Saksan kysymys yöpakkasten taustalla

Toinen maailmansota aiheutti arviolta 55 miljoonan ihmisen kuoleman. Saksalaisten juutalaisiin ja eräisiin muihin ihmisryhmiin kohdistama kansanmurha on jäänyt toisen maailmansodan luonnetta kuvaavaksi symboliksi. Juutalaisia surmattiin keskitysleireissä ja kenttäteloituksissa noin kuusi miljoonaa. Neuvostoliitossa kuoli sodan johdosta kaikkiaan 27 miljoonaa ihmistä. Neuvostoliiton sotilaita kuoli sodan vuoksi 11-14 miljoonaa. Taisteluissa heitä kaatui noin 8 miljoonaa. Myös Neuvostoliiton materiaaliset tappiot olivat vertaansa vailla. Venäjällä, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä tuhoutui noin 1700 kaupunkia ja suurta kylää, 70 000 pientä kylää, 100 000 maatilaa ja 32 000 tehdasta. Rautateitä oli rikottu 65 000 kilometrin matkalta. Saksan henkilötappiot olivat yhteensä noin kuusi miljoonaa, joista sotilaita oli hieman enemmän kuin siviilejä.

Sodanaikaiset liittoutuneet pitivät keskenään yhteyttä henkilökohtaisilla tapaamisilla, kirjeillä ja lähettiläiden välityksillä. Suurvaltojen johtajat F.D. Roosevelt, Winston Churchill ja Josif Stalin tapasivat ensi kerran Teheranin konferenssissa 28.11.-1.12.1943. Tärkeimmät päätökset koskivat sotatoimia Saksaa vastaan vuonna 1944, jolloin länsiliittoutuneet lupasivat suorittaa toukokuussa maihinnousun Kanaalin yli Ranskaan. Samalla hyväksyttiin Suomelle esitettävät rauhanehdot.
Liittoutuneiden johtajien, ”kolmen suuren” kokoontuessa konferenssiin Krimin Jaltalle helmikuun alussa 1945 Neuvostoliiton suurhyökkäys oli edennyt Oderille, 60 kilometrin päähän Berliinistä. Tämä tarjosi konferenssin isännälle marsalkka Josif Stalinille erinomaiset neuvottelujen lähtökohdat. Toisaalta Yhdysvaltojen presidentti F.D. Roosevelt oli sairauden heikentämä, eikä Englannin pääministerillä Winston Churchillillä ollut riittävästi voimaa takanaan.
Potsdamin konferenssissa 17.7.-2.8.1945 Yhdysvaltoja edusti presidentti Harry S. Truman, joka suhtautui Neuvostoliittoon ja Staliniin tuntuvasti viileämmin kuin edeltäjänsä Roosevelt. Myös Englannin pääministeri vaihtui kesken konferenssin, kun Winston Churchill hävittyään vaalit joutui luovuttamaan paikkansa työväenpuolueen johtajalle Clement Attleelle. Potsdamin konferenssissa Saksan kysymys oli tärkein asia. Keskeisistä miehityksen periaatteista kyettiin sopimaan, mutta monia käytännön ongelmien ratkaisemista lykättiin.

Helmikuussa 1946 alkaneeseen rauhankonferenssiin Pariisissa osallistui kaikkiaan 21 valtiota. Rauhansopimukset allekirjoitettiin Pariisissa 10.2.1947. Saksa ja Itävalta jäivät toistaiseksi miehityshallinnon alaisuuteen. Kylmä sota alkoi voittajavaltioiden riitautumisesta ja ideologisesta vastakkaisuudesta vuosina 1946-1947. Yhdysvallat asettui tukemaan vuonna 1946 läntistä Eurooppaa sekä poliittisesti että taloudellisesti estääkseen kommunismin ja sen myötä Neuvostoliiton vaikutusvallan leviämisen. Länsi-Eurooppaan alettiin muodostaa liittojärjestelmää vuonna 1948, ja Neuvostoliitto vastasi siihen tiivistämällä omaa valtapiiriään. Neuvostoliitto piti Suomea omaan valtapiiriinsä kuuluvana. Ruotsin päätös pysyä puolueettomana helpotti huomattavasti Suomen tilannetta. Länsivaltoja huoletti kehitys Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan johdossa pantiin merkille Neuvostoliiton kiristynyt asenne lännen kanssa ja erityisesti kommunistisen ideologian esille nostaminen, Kuitenkin kesti vuoden 1947 puolelle, ennen kuin maailmansodan voittaneiden suurvaltojen välien rikkoutuminen tuli yleiseen tietoisuuteen.

Helmikuun lopulla 1948 Tsekkoslovakiassa alkoi hallituskriisi ei-kommunististen ministereiden jätettyä hallituksen. Pelätessään sisällissodan alkavan antoi presidentti Benes 25. helmikuuta hallitusvastuun kommunisteille, eivätkä he siitä enää luopuneet. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto tiivisti liittojärjestelmäänsä Itä-Euroopassa. Suomen kanssa solmittiin YYA-sopimus 6.4.1948.
Saksassa oli valmisteltu valuuttauudistusta läntisille miehitysvyöhykkeille. Neuvostoliitto vastusti sitä ja vetosi aikaisempaan päätökseen säilyttää Saksa yhtenäisenä. Valuuttauudistuksen tullessa voimaan kesäkuussa Neuvostoliitto vastasi siihen katkaisemalla maayhteydet Länsi-Saksasta Berliiniin. Yhdysvallat ryhtyi huoltamaan Länsi-Berliiniä ilmoitse. Neuvostoliitto joutui toteamaan tappionsa Berliinin saarrossa ja lopetti sen toukokuussa 1949.

Alkuvuodesta 1948 kiristyneessä tilanteessa kypsyi Länsi-Euroopassa halukkuus ryhtyä edistämään yhteisiä intressejä poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti. Tässä tarkoituksessa allekirjoitettiin 17.3.1948 Brysselin sopimus, jota sanottiin myös Länsiliitoksi. Hanke johti Pohjois-Atlantin liiton muodostamiseen 4.4.1949 Washingtonissa. Siihen kuului 12 valtiota: Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Portugali, Belgia, Hollanti, Luxemburg, Tanska, Norja ja Islanti.

Euroopassa kylmän sodan asetelmat kiinteytyivät vuosina 1948-1949 blokkijaoksi, joka kesti sellaisenaan neljä vuosikymmentä. Ydinaseista tuli varhaisessa vaiheessa keskinäisen pelottelustrategian välineitä. Stalin kuolema maaliskuussa 1953 merkitsi koko itäblokin piirissä hieman vapaampia aikoja mutta myös lisääntyvää levottomuutta. Suojasään vallitessa lopetettiin Itävallan miehitys keväällä 1955. Itäblokin maat perustivat Varsovan liiton keväällä 1955 vastalauseena Saksan liittotasavallan aseistamiselle ja liittymiselle Natoon.

Vuoden 1956 lopulla kiristynyt kansainvälinen yleistilanne ei mahdollistanut enää paluuta suurvaltojen yhteistyöuralle, vaan konfliktit jatkuivat maailman eri puolilla. Euroopassa Neuvostoliitto pyrki saamaan Itä-Saksan valtion kansainvälisesti tunnustetuksi ja Berliinin aseman määritellyksi uudelleen. Syksystä 1958 alkoi ”Berliinin kriisien” sarja, joka kesti useita vuosia. Läntiset vallat eivät luopuneet miehitysvallan oikeuksistaan, eikä myöskään Länsi-Saksa suostunut tunnustamaan DDR:n itsenäisyyttä ja Berliinin asemaan ehdotettuja muutoksia. Kiista Berliinin asemasta huipentui vuonna 1961, jolloin Neuvostoliitto joutui toteamaan, ettei taloudellisesti selvästi vahvempi ja ylivoimaisen ydinaseistuksen tukema länsi ollut painostettavissa myönnytyksiin.

Unkarissa tilanne riistäytyi vallanpitäjien käsistä. Ylioppilaat järjestivät Budapestissä 23. lokakuuta 1956 suuren mielenosoituksen. Uudistuksia tukenut Imre Nagy ilmoitti 1. marraskuuta Unkarin eroavan Varsovan liitosta. Neuvostoliiton joukot aloittivat 4. marraskuuta hyökkäyksen kukistaakseen Nagyn hallinnon. Arviolta 3 000 – 4 000 unkarilaista ja 700 neuvostoliittolaista sai surmansa ja lähes 200 000 unkarilaista pakeni ulkomaille. Itä-Saksasta siirtyi 1950-luvulla länteen noin kaksi miljoonaa ihmistä, jotka yleensä olivat parhaiten koulutettuja ja työkykyisintä väkeä.

