siitä, että hänestä oli hänen oman käsityksensä mukaan levitetty vääriä tietoja Kekkoselle. Hän myönsi erimielisyyden ja kitkan Kekkosen ja hänen välillään, mutta ei ymmärtänyt, miksi asiaa on vääristellen esitetty presidentille.

Välirikko aiheutti liikehdintää myös keskustapuolueen sisällä. Alkoi epävarmuuden kausi, jolloin Karjalaisen tutkijat joutuivat arvioimaan uudelleen Karjalaisen presidenttiehdokkuutta sekä lisääntyneen alkoholinkäytön että syntyneen välirikon vuoksi.

Lähdeaineisto:
Eino Uusitalo Jälkipeli ISBN 951-26-2439-7

Arne Treholtin tapaus

Luultavasti kymmenet, elleivät sadat, suomalaiset poliitikot ovat harrastaneet samaa kuin Arne Treholt. Lukuisat liikemiehet, diplomaatit, lehtimiehet, kulttuurihenkilöt ja nuorisopoliitikot ovat osallistuneet sen kaltaiseen toimintaan, joka koitui Arne Treholtin tuhoksi. Suomessa on keksitty nimitys, joka osuvasti kuvaa Arne Treholtin kanssakäymistä esimerkiksi Gennadi Titovin kanssa. Helsingissä ns. piireillä oli ”kotiryssänsä”. Monella suomalaisella on näihin kontakteihin samantapaiset motiivit kuin Arne Treholtilla. Yksin-kirja ei täsmälleen paljasta, mitkä oivat ne konkreettiset tiedot, jotka Treholtin katsotaan kavaltaneen, ja missä määrin nämä tiedot todella ovat vahingoittaneet Norjaa. Aftenposten uutisoi syyskuussa 2010 Treholtin tapaukseen liittyneen, nyttemmin eläköityneen, poliisiupseerin lausunnon, jonka mukaan Treholtin oikeudenkäynnissä käytettiin häntä vastaan väärennettyä todistusaineistoa. Arne Treholt tuomittiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Kuka on Arne Treholt?

Arne Treholt syntyi työväenpuolue-taustaiseen perheeseen entisessä Brandbun kunnassa (nyk. Granin kunnan alueella) Opplandissa. Hänen isänsä Thorstein Treholt oli kansanedustaja ja maatalousministeri. Treholt opiskeli pääosin Oslossa, jossa hän osallistui aktiivisesti nuoriso- ja opiskelijapolitiikkaan.
Treholt liittyi Norjan työväenpuolueeseen vuonna 1964. Vuonna 1965 hänestä tuli puolueen lehden, Arbeiderbladetin, kansainvälisiin asioihin orientoitunut toimittaja. Vuonna 1976 Treholt nimitettiin valtiosihteeriksi Norjan merioikeusministeriöön. Norjan politiikan suurimpia kysymyksiä 1970-luvulla olivat neuvottelut Euroopan yhteisön kanssa merioikeuksista ja myöhemmin ns. harmaiden alueiden sopimus (norj. gråsoneavtalen) merioikeuksiin liittyen Neuvostoliiton kanssa. Treholt oli näissä kysymyksissä maansa keskeisiä ja taitavaksi havaittuja toimijoita. Häntä pidettiin kontakteja luovana ja avoimena poliitikkona, joka kykeni luomaan suuren kansainvälisen verkoston politiikassa, tiedotusvälineissä ja virkamiessuhteissa.
Treholt opiskeli lyhyen aikaa Norjan puolustusvoimien korkeakoulussa 1982-83. Vuonna 1983 Treholt sai ulkoministeriön lehdistökonttorin toimistopäällikön viran.

Vakoilutapaus?

Treholt tapasi ensimmäistä kertaa KGB-agentti Evgenij Beljajevin vuonna 1967 cocktail-tilaisuudessa ja seuraavana vuonna miehet tapasivat vähintään kahdeksan kertaa. Beljajev esitteli Treholtin toiselle KGB-virkailijalle, Genadij Titoville, vuonna 1971. Miehet ystävystyivät ja heidän ystävyytensä kerrotaan jatkuvan edelleen. Vuonna 1979 Norjan poliisin turvallisuuspalvelu, joka oli siihen asti tyytynyt seuraamaan Treholtin KGB-yhteyksiä, kytki FBI:n mukaan tutkimuksiinsa. Samana vuonna Treholt solmi yhteydet KGB-agentti Vladimir Sjisjiniin, joka toimi YK:ssa ja josta tuli Treholtin yhteyshenkilö New Yorkissa.

Vuonna 1981 FBI asetti agenttejaan Treholtin naapurihuoneistoon. Poliisin tietojen mukaan Treholt otti vastaan KGB:lta huomattavia rahasummia. Norjan poliisin turvallisuuspalvelu asetti omia agenttejaan Treholtin naapurihuoneistoon Norjassa 1983. He tutkivat hänen asuntonsa 17. toukokuuta ja löysivät ratkaisevia todisteita Treholtia vastaan. Norjan poliisi tutki Treholtin asunnon uudelleen 22. elokuuta. Treholt pidätettiin Fornebun lentoasemalla Oslossa 20. tammikuuta 1984 hänen ollessaan matkalla Wieniin tapaamaan Titovia.

Pidätys

Kello lähestyy yhtä tammikuun 20. päivänä 1984. Olin menossa lentokoneeseen ja matkalle, joka ei koskaan alkanut. Se jäi tekemättä kun pitkä, laiha henkilö tukki tieni: - Toimistopäällikkö Treholt, teidät on pidätetty syytettynä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Sanat osuivat kuin ruoskan siima. Pidätetty. Vakoilusta. Neuvostoliiton hyväksi. Tämän oli pakko olla väärinkäsitys. Kysymyksessä en ole minä. Tämän on koskettava jotain muuta henkilöä. Useat siviilipukuiset poliisimiehet muodostivat piirin ympärilleni. Maailma hajosi ympäriltäni. Jalkani valahtivat voimattomiksi. Ruumiini tuntui halvaantuneelta. – Mitä tämä oikein merkitsee? Vastaus tuli kireänä ja torjuvana: - Sen saat kyllä aikanasi tietää.

Olen pienessä suljetussa huoneessa, jossa istuu kolme ihmistä. Tiedustelujohtaja on yksi heistä. Hän tuskin kykenee hillitsemään intoaan. Kaksi muuta istuu lähinnä odottavana kirjoituspöydän ääressä. Otan takin päältäni, ripustan sen kaappiin ja tunnen itseni alastomaksi. Neljä uutta miestä astuu sisään. Kuljemme käytävän poikki, uuden oven läpi ja olemme käymälässä. He ovat epävarmoja, eivät tiedä miten aloittaisivat. Kädet kulkevat ruumistani pitkin. Minua pyydetään kohottamaan käteni. On vastenmielistä tulle kopeloiduksi. Saan vatsanväänteitä. Käteni ovat lyijynraskaat. Minulla ei ole tuntoa jaloissani. Päässäni vain pyörii. – Ota vaatteet pois! Riisuudu alasti. – Että mitä? – Sinun täytyy näyttää, että sinulla ei ole mitään kätkettynä vaatteisiin. Irrota vyösi, sen me tarvitsemme. Koetapas hieman kiirehtiä!

Kävelen kohti WC:n ovea. Minun täytyy päästä sinne ja istuutua. – Sopiiko, että käyn siellä? – Kyllä. Suljen oven perässäni. Se riuhtaistaan uudelleen auki. – Ei, se ei käy laatuun. Meidän on pidettävä sinua silmällä. Istun mutta en saa mitään aikaan. Neljä miestä tuijottaa ja seuraa minua.

Arne Treholt kertoo kirjassaan Yksin siitä, minkä surun, tuskan ja pitkästymisen hän on saanut kokea 13 kuukauden aikana pidätyksestä lähtien ja aina hovioikeuden oikeudenkäyntiin helmikuun 25. päivänä 1985. Kirjan esipuheessa Treholt toteaa, että hovioikeus on tehnyt asiassani tuomion, mikä ei ole lainvoimainen ja siksi asia on vielä avoin. Nähtäväksi jää mitä korkein oikeus sanoo. Mutta ennen kaikkea on odotettava ”historian tuomiota”.

Oikeusprosessi

Viisitoista yli seitsemän ovelle koputetaan. Kolme poliisia liikkuvan poliisin erityisosastosta on siinä yhdessä suojelupoliisin edustajan kanssa. Ulkona vilisee valokuvaajia. He ovat vuokranneet talon vastapäätä katua, jotta heillä olisi parhaat mahdolliset lähtökohdat. Käsiraudat lyödään ranteisiini. Turvallisuustoimet ovat valtavat. Keitä he oikeastaan haluavat pelotella? Ulkopuolella on kolme autoa pysäköitynä. Minun paikkani on keskimmäisessä, mustamaija-tyyppisessä poliisiautossa, jossa on ovi takana. Käsirautoihin kytketty seuralaiseni ja minä ryömimme sisään. Siinä on vastakkain kaksi kovaa penkkiä. Me istumme toiselle puolella ja poliisi meitä vastapäätä. Auton etuosassa on ristikkoikkunan takana kuljettaja ja hänen vieressään poliisi, jolla on mauserpistooli sylissään. Edessä on poliisiauto sireeneineen. Tällä kertaa suojelupoliisi muodostaa jälkijoukon. Kummassakin muussa autossa istuu neljä miestä kumpaisessakin. Yhteensä 12 henkilöä osallistuu kuljetukseen.