Presidentti Kennedyn ja pääministeri Hrustsevin ensi tapaaminen Wienissä kesäkuussa 1961 oli puitteiltaan juhlallinen, mutta tunnelmaltaan kireä. Hrustsev otti esille Berliinin kysymyksen. Kennedy ei osoittanut mitään merkkejä myöntyväisyydestä. Berliinin kriisin uusin vaihe alkoi nopeasti kärjistyä. DDR:n rajajoukot ryhtyivät 13. elokuuta 1961 rakentamaan Länsi-Berliinin ympärille muuria.

Katso
Berliinin muuri
http://fi.wikipedia.org/wiki/Berliinin_muuri

Kuvahaku Berliinin muuri
http://images.google.fi/images?source=ig&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=berliinin+muuri&lr=&um=1&ie=UTF-8&ei=vVj6SuyOG5TR-Qaa08GoDw&sa=X&oi=image_result_group&ct=title&resnum=4&ved=0CB4QsAQwAw

Elävä arkisto
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=2&ag=11&t=687&a=5901

Berliinin muuri Youtube
http://www.youtube.com/watch?v=nch5MbnvTqY&feature=related


Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa ISBN-13 978-951-1-20925-6

Diplomaattikriisejä

Vladimir Fjodorov oli 1950-luvun puolivälistä 1980-luvun loppuun Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen korkein Suomen asioita hoitanut virkamies. Hän kirjoittanut kirjan NKP:n Suomen osastolla 1954-1989. Kirjassaan hän käsittelee yöpakkaskautta ja noottikriisiä. Hänen mukaansa kumpaankin oli syynä Neuvostoliiton epävarmuus ja huoli Suomen tulevasta politiikasta oloissa, jossa leimasivat kansainvälisen jännityksen kiristyminen Euroopassa sekä Suomen sodanjälkeisen virallisen ulkopoliittisen linjan vastustajien aktivoituminen. Suomessa jatkuvasti väheksytään tämän seikan merkitystä ja puhutaan ennen kaikkea ”Neuvostoliiton harjoittamasta kiristyksestä”.

Vuosi 1958 oli huolestuttava monelle Euroopan valtiolle. Sisäpoliittisen epävakauden lisäksi kasvavaa huolta herätti Saksan liittotasavallan Nato-jäsenyys ja maan militarisoituminen. Kyseisen vuoden maaliskuussa hyväksyttiin laki Bundeswehrin varustamisesta atomiasein, ja muutamaa kuukautta myöhemmin New York Times-lehti ilmoitti Yhdysvaltain aikovan nopeuttaa ydinräjähteitä käyttävien ohjusten sijoittamista Saksan liittotasavaltaan. Uudelleen perustettua sotilaslaivastoa alettiin kehittää kiihtyvällä vauhdilla sen muodostamiseksi ”Naton kädenjatkeeksi” Pohjois-Euroopassa ja myös Suomenlahdella. Saman vuoden elokuussa laivasto järjesti ensimmäiset sotaharjoitukset. Saksan ensimmäisen valtakunnankanslerin Otto von Bismarckin lausunto on yleisesti tunnettu: ”Saksa on vain nostettava satulaan, ja sen jälkeen se ratsastaa itse”.

Saksan liittotasavallan ulkopoliittista ohjelmaa ei ollut vielä kokonaisuudessaan edes julkistettu, mutta poliitikkojen ja lehdistön lausuntojen perusteella sen päämärät olivat jo arvattavissa: ensiksi Saksan demokraattisen tasavallan lakkauttaminen ja sen alueen valtaaminen, toiseksi Saksan rajojen palauttaminen vuoden 1937 mukaisiksi, ja kolmanneksi vuosien 1939-1940 rajojen ”palauttaminen”. ”Saksan jälleenvarustelun tarkoitus oli valmistella uuden järjestyksen alkua Itä-Euroopassa” – nämä sanat kuuluvat liittokansleri Adenauerille. Moskovan varautuneisuuden syynä oli myös tilanteen kehitys Pohjois-Euroopassa, mm. Tanskan ja Norjan Nato-tukikohtien laajenemisesta (ydinaseet mukaan lukien). Vuoden 1957 lopusta lähtien Neuvostoliiton hallitus oli moneen kertaan ilmaissut Suomen hallitukselle huolestuneisuutensa sotilaallisen vaaran kasvusta Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueella. Moskovassa kiinnitettiin huomiota siihenkin, että Suomen oikeistopiirit olivat nähneet tällaisessa kehityksessä mahdollisuuden kokeilla ”poliittisen liikkumatilansa” laajenemista. Neuvostoliitolle vihamielisen propagandan ja kirjallisuuden julkaiseminen oli lisääntynyt, puolisotilaallisten järjestöjen toiminta oli aktivoitunut (mm. Upseeriliitto ja Aliupseeriliitto kokoomuksen nuorten kannattamina olivat esittäneet vaatimuksia Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisten määräysten poistamisesta – siis maan armeijan rajoittamasta kasvusta ja aseistamisesta).

”Yöpakkasten” syy löytyi sisäpolitiikan kentältä. Tarkoitan avoimesti esillä olleita hankkeita Kansallisen Kokoomuksen ja Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen koalition ja ”yhteisrintaman” muodostamiseksi maalaisliittoa vastaan sekä SKDL:n vaikutusvallan kasvun pysäyttämiseksi. Linjan sisältöä ei salattu lehdistön eikä varsinkaan sosiaalidemokraattisen lehdistön sivuilla, vaan niillä vaadittiin jopa noudattamaan ”tiukkaa linjaa” suhteessa Neuvostoliittoon ja lähes ”iskemään sitä päin kuonoa”, kirjoitta Fjodorov.

Joissakin mielipiteissä todettiin, että Porkkalan palauttamisen jälkeen ei olisi enää tarpeen noudattaa ystävällistä politiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon ja että Suomen on suuntauduttava entistä päättäväisemmin länteen. Alkoi ilmestyä kaikenlaisia muistelmia, ”tutkimuksia”, ja lehtikirjoituksia, jotka olivat avoimen neuvostovastaisia ja joissa hyökättiin Kekkosta vastaan ja väitettiin ”maan itsenäisyyden olevan uhattuna”. Hyökkäykset olivat niin rajuja presidenttiä vastaan, että ne panivat aavistelemaan, että tässä täytyy olla ulkomainenkin tausta. Vuoden 1958 keväällä NKP:n johdossa tehtiin yksiselitteinen yhteenveto: ”Suomessa on ilmennyt Neuvostoliitolle ystävällismielisestä linjasta poikkeaminen”. Tämä huomioon ottaen hyväksyttiin muutama ”torjuntapäätöslauselma”, koskien ensinnäkin yya-sopimuksen 10-vuotispäivän juhlimista ja toiseksi presidentti Kekkosen ensimmäisen Neuvostoliiton-vierailun perusteellista valmistelua.

Vierailu oli menestyksellinen, mutta vastakaiku ei kaikissa suomalaisissa julkaisuissa ollut myönteistä. Kuukautta myöhemmin, eduskuntavaalien aattona Helsingin Sanomien palstoilla ilmestyi Arvo Tuomisen ilkeä sepitelmä, jossa väitettiin, että edellisvuonna oli muka Moskovassa käsitelty suomalaisten kommunistien kanssa suunnitelmaa Neuvostoarmeijan sekaantumisesta Suomen sisäisiin asioihin. Moskovassa herätti ihmettelyä se. että vaalien tuloksesta huolimatta muodostettiin Fagerholmin hallitus, jossa arvioitimme mukaan ”määräävä vaikutus oli ryhmillä, jotka olivat tunnettuja vihamielisyydestään Neuvostoliittoa kohtaan. Huomaamatta ei jäänyt se, että uuden hallituksen poliittisen ohjelman johdannossa puhuttiin ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta mainitsematta yya:ta ja Neuvostoliittoa. Tapahtumien oikeistolaistumista ei Moskovassa pidetty paikallisena suomalaisena ilmiönä vaan osana lännen poliittista kampanjaa Saksan kysymyksen ja Euroopan tilanteen taustaa vasten. Fagerholmin hallituksen arkkitehdit tunnettiin: Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Päiviö Hetemäki ja Johannes Virolainen. Luottamuskriisi maittemme välisissä suhteissa vuonna 1958 (samoin kuin vuonna 1961) johtui yhdestä miehestä, jonka nimi oli Väinö Tanner, kirjoittaa Fjodorov.

Hrustsevin ja Kekkosen tapaaminen Leningradissa tammikuussa 1959 selkiinnytti tilanteen. ”Yöpakkaset” siirtyivät menneisyyteen. Aivan kuten Moskovassa oli odotettu. Moskovassa kuitenkin seurattiin tarkkaavaisesti Suomen sisäpoliittisen taistelun kehittymistä.