Arne Treholt tuomittiin kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen 20. kesäkuuta 1985. Oikeudenkäynnissä Treholt oli tunnustanut omavaltaiset yhteydenotot useisiin KGB-upseereihin. Hän väitti kuitenkin ylläpitäneensä kontakteja lähinnä jännityksen vuoksi sekä toimiakseen avoimena kanavana idän ja lännen välillä kylmän sodan ollessa kylmimmillään. Treholt kielsi johdonmukaisesti toimittaneensa valtion turvallisuuden kannalta vahingollista materiaalia, mutta tunnusti rikkoneensa maansa virkamieslakia.
Eidsivatingin hovioikeuden tuomiossa Treholt todettiin syylliseksi vakoiluun sekä Neuvostoliiton että Irakin hyväksi. Treholtin tapaus herätti vilkasta keskustelua useissa vaiheissaan. Eräät pitivät tuomiota idealistisen itä-länsisuhteiden sillanrakentajan oikeusmurhana. Irakista saadut rahat ja salaiset KGB-tapaamiset kuitenkin monimutkaistivat tätä kuvaa. Tiedotusvälineiden roolista tapauksessa oli voimakasta keskustelua, samaten Kåre Willochin hallituksen päätöksestä päästää Treholt opiskelemaan puolustusvoimien korkeakoulussa 1982-83, tämän ollessa jo epäilyksen alaisena vakoilusta. Perusteeksi kerrottiin, ettei Treholtin tulisi epäillä mitään häntä vastaan olevan tutkimuksen suhteen. Toisaalta häntä vastaan käytetyistä argumenteista raskauttavimpia olivat juuri vuosina 1982-83 syyttäjän mukaan Treholtin KGB:lle toimittamat tiedot puolustusvoimien korkeakoulua koskien. Vankilatuomion pituudesta keskusteltiin myös vilkkaasti.

Norjan korkein oikeus epäsi ensimmäisen anomuksen Treholtin tapauksen uudelleenkäsittelystä 11. helmikuuta 1988. Toisen kerran korkein oikeus hylkäsi uudelleenkäsittelyanomuksen 8. toukokuuta 1992. Gro Harlem Brundtlandin kolmas hallitus armahti Treholtin terveydellisten syiden nojalla 3. heinäkuuta 1992. Treholt haki tapauksensa uudelleenkäsittelyä kolmannen kerran 15. joulukuuta 2008, mutta rangaistusasioiden uudelleentutkintakomissio hylkäsi anomuksen uudelleenkäsittelyn. Treholt muutti armahduksensa jälkeen Venäjälle ja asuu nykytietojen mukaan osan ajastaan Venäjällä ja osan Kyproksella.

Norjalaisen Arne Treholtin henkilökohtainen tilitys ja puolustuspuhe Yksin-kirjassa avaa todellisuuden asioissa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tapaus Treholt on oikeusmurha. Keskeisenä todisteena oli salkullinen dollareita, jotka syyttäjän mukaan olivat peräisin Treholtin KGB-yhteyshenkilöltä. Treholt myönsi rahojen olemassaolon, mutta kiisti saaneensa ne KGB:ltä maksuna vakoilutiedoista. Juuri julkistetun kirjan mukaan rahasyytösten tueksi otetut valokuvat ovat väärennöksiä. Lisäksi Norjan turvallisuuspoliisin entinen tutkija on kertonut, että tapauksen todisteita väärennettiin. Mitä olisi tapahtunut, jos suomalaisiin olisi noudatettu kotiryssä-asiassa samaa linjaa kuin Norjassa Arne Treholtiin?

Lähdeaineisto:
Arne Treholt Yksin ISBN 951-26-2877-5

Stasi ja Tiitisen lista

Saksan demokraattisen tasavallan luhistumisen jälkeen on käynyt ilmi, miten suuren mittaluokan tekijä kansainvälisessä vakoilussa oli DDR:n valtionturvallisuuden ministeriön tiedustelun päähallinto (HV A), josta usein käytetään ministeriön nimestä johdettua lempinimeä ”Stasi”. Sen toiminnasta eri maissa on kirjoitettu hyvin paljon. Suojelupoliisissa oltiin selvillä siitä, että Neuvostoliiton jälkeen toiseksi tärkein Itäblokin maa tiedustelualalla oli DDR, jonka koko henkilökunnan määrä oi suhteellisen suuri muiden maiden välisten suhteiden ja kaupan kokoon nähden. Varsinaisten tiedustelu-upseerien määrän kuitenkin uskottiin rajoittuvan pariin-kolmeen, joiden pääkohteeksi tiedettiin Länsi-Saksa ja politiikka. Toisaalta tiedettiin itäsaksalaisten järjestelmällisyys; he eivät jättäisi eteen tullutta tietoa poimimatta.

17-vuotias Kaisa Kajo tutustui Polilla keväällä 1960 itäsaksalaiseen merimieheen nimeltä Helmut Leopold. Seurasi kirjeenvaihtoa, etärakkaus, muutama tapaaminen, ja kun avioliitto tuli ajankohtaiseksi, esiin ilmestyi toveri nimeltä Walter, joka pani ehdoksi suostumuksen ulkomaantiedustelun palvelukseen. Sopimus allekirjoitettiin Rostockissa 1964 peitenimellä ”Sibylle”. Kaisa Lepold hankki tietoja DDR:ssä vierailleiden suomalaisten valtuuskuntien tulkkina, erityiskohteena keskusta ja oikeisto. Jokaisesta piti tehdä henkilöraportti, jossa tärkein kysymys kuului: Onko DDR:n tunnustamisen kannalla? Sitten haluttiin mielipide Vietnamin sodasta, amerikkalaisista ja venäläisistä sekä Berliinin muurista. Kaisan mieleen jäivät eteenkin toimittaja Esko Lumikero ja poliitikko Ulf Sundqvist. Kaisa Kajo sai aikanaan 7 kuukauden kuritushuonetuomion.

Esa Erävalo tilitti Hyvä sanoma-lehdessä alkuvuodesta 1981. Hän oli 17-vuotiaana vuonna 1970 tempautunut Tapiolassa liikkeeseen, josta oli syntymässä nuortaistolaisuus. Parin vuoden päästä seurasi jäsenyys ja opinnot Otaniemessä. Ne kuitenkin keskeytyivät, kun Sosialistinen opiskelijaliitto 1973 tarjosi vuotta DDR:n nuorisojärjestön FDJ:n opistossa Bernaussa 40 kilometriä Berliinistä. Erävalosta tuli sujuvan saksan puhuja ja DDR:n ystävä, ja 1977 hän hankkiutui maahan uudelleen, työprikaatille Karl-Marx-Stadtiin. Siellä tuli puheeksi, pääsisikö opiskelemaan metallurgiaa. Sitä varten Erävalo kävi kahdesti DDR:ssä, he kutsuivat ja maksoivat, ja neuvottelut piti käydä Heinzin ja hänen esimiehensä Guntherin kanssa. Heidän kehotuksestaan Esa hankki työpaikan Länsi-Berliinistä ja kävi joka viikonloppu Itäpuolella tapaamassa Heinzin. Lokakuun lopussa 1978 saksalaiskaksikko paljasti olevansa turvallisuusministeriöstä ja kysyi, lähtisikö Erävalo diplomi-insinöörin paperit saatuaan heidän asioilleen Länsi-Saksaan. Esa suostui. Sopimus allekirjoitetitin 26. lokakuuta 1978 nimellä ”Juha”. Kolmesti tuli Länsi-Saksan passilla käymään yhteyshenkilö Karin, noin 35-vuotias nainen, jonka ensitapaaminen oli sovittu Stockmanin kellon alle. Sieltä mentiin Kellarikrouviin ja toisella kertaa Korkeasaareen. Esa Erävalo tuli myöhemmin uskoon.

Myös isompia kaloja liikkui Suomessa. Suojelupoliisin saavutuksiin kuului osallisuus HV A:n päällikön Markus Wolfin valokuvaamiseen. Siihen saakka tämä vakoilumaailman legenda tunnettiin lännessä nimellä ”Kasvoton mies”. Kesäkuussa 1978 passintarkastaja kuvasi Seutulassa kolme salaista diplomaattipassia, joiden haltijoista etenkin ”Kurt Werner” herätti suojelupoliisin epäilyksiä. Tieto hänen lähtölennoistaan välitettiin Tukholmaan ja Supo sai miehen kuvatuksi Kungsträdgårdenilla. Kun kuvaa näytettiin Länsi-Saksaan loikanneelle tiedustelu-upseerille Werner Stillerille, hän tunnisti varmuudella entisen päällikkönsä. Pian kuva komeili Der Spiegelin kannessa.

Suhteellisesti Suomi oli DDR:n tiedustelulle kaikista Pohjoismaista vähiten merkittävä, joskaan ei mitätön. Suomesta saatiin vuosina 1969-89 Normmannenstrasselle hankituksi kaikkiaan 1405 tiedustelutietoa, hieman vajaat puolet siitä määrästä tuli Ruotsista. Myös Tanskasta ja Norjasta saatiin selvästi enemmän.

DDR:n kukistumisen jälkeen suojelupoliisiin alkoi eri teitä tulla tietoa maan tiedusteluoperaatiosta Suomessa. Ensimmäinen vähän varteenotettavampi oli Saksan liittotasavallan BND:n alkukesästä antama 18 nimen lista, jota koskeva keskustelu käytiin Koiviston ja Tiitisen välillä. Tuo ns. Tiitisen lista on myöhemmin tullut erittäin kuuluisaksi.