Erkin kommentti:
Katso Yöpakkaset – suhteet Neuvostoliittoon koetuksella
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/ypakkaset-suhteet-neuvostoliittoon.html

Tilattu nootti

Rautkallion julkaisemat tutkimukset, mm. vuoden 1961 noottikriisistä, aiheuttivat Suomessa julkisen kohun. Silloin alkanut arkistojen sota heijastuu tämän päivän kuumaan keskusteluun ns. Stasi- listoista. Niiden salailuilla on ollut suora yhteys NKP:n arkistojen tutkimiseen 1990-luvun alkuvuosina.
Novosibirsk-nootti syntyi Tehtaankadulla. Moskovan arkistojen 24.11.1961 päivätty muistio kertoo Kekkosen ja Hrustsevin kahdenkeskisistä keskusteluista. Kekkonen oli sanonut, että "nootti on auttanut häntä suuresti" ja että "suunnitelmat ovat sujuneet hyvin".
Lokakuun vallankumouksen johdosta Neuvostoliiton suurlähetystössä 8.11. järjestetyn vastaanoton yhteydessä Kekkonen keskusteli sivuhuoneeessa, muilta vierailta salassa, KGB:n Helsingin residentin (paikallispäällikkö) V.V. Genikovin (Zenikov) kanssa. Kekkonen sanoi, että nootissa oli korostettava mainittua Saksan uhkaa, koska siihen (noottiin) olisi tullut muutoin liian korostettu sisäpoliittinen painotus, mikä olisi yhdistänyt sen liian selvästi hänen presidentiksi valintaansa.

Vielä Kekkosen toisella presidenttikaudella vähempiarvoiset neuvostoliittolaiset KGB:n yhteyshenkilöt välttivät Tamminiemessä käymistä. Presidentin poika Matti Kekkonen on kertonut, että hänen isänsä ja KGB:n edustajan tapaamiset järjestettiin salaa muualla, usein Matti Kekkosen kotona, jotta suojelupoliisinmiehet eivät saisi asiasta vihiä.
Neuvostoliiton toiminta Suomea kohtaan on aivan luonnollista tuossa kansainvälisessä poliittisessa tilanteessa sekä suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä. Tuolloinhan Naton tiedustelu toiminta Norjan toimesta Pohjois-Suomesta Neuvostoliittoon voimistui. Myös USA:n tiedustelupalvelun CIA:n toiminta Suomessa oli erittäin vilkasta. Yöpakkasten ja noottikriisin aikana ja sen jälkeen kehittyi niin sanottu suomettumisilmiö, mikä ei välttämättä ole kaikilta osin Suomen lakien mukaista toimintaa.

Mielenkiintoista on se, että Fjodorov mainitsee kirjassaan joitakin suomalaisia nimiä. Näistä nimistä voi vetää tiettyjä johtopäätöksiä, kun tutkitaan Suomen historiaa. Nämä nimet ovat: Taisto Jalo Sinisalo, Ville Pessi, Hertta Kuusinen, Erkki Tuominen, Leo Suonpää, Tuure Lehen, Yrjö Hakanen, Esko-Juhani Tennilä, Seppo Toiviainen, Erkki Hakamäki ja Olavi Hänninen. Maalaisliitosta Arvo Korsimo, Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Martti Miettunen, Seppo Kääriäinen, Eino Uusitalo, Ahti Pekkala, Matti Ruokola, Seppo Sarlund ja Esko Aho. SDP:stä mainitaan Taisto Kalevi Sorsa, Rafael Paasio, Ulf Sundqvist, Pertti Paasio, Erkki Raatikainen, Erkki Tuomioja, Matti Ahde, Paavo Lipponen, Pirkko Työläjärvi ja Reino Paasilinna.
Kokoomuksesta realistisesti ajatteleviksi mainitaan Jussi Saukkonen, Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Harri Holkeri, Jouko Mykkänen ja Jarmo Virmavirta sekä Ilkka Kanerva ja Anders Blom.

Sodan jälkeisen ajan yhteyshenkilöistä on tämän verran tietoa. Yrjö Leinon sijasta avainhahmoksi nousi valtuuskunnan maalaisliittolainen jäsen Urho Kaleva Kekkonen, joka tapasi yhteysmiehensä Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) ja Mihail Kotovin. Kekkosen suhde ulkomaantiedusteluun oli peräsin syksyltä 1944, jolloin Sinitsyn saapui Helsinkiin ja tutustui Kekkoseen välirauhan aikaisen kontaktinsa Kustaa Vilkunan (Ahti) välityksellä. Kekkosen ja neuvostotiedustelun suhteet kohenivat, kun yhteyttä ryhtyi heinäkussa 1947 hoitamaan Mihail Kotov. KGB:n ja Sinistsynin muut agentit olivat Anna eli Hella Wuolijoki, joka muissa tiedoissa esiintyy nimellä runoilija. Wuolijoki aloitti yhteistyön jo vuonna 1939. Asianajaja on KGB:n agentti Reinhold Svento. Hän tunsi eduskunnan valiokuntien tilanteen 1941 ja tapaili Paasikiveä ja oli vuoden 1945 hallitusneuvotteluissa. Kreivi oli KGB:n agentti Cay Sundström. Hän kävi lähetystön vastaanotoilla 1939. Hän on ollut luottamuksellinen lähde jo vuodesta 1939. Mooses oli KGB:n agentti Eero A.Wuori. Hän toimi vuodesta 1940 lähtien ja oli moottorina Mannerheimin syrjäyttämishankkeessa. Munkki oli KGB:n agentti Mauno Pekkala. Tapasi Paasikiveä ja liikkui Tannerin lähipiirissä.
Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta allekirjoitettiin Moskovassa 6. huhtikuuta 1948.

Kekkosen kontaktit

Nykypolven suomalaisille voin kertoa Jelisejevin toimineen siihen aikaan LVK:n poliittisen neuvoksen apulaisena ja mm. Urho Kekkosen kotiryssänä LVK:n piirissä. Smirnov kertoo kirjassaan myös Neuvostoliiton suurlähetystön konsulaattiosaston päälliköstä, kapteeni Kotovista, joka toimii Neuvostoliiton Helsingin diplomaattiedustuksen läetystösihteerinä ja suurlähetysneuvoksena ja joka tunnettiin Urho Kekkosen kontaktimiehenä eli kotiryssänä.

Kekkonen tulee tutuksi

Syksyllä 1944, vain kolme viikkoa Valvontakomission saapumisen jälkeen Neuvostoliiton tiedustelumiehet ottivat yhteyttä Kekkoseen. NKGB:n edustaja ihmetteli, miksi uudella tavalla orientoituneet poliitikot eivät vielä olleet Suomen hallituksessa? Sitä Kekkonen oli itsekin kärsimättömästi ihmetellyt. Pyykinpesuun tarvittiin riuskoja otteita ja sellaisiin Kekkonen oli sodan aikana omia teitään viestittänyt olevansa valmis.
Nyt Kekkonen solmi "toimivat yhteydet"neuvostoliittolaisiin tiedustelumiehiin. Valvontakomission poliittinen työntekijä Jelisei Jelisejev (Sinitsyn) tuli Kekkosen kotiin Kampinkadulle tulkin kanssa ja teki yhteistyötarjouksen, josta Kekkoen ei kieltäytynyt. Kekkonen solmi Neuvostoliiton tiedustelupalveluun "toimivat yhteydet", jotka todellakin toimivat 1980-luvulle saakka. Kirjassa on kopioituna asiakirja tuosta asiasta.

Veikko Vennamo lainaa kirjassaan Kekkos-diktatuurin vankina entistä KGB:n agentin Anatoli Golitsynin kirjaa "New lies for old, The communist strategy of deception and disinformation" näin:
"Näillä toimilla pyrittiin ensisijaisesti varmistamaan erään huomattavan suomalaisen johtajan valinta, joka oli KGB:n agentti pitkältä ajalta ja jonka peitenimi oli "Timo".
"Tämä upseeri kehitti läheisen ystävyyssuhteen Timon kanssa, saunoineen ja juominkineen. Hän onnistui vakuuttamaan Timolle, että vastapalvelukseksi yhteistyöstä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa Neuvostoliitto unohtaisi Timon aikaisemman, korkeana virkamiehenä harjoittaman kommunistien painostuksen. Neuvostoliitto käyttäisi myös kaiken vaikutusvaltansa tehdäkseen Timosta poliittisen merkkihenkilön"
"Timo puolestaan toimi kuten klassillinen vaikutusvaltainen neuvostoagentti. Puhuessaan hän palkitsi ne, jotka Neuvostoliitto halusi palkittavan ja - milloin mahdollista - keskusteli Neuvostoliiton tieustelupalvelun kanssa etukäteen poliittisista nimityksistä ja päätöksistä. Esimerkiksi Timon Yhdysvaltain matkasta vuonna 1961 neuvoteltiin etukäteen neuvostohalliutksen kanssa KGB:n välityksellä. Timo välitti KGB:lle yksityiskohtaiset tiedot muiden Skandinavian maiden kanssa käymistään neuvotteluista. KGB:n neuvosta hän loi oman salaisen tiedustelupalvelunsa toisen neuvostoagentin , Vilkunan avulla. Timo käytti tiedustelupalvelua vahvistaakseen omaa valtaansa ja jakoi tulokset KGB:n kanssa".