Alpo Rusin mukaan listalla voi olla seuraavat nimet:

Ulf Sundqvist, entinen pankinjohtaja ja demaripoliitikko
Matti Ahde, SDP:n kansanedustaja, Veikkauksen entinen pääjohtaja
Kalevi Sorsa, entinen SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri
Paavo Lipponen, entinen SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri
Unto Niemi, SDP:n puoluetoimistossa työskennellyt järjestöpäällikkö
Jukka Rusi, tunnustanut Stasi-yhteydet, Alpo Rusin veli
Lars Lindeman, suurlähettiläs , entinen SDP:n kansanedustaja
Pekka Kuusi, entinen Alkon pääjohtaja, entinen SDP:n kansanedustaja
Seppo Halminen, Uutispäivä Demarin toimittaja
Matti Kekkonen, hallitusneuvos, presidentti Urho Kekkosen poika
Pentti Poukka, entinen Uuden Suomen päätoimittaja
Jouko Loikkanen, tielaitoksen entinen pääjohtaja, keskustan entinen puoluesihteeri

Espanjan Sanomien päätoimittaja Arto Ryynänen kertoi nähneensä Tiitisen listan. Listalla oli Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs Kirsti Lintonen, joka on myös ollut 1980-luvulla Kalevi Sorsan ulkopoliittinen avustaja. Lintonen aloitti uransa diplomaattina Itä-Berliinissä DDR:ssä 1973-76. Listalla oli alivaltiosihteeri Arto Mansala, joka on toiminut Suomen Saksan ja Venäjän suurlähettiläänä. Hänet tunnetaan ulkoasiainhallinnossa sosialidemokraattina, joka on presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelan luottomies. Listalla oli poliittinen alivaltiosihteeri Jaakko Laajava, joka 1990-luvulla oli Suomen Washingtonin suurlähettiläs. Laajava oli aikanaan 1970-luvun alussa DDR:n tunnustamiskomitean hallituksessa. Kalevi Sorsa oli listalla huomattavin nimi.

Johtopäätökset: Tiitisen listan julkistaminen on Suomelle erittäin vaikea asia sen takia, että jos presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela on mukana listalla, niin silloin vieraan vallan tiedustelupalvelun todistetaan marssineen sisään Suomen kaikkein pyhimpään paikkaan eli presidentin linnaan. Toinen vaikea nimi listalla on presidentti Urho Kekkosen poika Matti Kekkonen, koska sillä osoitetaan myös Suomen politiikan ja turvallisuuden haavoittuneisuus. SDP:n kannalta Tiitisen listan julkistaminen olisi hankalaa, koska listan julkistamisella ikään kuin lyötäisiin leimakirveellä leima SDP:n johtaviin poliitikkoihin. Sillä olisi SDP:n kannalta erittäin kielteiset seuraukset.
Alpo Rusin lista täydennettynä Espanjan Sanomien nimillä on lähes täydellinen Tiitisen lista, näin uskon. Vain kaksi nimeä puuttuu. Espanjan Sanomat ei olisi voinut kirjoittaa juttuaan ilman varmaa tietoa asioista.

Suomi ja Stasi
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/09/suomi-ja-stasi.html

Derkut ja mä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/07/derkut-ja-ma.html

Itätiedustelu tunkeutuu syvemmälle Suomeen
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/08/itatiedustelu-tunkeutuu-syvemmalle.html

Tehtaankatu 1
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/08/tehtaankatu-1.html

Suomi työnnetään suomettumisen polulle
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/07/suomea-tyonnetaan-suomettumisen-polulle.html

Suomettuminen ja KGB:n toiminta
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomettuminen-ja-kgbn-toiminta.html

Felix Karasev – Suomi elämässäni
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/felix-karasev-suomi-elmssni.html

Stasitiedot eivät ole salaisia
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/stasitiedot-eivt-ole-salaisia.html

Stasilista on julkistettava
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/stasi-lista-on-julkistettava.html

Rusin lista ja Tiitisen lista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/rusin-lista-ja-tiitisen-lista.html

Antoiko Supo väärän lausuman Rusi oikeudenkäynnissä?
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/antoiko-supo-vrn-lausuman-rusi.html

Lähdeainesto:
Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-951-0-35243-4
Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 976-20-7484-6
Seppo Hentilä Harppisaksan haarukassa ISBN 971-746-650-1
Espanjan Sanomat

KGB:n muut haarat

Syyskuussa 1970 Supo havaitsi lähetystösihteeri Gennadi Skvortsovin tapaamiset ortodoksipastori Vladimir Tsvetkovin kanssa. Kävi ilmi, että kysessä oli 1950-luvulla alkanut laaja operaatio, jossa oli kopioitu kirkonkirjoja, täydennetty niihin nimiä ja annettu tietoja eteenkin ulkomaille muuttaneista. Pakettiin kuuluvat kaikki käytössä olleet lomakkeet. Toisin sanoen KGB:n N-linja oli hankkinut erinomaiset edellytykset valmistaa suomalaisia henkilöllisyyksiä ja epäilemättä jo valmistanut niitä. Asiaa pahensi se, että sodassa neuvostoliittolaisten käsiin oli jäänyt Karjalan eräiden ortodoksiseurakuntien kirkonkirjoja, ja niitä korvaavat asiakirjat oli 1952 varastettu Kuopiosta.