Katso

Gordievskyn lista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/gordievskyn-lista.html

Neuvostotiedustelu Suomessa
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/neuvostotiedustelu-suomessa.html

Vaiettu totuus
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/06/vaiettu-totuus.html

Vuodet Tehtaankadulla
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/12/vuodet-tehtaankadulla.html

Felix Karasev – Suomi elämässäni
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/felix-karasev-suomi-elmssni.html

Suomettuminen näkyy Urho Kekkosen päiväkirjoista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomettuminen-nkyy-urho-kekkosen.html

Porkkalan palautuksesta noottikriisiin

Vuonna 1956 tapahtunutta Porkkalan palautusta seurasi aluksi vaihe, jossa Suomen sanomalehdistön ulkopoliittiset toimintaedellytykset tuntuivat oleellisesti keventyneen ainakin välittömästi sotaa seuranneihin rajoituksien vuosiin 1944-1948 verrattuna. Nimenomaan ulkopoliittista lehdistökeskustelua hillinnyt sotasensuuri poistettiin muodollisesti vasta vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksen myötä. Presidentti J.K. Paasikivi tosin alleviivasi senkin jälkeen 1950-luvulle tultaessa sanomalehtien vastuuta erityisesti Neuvostoliitosta puhuttaessa: lehdistön ei ollut hyvä ”edes tahattomasti” vahingoittaa valtionetuja varomattomalla kirjoittelulla.

Vuoden 1956 jälkeen ulkopoliittisessa lehdistökeskustelussa alkoi ilmetä muutospaineita aikaisempia rajoituksia vastaan. Erityisesti kansainvälisen suojasään ns. Geneven hengen aikana 1950-luvun puolivälissä oli toisaalta vielä läheisessä muistissa sotasensuurin monet rajoitukset. Kun vuosina 1955-1962 käytiin katkeraa sisäpoliittista valtataistelua, erityisesti Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien kesken, ei se voinut olla vaikuttamatta myös ulkopoliittisen kirjoittelun sävyyn.














Neuvostoliittolainen lehdistö seurasi tarkkaavaisesti Suomen julkista sanaa erityisesti kevään 1957 jälkeen. Silloin Väinö Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi ja puolue hajoisi pian kahteen leiriin. Moskovan radiossa ja lehdissä alkoi samaan aikaan esiintyä varoittavia äänenpainoja. Syytökset kohdistuivat erityisesti Helsingin Sanomien, Uuden Suomen ja Suomen Sosiaalidemokraatin pilapiirtäjiä ja pakinoitsijoita vastaan. Oikeistolehdistössä nähtiin samalla esiintyneen venäläisvastaista henkeä 1930-luvun, Lapuan liikkeen ja jatkosodan aikojen tapaan. Tällaisia syytöksiä esittivät varsinkin kommunistien Vapaan Sana ja Työkansan Sanomat sekä niiden seuraajana vuonna 1957 jatkanut Kansan Uutiset.

Repivä julkinen keskustelu Suomen idänpolitiikasta näytti sopivan huonosti presidentti Urho Kekkosen suunnitelmiin hänen pyrkiessään kehittämään 1950-luvulla suhteita Neuvostoliiton kanssa. Kekkonen ryhtyi ojentamaan lehdistä jyrkkäsävyisillä moitteilla. Kekkonen tähdensi useaan otteeseen erityisesti 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, että Neuvostoliitosta ja sen johtajista on kirjoitettava ystävälliseen sävyyn: julkisen sanan piti osata käyttäytyä kuin ystävät YYA-sopimuksen hengessä. Kekkosen suorasukainen tapa ärsytti erityisesti Helsingin Sanomia, Suomen Sosiaalidemokraattia ja Uutta Suomea. Pääministeri Nikita Hrustsev arvosteli toukokuussa 1958 ja tammikuussa 1959 purevasti Suomen lehdistöä.

Julkinen keskustelu kuumeni erityisesti yöpakkasten ja noottikriisin aikana. Tällöin Neuvostoliiton johtavat lehdet Pravda ja Izvestija ryhtyivät Moskovan radion ohella arvostelemaan Suomessa ”jo pitkään jatkunutta ” tannerilaisten ja oikeiston käynnistämää kampanjaa Suomen - Neuvostoliiton hyviä suhteita ja tehtyjä valtiosopimuksia vastaan.
Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Sosiaalidemokraatissa ja Uudessa Suomessa katsottiin Neuvostoliiton vain saaneen harhaanjohtavan ja samalla koko maalle hyvin vaarallisen kuvan Suomen poliittisista pyrkimyksistä 1958-1962. Asiatiedothan ”tannerilaisten ja oikeistopiirien” vastaisiin kirjoituksiin Neuvostoliiton julkinen san näytti yöpakkasten ja noottikriisin aikana ottaneen Kansan uutisten, Päivän Sanominen ja Maakansan kirjoituksista. Helsingissä operoineet lukuisat neuvostokirjeenvaihtajat saivat myös monista muista lähteistä kuten esimerkiksi SKP:stä.

Lehdistökeskustelun taustalla oli maailmanpoliittinen Berliinistä heijastunut idän ja lännen jännitystila. Länsivaltojen julkinen sana seurasi kiinteästi Suomen idänpoliittista keskustelua vuosina 1955-1962. Kylmän sodan aika toi runsaasti länsimaisia kirjeenvaihtajia Helsinkiin noottikriisin tapaisissa yhteyksissä. Pohjoismaiden, Yhdysvaltojen ja Englannin sekä Saksan Liittotasavallan journalistit olivat muiden ohella kiinnostuneita Suomen kohtaloista erityisesti suurina kriisiaikoina. Länsimaisten toimittajien luottamus Suomen kykyyn säilyttää itsenäisyytensä on ollut heikko. Yöpakkaset ja noottikriisi eivät tehneet tässä asiassa poikkeusta.



















Vasemmalta ohi

Alpo Rusi kirjoittaa kirjassaan Vasemmalta ohi seuraavasti: Marraskuun lopussa 1958 Kekkonen antoi hätääntyneelle ulkoministeri Johannes Virolaiselle Wuoren muistion ja saatekirjeessä kuvasi kriisiä ”pahimmaksi, vaarallisimmaksi, mitä on sotien jälkeen koettu”. Wuori itse vähätteli Helsingissä kriisin aikana käydessään koko asiaa, mikä luonnollisesti suututti näistä tiedoista informoidun Kekkosen, joka juuri Wuoren raportoinnin johdosta oli päättänyt hajottaa K. A. Fagerholmin hallituksen. Nyt tiedetään, että Wuori oli jollain tavoin SKP:n ja KGB:n asialla ja halusi mahdollisesti itse neuvostomieliseksi ulkoministeriksi. Kekkonen jopa hetken harkitsi asiaa. Se, että Wuoren toiminta olisi johtanut yöpakkasiin, tarkoittaisi, että kyse olisi Suomen sodanjälkeisen historian vakavimmasta maanpetoksellisesta toiminnasta, jonka seurauksena Suomen kansainvälinen asema heikkeni ja Wuori päästi suomalaisen yhteiskunnan ytimien sisään neuvostotiedustelun pysyvästi. Operaatio yöpakkaset todisti KGB:lle, että se pystyy ohjaamaan Suomen politiikkaa myyriensä avustuksella.















Miekkailija vastaan tulivuori

Esa Seppänen kirjoittaa kirjassaan Miekkailija vastaan tulivuori näin: Suurissa sisäpoliittisissa vaikeuksissa kamppaileva Kekkonen näki, miten huuruisessa ”Pietarin ikkunassa” Hrustsevin tavallisesti niin hyväntahtoinen ilme oli muuttunut vakavaksi ja miten neuvostojohtajan pienet ja ovelat ”siansilmät” tähyilivät Itämeren ympäristöä entistä valppaammin. Hrustsevin hartiakkaan selän takana kurkkivat MID:n ja Neuvostoliiton sotilaspiirien haukat yhdessä Tehtaankadun KGB-miesten Zenihovin ja Vladimirovin kanssa, jotka olivat jo kulissien takana uhkailleet YYA-konsultaatioilla, ellei Fagerholm kumppaneineen katoaisi ”Pietarin ikkunasta”. Näkymä’ oli uhkaava, ja Kekkonen teki kaiken voitavansa saadakseen sen muuttumaan. Niinpä vasta Fagerholmin hallituksen hajoaminen, jota presidentti oli luonnehtinut ”saatanan surkeaksi” hallitusratkaisuksi, ja 1959 tammikuun puolessavälissä nimitetty Sukselaisen maalaisliittolainen vähemmistöhallitus sai ”Pietarin ikkunan” sen verran kirkastumaan, että keskellä kylmimpiä Venäjän pakkasia syntyi mahdollisuus ratkaista kriisi ja lämmittää suhteet uudelleen. Siihen tarvittiin kuitenkin järjestelyiltään ja läpivienniltään erikoislaatuinen päämiesten kohtaaminen Leningradissa 21-23.1. 1959. Nikita Hrustsevin ja Urho Kekkosen parin päivän tapaamista Nevan kaupungissa voitaisiin hyvällä syyllä kutsua Leningradin lavastukseksi. Nykyään käytettävissä olevien tietojen valossa ei ole olemassa minkäänlaista epäselvyyttä siitä, että Leningradiin pystytettyjen Potemkinin kulissien rakentamiseen osallistuivat hyvässä yhteisymmärryksessä molempien maiden tahot.

Hannu Rautkallio toteaa kirjassaan, että kärjistäen sanottuna, yöpakkashallitus oli muodostettava, jotta se voitaisiin kaataa haetuilla ulkopoliittisilla syillä. ”Idän uhkaa oli nyt käytetty taitavasti hyväksi paljon suuremmassa määrin kuin tosiasiat oikeuttaisivat. Syskyn 1958 kriisin päätavoite oli sosiaalidemokraattien sulkeminen hallitusyhteistyöstä. Kekkosen mielestä yöpakkaskriisi oli ilmeisesti niin vakava muistutus sosiaalidemokraateille ja kokoomukselle, etteivät ne uskaltaisi toistaa yritystään ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja.
Nikita Hrustsev pani henkilökohtaisen arvovaltansa Kekkosen sisäpoliittisten valtapyrkimysten tueksi, aivan kuten vuosina 1955-1956. Kekkosen harjoittama yhteistoiminta NKP:n johdon kanssa avasi uusia ”ystävyyspolitiikan” vaikuttamisen väyliä, joista päästiin kunnolla nauttimaan vasta 1970-luvulla. Kekkosen mahtikäskyllä ja NKP:n johdon SKP:lle antamalla määräyksellä – Sukselaisen hallitus pysyi koossa aina 14.7.1961 asti.

Lähdeaineisto:
Esko Salminen: Porkkalan palautuksesta noottikriisiin ISBN 951-1-07026-6
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori ISBN 951-31-2628-5
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Hannu Rautkallio: Agenda Suomi Kekkonen - SDP – NKP ISBN 951-0-23740-x

Viron sosialistisen neuvostotasavallan vaiheet

1940
21. kesäkuuta 1940
Neuvostosotilaiden tuessa järjestetään kommunistisia joukkokokouksia ja mielenosoituksia. Presidentti Konstatin Päts luovuttaa vallan Neuvostoliiton nimittämälle nukkehallituksella, niin sanotulle kansanhallitukselle, jonka pääministeriksi tulee Johanes Vares.
21.heinäkuuta 1940
Viron sosialistinen neuvostotasavalta julistetaan perustetuksi.
22. heinäkuuta
Viron SNT:n parlamentti anoo maan liittämistä Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon.
23. heinäkuuta
Maa julistetaan koko kansan omaisuudeksi ja pankit sekä suurteollisuusyritykset valtion omaisuudeksi.
6. elokuuta
Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton korkein neuvosto vahvistaa Viron SNT:n liittämisen Neuvostoliittoon. Syksyn ja talven aikana saatetaan Virossa voimaan yleisliittolaiset lait. Yritykset kansallistetaan yksi toisensa jälkeen, maita ja rakennuksia pakkolunastetaan omistajiltaan. Maatiloille asetetaan maataloustuotteille pakkomyyntivelvoite valtion määräämällä alhaisella hinnalla sekä maatalousvero. Kansalaisyhteiskunnan purkaminen saa lisävauhti, kun suurin osa itsenäisyyden aikaisista seuroista ja yhdistyksistä lakkautetaan. Ei-kommunistinen lehdistö lakkautetaan ja alkaa tiukka poliittinen sensuuri. Aloitetaan epäsuotuisan kirjallisuuden ja muistomerkkien hävittäminen. Ainoaksi sallituksi ideologiaksi tulee marxismi-leninismin stalinistinen tulkinta. Viranomaiset voivat tarvittaessa julistaa kenet tahansa kansanvihoilliseksi.

24. marraskuuta

Viron kruunu korvataan ruplalla.

1941
15. tammikuuta
Pankkitalletukset kansallistetaan.
14. kesäkuuta
Ensimmäinen suurkyyditys. Siperiaan passitetaan noin 10 000 ihmistä, joista suurin osa on naisia, lapsia ja vanhuksia.
22. kesäkuuta
Saksa aloittaa sodan Neuvostoliittoa vastaan.
30. kesäkuuta
Virossa julistetaan asevelvollisten miesten liikekannallepano puna-armeijaan. Metsäveljien toiminta lisääntyy Etelä-Virossa. Heinäkuun alussa Saksan joukot saapuvat Viroon.
28. elokuuta
Saksan sotajoukot valtaavat Tallinnan, saarilla taistellut kestävä lokakuun puoliväliin asti. Saksan miehityskausi alkaa.

1944
tammikuussa 1994 alkaa puna-armeijan hyökkäys, taistelut siirtyvät jälleen Viron maaperälle.
6. maaliskuuta
Neuvostoliiton ilmahyökkäyksessä tuhoutuu lähes koko Narvan kaupunki. Kolme päivää myöhemmin on suuri Tallinnan pommitus. Niin sanotussa maaliskuun pommituksessa kuolee 500 ihmistä.
Heinä-elokuussa Simimäellä kaytävät taistelut ovat Viron historian verisimmät, virolaisia taistelee molemmilla rintamilla. Samaan aikaan kiihtyy pakeneminen meren yli ulkomaille, noin 70 000 ihmistä lähtee.
22. syyskuuta
Puna-armeija valtaa Tallinnan. Marraskuun loppuun mennessä neuvostomiehitys käsittää taas koko Viron alueen. Marraskuussa ja joulukuussa muutetaan siihenastista rajaviivaa niin, että Narvajoen takaiset alueet ja Petserin maakunta liitetään Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan. Puhkeaa uusi pidätysaalto.

1945
Vuoden alussa Viron alueella elää 854 000 ihmistä, joista 97,3 prosenttia on virolaisia. Stalinin henkilökunta vahvistuu. Alkavan ajanjakson tunnussanoja ovat teollistuminen, maatalouden kollektivisointi ja kulttuurivallankumous.

1945-1949
Siperiaan kyyditettyjen virolaisten tilalle tuodaan 200 000 immigranttia, jotka sijoitetaan etupäässä Koillis-Viroon edistämään teollistumista. Metsäveljien toiminta jatkuu, mutta laantuu pikkuhiljaa.

1947
21.toukokuuta
Keskuskomitean politbyroon salainen päätös ”Kolhoosien luominen Liettuan, Latvian ja Viron sosialistisiin neuvostotasavaltoihin”, on käytännössä määräys pakkokollektivisoinnista seka askel kohti kulakkien likvidointia.
30. elokuuta
Maatalouden harjoittamiselle säädetään huomattavan korkeat verot, kuntien toimeenpanevissa komiteoissa aletaan koota nimilistaa kulakeista. Syyskuussa perustetaan Saarenmaan Valjalassa ensimmäinen kolhoosi.

1948
24. helmikuuta
Määritetään kolhoosiperheen henkilökohtaisen maapalstan koko (0,25-0,6 ha), sallitaan korkeintaan kahdenlehmän, kahden mullikan, yhden emakon porsaineen sekä kymmenen lampaan pitäminen.

1949
25-27. maaliskuuta
Toinen suurkyyditys. Siperiaan viedään noin 22 000 virolaista. Pelästyneet ihmiset alkavat liittyä kolhooseihin ja luopua maatiloistaan.
3. kesäkuuta
Ameerika Hääl aloittaa vironkieliset lähetykset.

1952
3. toukokuuta
Muodostetaan Tallinnan, Tarton ja Pärnun hallintoalueet ( jotka lakkautetaan jo seuraavana vuonna).

1953
5. maaliskuuta
Josif Stalin kuolee, Moskovassa alkaa valtataistelu, Viron merialueen raja on lyhyen aikaa lähes ilman valvontaa.

1954
Nikita Hrustsovin valtaantulon myötä alkaa ”suojasään” aika ja samanaikaisesti progandan levittäminen muun muassa maissin kasvatuksen puolesta. Siperiaan kyyditettyjä päästetään palamaan kotiin, ja seuraavan kuuden vuoden aikana maastakarkoituksesta vapautuu lähes 30 00 Viron SNT:n kansalaista. Rajoitettu taloudellinen autonomia.

1955
19. heinäkuuta
Viron Television lähetykset alkavat.