Valehenkilöllisyydellä varustettujen tiedustelu-upseerien ujuttaminen ulkomaille ja heidän hoitamisensa oli kiistatonta vakoilua. Perustarkoitukseltaan se oli varautumista sotaan tai diplomaattisuhteiden katkeamiseen, mutta illegaaleille oli käyttöä myös rauhanaikana, sillä he hankkivat tietoja esiintymisellä ”väärän lipun alla” ja tapasivat sensitiivisimpiä agentteja rauhassa paikallisilta viranomaisilta. Tätä tapaamismuotoa käytettiin äskettäin paljastuneen virolaisen turvallisuusjohtajan Herman Simmin jutussa.

Illegaalin paljastaminen oli vaikeaa, jopa mahdotonta, ellei joku vaihtanut puolta niin kuin Häyhänen. Siksi illegaalin päänahkaa arvostettiin alalla suuresti, mutta lähettäjävirastolle paljastuminen teki kipeää. Vuosien vaiva valui hetkessä hukkaan. Sitkeällä arkistotyöllä suojelupoliisi sai vuosien mittaan selville lukuisia suomalaisia henkilöllisyyksiä, joita käytettiin illegaalien tarkoituksiin.

Tehtaankadulla oli verraten vahva illegaaleja hoitaneen N-linjan edustus. Se johtui suomalaisten henkilöllisyyksien käytöstä ja Suomen käytöstä kauttakulkuun, kun maailmalle sijoitetut illegaalit kävivät kotimaassaan. Sitä liikennettä Suomen viranomaisten oli hankala havaita; mahan tultiin yhdellä passilla, asuttiin toisella, lähdettiin kolmannella tai salatein. Illegaaleilla oli aina vähintään kolmet paperit, yhdet keksityn elämäntarinan eli ”legendan” mukaiset ja kestävät, kahdet rajanylityksiä varten. Rudolf Abelilla oli viidet. Tehtaankadulle sijoitetut N-linjan upseerit eivät ohjesäännön mukaan saaneet tavata Suomeen sijoitettuja illegaaleja eivätkä edes tietää, keitä he olivat. Sen sijaan heidän piti välittää salaista postia, hankkia ”postilaatikoita” eli yhteydenpitoa avustavia henkilöitä sekä kaikki tieto ja viranomaisdokumentaatio, joka tarvittiin suomalaisen henkilöllisyyden rakentamiseen. Erittäin arvokas oli esimerkiksi tieto lapsena tai muuten tietymättömissä kuolleesta, jonka kuolema ei ollut kirjoissa. Viranomaisten rekistereissä eivät elämä ja kuolema aina kohtaan. Näitä kollegojen tarpeita ajatellen myös Albert Akulov kirjasi katsaukseensa huomioitaan Suomen ”suhteellisen väljistä” ulkomaalaisoloista, väestökirjanpidosta, postin lähettämisen ja osoitteen kirjoittamisen oikeasta tavasta, passin hankkimisesta, työpaikkaan mennessä tarvittavista asiakirjoista.

N-linjalla oli vielä yksi erikoinen piirre. KGB:tä oli useaan otteeseen kielletty värväämästä ulkomaisia kommunisteja agenteikseen, koska paljastuessaan vakoilujutut aiheuttivat suurta poliittista haittaa. Mutta N-linjalla oli erivapaus värvätä ja käyttää kommunisteja, jos siihen oli saatu ”paikallisen” puolueen siunaus, ja Suomessa sen antoi pääsihteeri Ville Pessi (Baranov). Lomalla Neuvostoliitossa kesällä 1977 hän lupasi järjestää Helsingin KGB:n Viktor Vladimiroville 4-5 luotettavaa suomalaista koulutettavaksi illegaaliagenteiksi amerikkalaisia kohteita vastaan Tanskassa, Norjassa, Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi hän lupaili paria agentia väestörekisteristä tai muualta dokumentoinnista.