1956
18. tammikuuta
Konstantin Päts kuolee Tverissä psykiatrisessa sairaalassa.
14-15. helmikuuta
Stalinin henkilökultti tuomitaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX puoluekokouksessa. Unkarin kansannousun tukahduttaminen hillitsee virinneitä toiveita. Tulevina vuosina kontaktit ulkomaille laajentuvat ja kansan elinolot paranevat.

1959
15. tammikuuta
Väestönlaskennan mukaan Viron alueella elää 1 196 791 ihmistä, joista virolaisia on 74,6 %.

1961
1. tammikuuta
Rahanuudistuksen myötä vaihdetaan vuoden 1947 setelit uusiin vaihtosuhteessa 10:1.
12. tammikuuta
Juri Gagarin lentää ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa.

1962
Tallinnassa aletaan rakentaa Mustamäen kaupunginosaa.

1964
11.-14. tammikuuta
Suomen presidentti Urho Kekkonen vierailee Virossa.
14. lokakuuta
Hrustsov syöstään vallasta ja Keskuskomitean johtoon nousee Leonid Breznev.

1965
7. heinäkuuta
Laivalinja Tallinnan ja Helsingin välillä avataan. Matkustajia kuljettaa M/S Vanemuine. Vallan keskittäminen alkaa jälleen lisääntyä, määräykset tulevat yhä useammin suoraan Moskovasta.

1968
21. elokuuta
Neuvostoliitto kukistaa verisesti Tsekkoslovakian kansannousun, mitä pidetään vertauskuvallisesti ”suojasään” loppuna. Poliittis-hallinnollinen valvonta tiukentuu jälleen, sensuuri ja byrokratia voimistuvat. Alkanutta ajanjaksoa nimitetään myöhemmin pysähtyneisyyden ajaksi. Breznevin henkilökultin alku.

1972
Viron Televisio aloittaa kesällä värilähetykset. Syksyllä Virossa vierailee Iranin saahi.

1977
7. lokakuuta
Uusi perustuslaki astuu voimaan ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue julistetaan valtion ylimmäksi johdoksi. Valtiovalta alistetaan täydellisesti puolueelle. Lasnamäen kaupunginosan rakentaminen aloitetaan.

1978
26. heinakuuta
Karl Vainosta tulee Viron kommunistisen puolueen pääsihteeri.
19. joulukuuta
Moskovasta tulevan käskyn mukaisesti Viron kommunistisen puolueen keskuskomitea hyväksyy salaisen päätöksen ”Venäjän kielen omaksumisen ja opettamisen kehittämisestä tulevaisuudessa”. Tästä alkaa syvä venäläistämiskausi, jonka päämääränä on pienempien kansojen sulauttaminen yhdeksi neuvostokansaksi.

1979
Neuvostojoukot lähtevät Afganistaniin.

1980
19. heinäkuuta – 3. elokuuta.
Moskovan olympialaiset, Tallinnan purjehdusregatta.
22. syyskuuta
Dynaomn stadiolla puhkeaa Propellin konsertin aikana spontaani mielenosoitus. Noin 500 nuorta kulkee Kadriorgista keskikaupungille, jossa joukko hajotetaan.
28. lokakuuta
40 sivistyneistön edustajaa allekirjoittaa avoimen kirjeen venäläistämispolitiikkaa vastaan. KGB:n taiteilijoihin kohdistuva kontrolli tiukkenee.

1982
10. marraskuuta 09 Leonid Breznev kuolee, valtaan nousee Juri Andropov. Säännösteltyjen tuotteiden lista pitenee äkillisesti. Omalaatuisia yrityksiä vanhan hallintojärjestelmän uudistamiseksi.

1984
9. helmikuuta
Juri Andropov kuolee, puolueen johtajaksi tulee Kontasntin Tsernenko.

1985
10. maaliskuuta
Konstatantin Tsernenko kuolee. Hänen paikalleen pääsihteeriksi nousee Mihail Gorbatsov, joka myöhemmin aloittaa uudistus- ja avoimuuspolitiikkansa. Alkaa alkoholismin vastainen kampanja.

1986
26. huhtikuuta
Tsernopylin ydinvoimalakatastrofi Ukrainassa. Virolaiset saavat tietää asiasta Suomen television kautta. Vahinkoja korjaamaan laitetaan myös suuri joukko virolaisia.

1987
Helmikuussa Virossa vierailee Mihail Gorbatsov. Keväällä fosforiitin vastainen liike saa vauhtia.
23. elokuuta
Hirvipuiston joukkokokous.

1988
1.-2. huhtikuuta
Taiteilijaliittojen yhteisistunto, jossa esitetään poliittisia vaatimuksia sekä suositellaan taloudellista ja kulttuurista itsenäisyyttä.
10.-14. kesäkuuta
Tallinnassa pidetään öiset laulujuhlat. Koko kesän ja syksyn ajan erilaisia mielenosoituksia ja puhetilaisuuksia. Palautetaan nimiä miehitystä edeltäneeltä ajalta ja otetaan kansallisliput esille.
16. kesäkuuta
Karl Vaino erotetaan ja Viron kommunistisen puolueen uudeksi pääsihteeriksi valitaan Vaino Väljas.

1989
Väestönlaskennan mukaan Virossa on 1 565 662 asukasta, joista virolaisia on 61,5 %.
24. helmikuuta
Pitkän Hermannin torniin nostetaan taas kanallislippu.
14. maaliskuuta
Inter-liikkeen mielenosoitus.
23. elokuuta
Baltian ihmisketju Molotov-Rippentrop sopimuksen 50. vuotispäivänä.
25. joulukuuta
Joulunpyhät palautetaan virallisiksi juhlapäiviksi.

1990
1. helmikuuta
Käyttöön otetaan ostokortit. Jyrkkä hintojen nousu, kauppojen hyllyt tyhjenevät ja elinkustannukset nousevat äkillisesti.

1991
3. maaliskuuta
Kansanäänestys Viron itsenäisyydestä. 77,83 prosenttia äänestäneistä kannattaa itsenäisyyden palauttamista.
2. huhtikuuta
Merkittävä nousu kulutustavaroiden ja julkisen liikenteen hinnoissa.
19. elokuuta
Vallankaappausyritys Moskovassa, tankkikolonnan lähestyy Tallinnaa.
20. elokuuta
Viron SNT:n korkein neuvosto julistaa Viron itsenäiseksi valtioksi. Moskovan vallankaappaus päättyy toisena päivänä.
6. syyskuuta
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto tunnustaa virallisesti Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyydet.

Lähdeaineisto:
Enno Tammer: Neuvosto-Viron arkipäivää ISBN 951-0-31779-9

Stalinin istunnot ja Viron itsenäisyyden menetys

Saksan valtakunnan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen johdosta allekirjoittaneet, molempien osapuolten täysivaltaiset edustajat keskustelivat erittäin luottamuksellisesti molempien osapuolien etupiirien määrittelemisestä Itä-Euroopassa. Nämä keskustelut johtivat siihen, että Moskovassa 23.8.1939 allekirjoittivat Saksan valtakunnan puolesta v. Rippentrop ja SNTL:n hallituksen valtuuttamana V. Molotov seuraavan lisäpöytäkirjan:

1. Alueellis-poliittisen uudelleenjärjestelyn varalta Baltian valtioihin (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) kuuluvilla alueilla muodostaa Liettuan pohjoisraja Saksan ja SNTL:n etupiirien rajan. Tässä yhteydessä molemmat osapuolet tunnustavat Liettuan intressin Vilnan alueeseen.
2. Mikäli Puolan valtioon kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, Saksan ja SNTL:n etupiirit rajoitetaan suunnilleen jokiin Narew, Veiksel ja San.
Kysymys siitä, pitävätkö molemmat osapuolet itsenäisen Puolan valtion säilyttämistä toivottavana, sekä miten tämän valtion rajat olisi vedettävä, voidaan ratkaisevasti selvittää vasta myöhemmän poliittisen kehityksen mukaan.
Joka tapauksessa molemmat hallitukset ratkaisevat tämän kysymyksen ystävällisessä yhteisymmärryksessä.
3. Kaakkois-Euroopan suhteen neuvostopuoli korostaa kiinnostustaan Bessarabiaa kohtaan. Saksalainen puoli ilmoittaa, ettei sillä ole mitään poliittista mielenkiintoa näitä alueita kohtaan.
4. Molemmat osapuolet pitävät tämän pöytäkirjan erittäin salaisena.

Moskovassa 23. elokuuta 1939

Saksan valtakunnan hallituksen puolesta v. Rippentrop
SNTL:n hallituksen valtuuttamana V. Molotov

Syyskuun lopulla 1939 Neuvostoliitto teki sopimukset molemminpuolisesta avunannosta ja tukikohtien luovuttamisesta Viron, Latvian sekä Liettuan kanssa. Suomalaiset kuvittelivat aluksi, että Saksan ja Neuvostoliiton välinen etupiirijako koskisi vain Baltian maita, mutta se oli liiallista optimistia, sillä Suomelle esitettiin 5.10. kutsu saapua neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”, jotka muutamaa päivä myöhemmin ilmoitettiin olevan samanluonteisia kuin Baltian maille esitetyt vaatimukset.
Suomalaisten ensimmäiset neuvottelut Moskovassa Stalinin ja Molotovin luona käytiin 12.14.10, mutta ne eivät tuottaneet tulosta, koska Neuvostoliiton vaatimuksineen katsottiin loukkaavan Suomen puolueettomuutta. Neuvotteluja jatkettiin tuloksettomasti ja marraskuun alussa ulkoasiainkomissaari Molotov lausui pahaenteisesti: ”Me sivilistit emme näy voivan asialle enempää, nyt on sotilaspiirien vuoro sanoa sanansa:”
Kun Suomen hallitus antoi Paasikivelle ja Tannerille edelleen ohjeet, joiden mukaan Neuvostoliiton vaatimukset on torjuttava pääosiltaan, neuvottelut katkesivat ja Paasikivi ja Tanner palasivat kolmannelta matkaltaan Moskovasta 15.11.1939. Neuvostoliiton ja Suomen välinen talvisota alkoi 30.11.1939 neuvostojoukkojen hyökätessä Suomeen.

Neuvosto-Baltian synty

Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua irtaantuivat Venäjästä ja itsenäistyivät Suomen tavoin ensimmäisen maailmansodan loppupuolella. Toinen maailmansota puhkesi 1.9.1939 Saksan hyökättyä Puolaan. Neuvostoliitto lähti toteuttamaan salaista sopimusta ja riensi myös Puolaan 17. syyskuuta. Saksan kanssa tehtiin uudet rajatarkistukset ja samoihin aikoihin Neuvostoliitto esitti kullekin Baltian maalle kutsut saapua Moskovaan vuoron perään neuvottelemaan molemminpuolisista avunantosopimuksista sekä tukikohtavaatimuksista. Stalinin mukaan vian Neuvostoliitto kykeni suojaamaan Baltian maita.

Viron ulkoministeri Selterin viitattua Moskovassa maan puolueettomuuteen totesi Molotov, että ellei Viro suostuisi vapaaehtoisesti, Neuvostoliitto ottaisi tukikohdat väkisin. Viron yleisesikunnan arvioiden mukaan Neuvostoliitto oli syyskuun jälkipuoliskolla keskittänyt Viron rajalla 160 000 miestä, 700 tykkiä, 600 panssarivaunua ja 600 lentokonetta. Viron armeija käsitti samaan aikaan 16 000 miestä, 100 tykkiä, 30 panssarivaunua ja 60 lentokonetta. Painostuksen alaisena Viron hallitus suostui vaatimuksiin. Muiden Baltian maiden kävi samoin. Sopimuksen mukaan Neuvostoliitto sai ilma- ja maatukikohtia kustakin valtiosta ja salaisissa pöytäkirjoissa vahvistettiin näihin maihin sijoitettavien neuvostojoukkojen vahvuus.

Tallinnassa kokoontui uusi parlamentti 21. heinäkuuta 1940 neuvostosotilaiden piirittäessä rakennuksen ja seisoessa myös istuntosalissa vartiossa. Parlamentti julisti Viron sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Samoihin aikoihin ja saman kaavan mukaan myös Latvian ja Liettuan parlamentit julistivat maat neuvostotasavalloiksi. Presidentit Päts ja Ulmans vangittiin ja kuljetettiin Neuvostoliittoon samoin kuin Viron, Latvian ja Liettuan koko muukin poliittinen johto.

Itsenäisyyden menetys

saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmima Molotovin-Ribbentropin sopimus vei Viron Neuvostoliiton etupiiriin. Moskovan painostama Viro luovutti syksyllä alueeltaan Neuvostoliitolle tukikohtia, joihin sijoitettiin 25 000 neuvostosotilasta. Kesäkuun 16. päivänä 1940 Neuvostoliitto esitti uhkavaatimuksen: puna-armeijan on päästävä Viroon, ja maahan on asetettava neuvostoystävällinen hallitus. Puna-armeija miehitti seuraavana päivänä Viron, maahan muodostettiin ”nukkehallitus”, ja epävapaissa vaaleissa valittu riigivolikogu julistaa 21. heinäkuuta Viron neuvostotasavallaksi. Viron yhteiskunnan sovjetisointi alkaa, ja maan eliitti tuhotaan. Kesällä 1941 Saksa miehittää Viron eikä tunnusta sen itsenäisyyttä. Saksan vetäydyttyä 1944 neuvostotasavalta palautetaan. Virosta lähtee noin 80 000 pakolaista, ja kaikkiaan maan väestömenetykset sotavuosina olivat 300 000 ihmistä.

Viro ja talvisota

Neuvostoliiton Virosta saamat tukikohdat lyhensivät ratkaisevasti pommikoneiden lentomatkaa Etelä- ja Lounais-Suomeen. Suomalaisten tiedustelulähteiden mukaan Virossa oli talvisodan alussa noin 160-170 neuvostoliittolaista pommi- ja hävittäjäkonetta, joulun seutuvilla ehkä jo 300. Virosta operoivat pommikoneet herättivät Suomessa voimakasta Viron-vastaista mielialaa.
Ammuttuja valtionpäämiehiä

Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD vangitsi kesäkuussa 1941 Ants Piipin ja tämä kuoli samana vuonna vankileirissä Neuvostoliitossa. NKVD vangitsi Juhan Kukkin 1940 ja tämä kuoli vankeudessa Neuvostoliitossa 1945. NKVD vangitsi lokakuussa 1940 Fridrich Akelin ja tämä teloitettiin Tallinnassa heinäkuussa 1941. NKVD vangitsi kesäkuussa 1941 Juri Jaaksonin ja kyyditsi hänet Neuvostoliittoon, jossa hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin Sverdlovskin oblastissa 1942. NKVD vangitsi heinäkuussa 1940 Jaan Teemantin, joka kuoli todennäköisesti Tallinnan keskusvankilassa tai teloitettiin Tallinnassa 1941. NKVD vangitsi joulukuussa 1940 Jaan Tonissonin ja joidenkin tietojen mukaan hänet teloitettiin Tallinnassa heinäkuussa 1941. Otto Strandman ampui itsensä, kun NKVD oli tulossa vangitsemaan häntä. NKVD vangitsi heinäkuussa 1940 Kaarel Eenpalun, joka kuoli Neuvostoliiton vankileirissä 1942. Konstatin Päts vangittiin ja kyyditettiin Neuvostoliittoon kesällä 1940. Hän kuoli Neuvostoliitossa Kalinin oblastissa mielisairaalassa 1956.

Kaatuneet, teloitetut, kyyditetyt ja paenneet

Varsinainen pakolaisaalto Virosta Ruotsiin alkoi loppukesällä ja syksyllä 1944, ja ainakin 22 000 Viron kansalaista oli kesään 1945 mennessä saapunut perille Ruotsiin. Arviolta useita satoja menehtyi matkalla yli Itämeren joko myrskyssä tai Neuvostoliiton ja Saksan laivaston ja ilmavoimien tulituksessa. Suurin osa pakeni omilla tai vuokraamillaan veneillä yli Itämeren – yleensä Gotlannin kautta – mutta myös Ruotsin viranomaiset ja varsinkin Ruotsissa jo olevat virolaiset järjestivät pakolaisten matkoja. Suuri määrä virolaisia pakeni myös Saksaan, ehkä 35 000 – 40 000 henkeä.
Sodan loppuvaiheessa kotimaastaan lienee paennut kaikkiaan 75 000 – 80 000 virolaista. Kun arvioidaan, että ennen toista maailmansotaa Viron ulkopuolella eri puolilla maapallia – lukuun ottamatta Latviaa, Liettuaa ja Neuvostoliittoa – asui 25 000 – 30 000 virolaista, heidän määränsä oli sodan jälkeen noin 100 000.
Kaiken kaikkiaan Viron väestömenetyksistä toisen maailmansodan vuosina lasketaan noin 300 000 henkeä eli neljännes koko maan väestöstä.

Läntiset suurvallat taipuivat siihen, että Neuvostoliitto saa pitää Baltian tasavallat. Kommunistisesta puolueesta tuli ainoa sallittu puolue, ja sen johto oli muukalaisten tai venäjänvirolaisten käsissä. Metsäveljien vastarintaliike kukistettiin. Maatalouden väkivaltaisen kollektivoinnin aikana 1949 yli 20 000 virolaista kyyditetään. Stalinin kuoltua 1953 olot aluksi helpottuivat, mutta seuraavilla vuosikymmenillä siirryttiin pysähtyneisyyden aikaan ja uusvenäläistämisen aikaan. Vuonna 1989 Viron asukkaista 61,5 % oli epävirolaisia. Suomalaisten on hyvä tuntea Viron dramaattinen menneisyys.