Suomen passi oli KGB:n suosikkeja, kun ulkomailla toimineille tiedustelu-upseereille rakennettiin väärää henkilöllisyyttä. Siihen oli monta syytä: 1) Suomen passi oli epäluuloja herättämätön kelpo dokumentti lähes kaikkialla, 2) suomea ei juuri missään osata, joten kielitaidon puutteista ei jäänyt kiinni, 3) Suomen suopeat viranomaiset suhtautuivat joustavasti maailman turuille joutuneisiin maanmiehiin, 4) suomalaissyntyisiä oli sekä Pohjois-Amerikassa että Neuvostoliitossa, joten voitiin luoda mutkikkaita elämäntarinoita, joiden muuttoja, sukulaissuhteita ja kuolemia ei rekistereistä helppo ollut tarkistaa 5) sodassa neuvostoviranomaisten haltuun joutui Karjalan etenkin ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja, minkä jälkeen näiden seurakuntien tietoja oli vaikea ellei mahdoton tarkistaa, lisäksi KGB:llä oli joissakin tapauksissa mahdollisuus vaikuttaa kirkonkirjojen sisältöön Suomessa (pastori V.M. Tsvetkovin kautta).

Suomeen liittyviä illegaaleja olivat muun muassa Olavi Toivonen, Reino Gikman ja Veikko Pöllänen. Olavi Toivosen ( 5.8.1927) henkilöllisyys aktivoitiin hakemalla passia Suomen Hampurin konsulaatista 1959, jolloin hänen ei enää tarvinnut suorittaa asevelvollisuutta. Hän oli kirkonkirjoihin tehty lisäys, pantu perheineen muuttamaan jo ennen sotaa Saksaan paikkakunnalle, jolta tarkistuksia ei ollut tehtävissä. Saatuaan passin Toivonen oleskeli vähän aikaa Suomessa ja nai Saksassa 1961 Helga Conradin (s. 27.2.1932), joka näin sai Suomen kansalaisuuden. Pari asettui Norjaan ja sitten Saksaan, jossa heille ”syntyi” poika Tarmo Harald Toivonen ( s. 5.10.1964). Syntymä tapahtui vain papereilla, jotka oli erinomaisesti väärennetty; näin luotiin uusi henkilöllisyys odottamaan tulevia tarpeita. Vaimo katosi ”synnytyksen” jälkeen. Olavi Toivonen oleskeli useissa maissa, hänenkin uskotaan esiintyneen länsimaalaisena Prahan kevään aikana 1968. Suomessa hän oli syksyn 1969.

Sotavankeuden pitkä varjo
http://www.suomensotilas.fi/artikkelit_einohartikainen.php

Supo – maailman paras sukututkija
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Supo+%E2%80%93+maailman+paras+sukututkija/1135248918421

Tiedustelutoiminta
http://www.secmeter.com/tiedustelutoiminta.html

Liki 1000 illegaali
http://www.pealinn.ee/?pid=95&nid=3517&lang=5

Lähdeaineisto:
Matti Simola Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4

Viktor Vladimirov ja muut

Tassin Helsingin toimiston päällikkö Aleksander Gorbunov kirjoittaa KGN toiminnasta Suomessa vuosina 1981-1986. Todellinen avainhahmo oli tietenkin Viktor Vladimirov, neuvostotiedustelun päällikkö Suomessa, niitä miehiä, joiden varassa Neuvostoliiton koko tiedustelupalvelu ylipäätään oli, eikä puhe tällöin ole yksinomaan Suomesta. Jokainen näkyvä suomalaispoliitikko luonnollisestikin tiesi tai ainakin arvasi, mikä Vladimirov todellisuudessa oli. Vladimirov ei milloinkaan tapaillut keitä hyvänsä suomalaispoliitikkoja. Hänen asiakaspiirinsä muodostui korkeassa asemassa olevista suomalaisista poliitikoista, puoluejohtajista, teollisuusmiehistä, pankkiireista, Suomen talouselämän eliitistä.

KGB-päällikkö tuskin harjoitti agenttien värväämistä sanan karkeassa merkityksessä. Vahvat suhteet Suomessa riittivät hänelle täysin. Aina yksinomaan suuria asioita hoiteleva Vladimirov käytteli suhteitaan taitavasti, eivätkä henkilöt, joiden kanssa Vladimirov oli tekemisissä, aina edes ymmärtäneet viime kädessä toimivansa jossain määrin tämän hyväksi, auttavansa tätä toteuttamaan jotakin ideaa.

Vanhan koulukunnan ammattitiedustelijana Vladimirov antoi jotakin maksuksi saadusta informaatiosta tai hänelle tehdyistä palveluksista. Jotakin muuta – tuskin rahaa. Hän saattoi esimerkiksi aterioidessaan ystävysten kesken pyytää vaikutusvaltaista Suomen liikemiespiirien edustajaa kykyjensä mukaan painostamaan jotakuta jääräpäistä poliitikkoa. Jos tämä onnistuisi, Vladimirov lupaili edesauttaa joidenkin edullisten tilausten suuntautumisessa, vaikkapa keskustelukumppanin edustamalle laivanrakennusyhtiölle.

Kaikkein heikoimmaksi neuvosto-KGB:n työn lenkiksi Helsingissä Vladimirov näki työntekijöidensä riittämättömät suhteet suurten suomalaisten sanomalehtien päätoimittajiin ja yhteiskunnassa vaikutusvaltaa nauttiviin journalisteihin. Tässä asiassa hän piti ihanteellisena tilannetta, jossa kuka hyvänsä KGB:n agentti pystyisi milloin tahansa tyrkkäämään jokaiseen suomalaislehteen juuri sitä tietoa – oikeammin: väärää tietoa, jonka kyhäämisessä KGB oli tosi mestari, - jonka julkaiseminen juuri sillä hetkellä oli KGB:lle edullista.

Vladimirov lähin alainen oli eversti Valentin Kosov, joka oli myös lähetystöneuvos. Kosovin alaa KGB:ssä oli pitkän aikaa Suomen sosiaalidemokraattinen puolue, hänen kontaktihenkilöitään olivat puolueen kaikki johtajat, Kalevi Sorsa, Erkki Liikanen ja Matti Ahde., jotka oletettavasti olivat hyvin selvillä, kenen kanssa olivat tekemisissä. Suomalaisten sosiaalidemokraattien kautta Kosovilla avautui kanava sosialistiseen internationaliin, ja on täysi syy uskoa, että KGN:n Suomen apulaispäälliköllä oli hyvät tiedot siitä, mitä sosinternissä tapahtui.

Andropovin lähipiirin miehet auttoivat Valentin Kossovia saamaan Helsingistä palattuaan ensin melko korkean viran KGB:n keskusapparaatista ja myöhemmin siirron NKP:n Keskuskomitean sihteerin Anatoli Lukjanovin avustajaksi – Lukjanovista oli vuoden 1987 marraskuussa tullut NKP:n Keskuskomitean Hallintoelinten osaston päällikkö. Tuo osasto kontrolloi KGB:n, Sisäministeriön ja Syyttäjäviraston toimintaa.

Viktor Vladimirovin tilalle KGB:n Helsingin päälliköksi tuli Feliks Karasev. Se ei ole hänen oikea nimensä vaan salanimi. Oikea on piilotettu KGN:n arkistoihin. Karasev työskenteli Helsingissä kuusi ja puoli vuotta – vuoden 1985 keväästä vuoden 1991 syksyyn. Karasevin KGB-päällikkyyden kaudella Helsingin suurlähettiläs Vladimir Sobolev, joka oli ollut pitkään Vladimirovin ”varjossa”, tunsi olonsa vapautuneemmaksi.

Albert Akulov, joka työskenteli KGB-päällikön kakkosmiehenä sekä Vladimirovin että Karasevin aikana, luetaan KGB:n ja ” Suomen suunnan” veteraaneihin. Hänen ensimmäinen ilmaantumisensa Suomeen ajoittuu vuoteen 1956, jolloin hän saapui tulkkina osallistumaan juhlalliseen tapahtumaan, Porkkalan palauttamiseen Suomelle. Karasev ja Akulov tapailivat enimmäkseen Suomen politiikan, teollisuuden ja finanssipiirien ”kakkostason” edustajia.

Kaikkien älykkäimpiä Helsingin KGB-upseereita oli epäilemättä Vladimir Silvestrov. Tämä rauhallinen ja järkevä ensimmäinen lähetystösihteeri hoiteli Keskustapuoluetta ja liikkui sen piirissä kuin kotonaan. Hänen suhteensa puolueeseen ulottuivat tavallisesta teknisestä työntekijästä Paavo Väyryseen.

Lähetystöneuvos ja KGB-kenraali Sergei Guskov johti ryhmää, jonka tehtävänä oli neuvostokansalaisten – myös KGB:n ja GRU:n upseerien – seurailu ja tarkkaileminen. Guskovin suurimpia ylpeilemisen aiheita oli KGB-upseeri Nikolai Sosnikov, joka työskenteli Helsingissä hienoissa tiloissa Esplanadin varrella Inturistin Suomen toimiston apulaisjohtajan virassa. Lyhyt vanttera Sosnikov oli oikea ”vainukoira”. Jokaisessa Suomeen saapuvassa neuvostoturistien ryhmässä oli KGB:n agentteja. Sosnikov ryntäili väsymättömästi kaupungilla keräämässä raportteja tiedottajiltaan, jotka niin ikään soittelivat hänelle Suomen kaikista kaupungeista informoidakseen ryhmän tapahtumista ja turistien mielialoista.

Neuvostotiedustelu Suomessa
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/neuvostotiedustelu-suomessa.html

Katso Felix Karasev – Suomi elämässäni
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/felix-karasev-suomi-elmssni.html

Gordievskyn lista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/gordievskyn-lista.html

Taistolaisuus
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/taistolaisuus.html

Suomettumisen ajan henki
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomettumisen-ajan-henki.html

Lähdeaineisto:
Aleksandr Gorbunov Tehtaankatu 1 ISBN 951-0-17998-1