Viron lyhyt historia
http://www.tuglas.fi/oppimateriaali/text/historia2.htm

Viron historiaa
http://personal.inet.fi/koti/sirola/index30.htm

Viron miehitys
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Viron_miehitys_1939-41.htm

Viron miehitys
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Viron_miehitys_1944.htm

Viron kansa oli kuoleman kyydissä
http://www.kareliaklubi.com/KareliaKlubiLehti/011/010.pdf

Metsäveljet
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4veljet

Lähdeaineisto:
Antero Kautto: Stalinin istunnot ISBN 951-95490-5-6
Seppo Zetterberg: Viron historia ISBN 978-951-746-520-5

Vuosi 1958 laman kourissa

Kansainvälinen talous ajautui vuoden 1957 alkupuolella lamaan, joka saavutti aallonpohjan keväällä 1958. Suomi pyrki parantamaan asemiaan devalvoimalla markan rajusti syyskuussa 1957. Kansaneläkejärjestelmän laajennus, yllättäen noussut työttömyys ja kallis maatalouspolitiikka johtivat valtion keväällä 1957 niin pahaan kassakriisiin, että se joutui lykkäämään maksujaan. Vuoden 1958 puolella tilanne vain paheni.
SDP:ssä oli sodan päättymisestä lähtien jännite tannerilaisten ja ammattiyhdistyssiiven välillä. Tilanne johti SDP:n hajoamiseen. Tanner palasi politiikkaan vuonna 1957.
Supervaltojen johtamat sotilasliitot ottivat 1950-luvun puoliväliin mennessä Keski-Euroopan rautaisiin pihteihinsä. Neuvostoliitto onnistui räjäyttämään vetypommin vuonna 1953 vain vuoden USA:n jälkeen. Ydinaseista tuli ongelma.
Unkarin kansannousun tukahduttaminen 1956 oli järkytys suomalaisille. Hrustsevin vuoden 1957 Suomen viikon vierailu oli menestys Suomen ja Neuvostoliiton välisille suhteille.
Vasemmisto voitti vuoden 1958 eduskuntavaalit. Ulkopoliittisissa suhteissa syksy oli pakkassyksy.

Tammikuu
1. tammikuuta – Tasavallan presidentti Urho Kekkonen piti ensimmäisen televisioidun uudenvuodenpuheen. Säännölliset TV-lähetykset alkavat.
4. tammikuuta – Sputnik 1 syöksyi ilmakehään Maata kiertäneeltä radalta ja tuhoutui (se laukaistiin matkaan 4. lokakuuta 1957).
7. tammikuuta – hallitus esitti eduskuntaryhmille yksityiskohtaisen talouspoliittisen ohjelmansa tulevan kassakriisin ratkaisemiseksi.
8. tammikuuta – Bobby Fischer voitti 14-vuotiaana Yhdysvaltain shakkimestaruuden.
8. tammikuuta – Neuvostoliitto ehdottaa Norjalle Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamista.
10. tammikuuta – Suomi liittyi Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n jäseneksi.
10. tammikuuta – Valio joutuu keskeyttämään maksunsa kassakriisin takia.
18. tammikuuta – SDP:n puolueneuvosto päätti, ettei puolueen oppositiota, ns. skogilaisia, saanut asettaa puolueen ehdokaslistoille eduskuntavaaleissa.
31. tammikuuta – Ensimmäinen yhdysvaltalaissatelliitti, Explorer I, laukaistiin kiertoradalle.
31. tammikuuta – James Van Allen varmisti Van Allenin säteilyvyöhykkeiden olemassaolon.

Helmikuu
1. helmikuuta – Egypti ja Syyria yhdistyivät Yhdistyneeksi arabitasavallaksi. Sen presidentiksi nimitettiin Gamal Abdel Nasser.
1. helmikuuta – Luistelun EM-kisoissa 1500 metrin luistelussa Toivo Salonen voittaa hopeaa.
2. helmikuuta - Miss Suomeksi valittiin 19-vuotias tamperelaistyttö Pirkko Mannola. Vuonna 1957 Miss Maailmaksi oli valittu suomalainen Marita Lindahl.
4.–9. helmikuuta/1. maaliskuuta – Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut Lahdessa.
6. helmikuuta – Eduskunnan oikeusasiamies Marjos Rapola totesi, ettei Maalaisliiton puoluesihteeriä Arvo Korsimoa vastaan tehty kantelu antanut aihetta jatkotoimiin. Korsimoa oli syytetty rintamakarkuruudesta talvisodan aikana.
6. helmikuuta – Münchenissä sattuneessa lento-onnettomuudessa kuoli kaikkiaan 22 ihmistä, mm. kahdeksan Manchester Unitedin pelaajaa.
15. helmikuuta – Luistelun MM-kisoissa Toivo Salonen sijoittuu toiseksi 500 metrin matkalla. Juhani Järvinen sijoittuu toiseksi 1500 metrin luistelussa.
17. helmikuuta – Paavi Pius XII nimitti Chiara Assisilaisen (1193–1253) television suojeluspyhimykseksi.
18. helmikuuta – Egyptin sotajoukot marssivat Sudanin rajan yli. Presidentti Nasser vaati Sudania luovuttamaan Egyptille kaikki 22. leveyspiirin pohjoispuolella olevat alueensa. Egypti veti joukkonsa kuitenkin takaisin Sudanin alueelta 25. helmikuuta.
18. helmikuuta – Suomi sai Yhdysvalloilta 4,5 miljardin markan lainan, josta 3,5 miljardia käytettiin Pirttikosken voimalaitoksen rakentamiseen.
22. helmikuuta – Englanti suostuu USA:n ohjusten sijoittamiseen alueelleen.
28. helmikuuta – Suomessa ilmoitettiin olleen 45 000 tuberkuloosia sairastavaa. Suomi kuului taudin suhteen Euroopan "mustiin maihin".
28. helmikuuta – Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Aku Sumu sai pyytämänsä eron. Hänen tilalleen tuli Paavo Kastari.

Maaliskuu
1.maaliskuuta – Hiihdon MM-kilpailujen avaus Lahdessa. Lahden MM-kisojen tuloksia: Veikko Hakulinen voittaa 15 km:n maailmanmestaruuden, 30 km:n hiihdon maailmamestaruuden voittaa Kalevi Hämäläinen, Arvo Viitanen on neljäs, 50 km:n hiihdossa Veikko Hakulinen on toinen, Arvo Viitanen kolmas, Arto Tiainen neljäs ja Eero Kolehmainen viides. Yhdistetyn kilpailun voittaa Paavo Korhonen ja Martti Maatela on neljäs. Naisten 10 km:n hiihdossa Siiri Rantanen on kolmas. Mäenlaskun voittaa Juhani Kärkinen ja Ensio Hyytiä on toinen. 4x10 km:n viestissä Suomi on kolmas. Naisten 3 x 5 km:n viestissä Suomi on toinen.
8. maaliskuuta – Porin kaupunki täytti 400 vuotta.
17. maaliskuuta – Yhdysvallat laukaisi Vanguard 1 -satelliitin.
19. maaliskuuta – Ranskan, Länsi-Saksan, Italian ja Benelux-maiden parlamenttikokous. ”Euroopan parlamentti” avattiin Strassbourgissa.
19. maaliskuuta – Maataloustuloa tarkistettiin. Voin hinta laski 40 mk/kg, maidon nousi 2 mk/litra, juuston 30-35 mk/kg ja viljan 10 mk/kg.
22. maaliskuuta – Faisalista tuli Saudi-Arabian kuningas.
24. maaliskuuta – Kirjailija Anni Swan kuolee.
26. maaliskuuta – Kansanedustajat Matti Lepistö, Valdemar Liljeström ja Aarre Simonen ilmoittivat muodostaneensa sosiaalidemokraattien riippumattoman eduskuntaryhmän.
27. maaliskuuta – Nikita Hruštšovista tuli Neuvostoliiton päämies. Bulganin eroaa. Breznev Neuvostoliiton pääministeriksi.
28. maaliskuuta – Valtionvarainministeri Ahti Karjalaiselle myönnettiin ero.

Huhtikuu
3. huhtikuuta – Sanomalehdet kertoivat opetusministeriön vapauttaneen yleiseen käyttöön osan niistä kirjoista, jotka oli sodan jälkeen lokakuussa 1944 poistettu kirjastoista Neuvostoliitolle vihamielisinä.
14. huhtikuuta – Gomulka ilmoitti puheessaan Varsovassa, etteivät lakot ole sallittuja Puolassa.
16. huhtikuuta – Rotuerottelun kannattajat saivat enemmistön Etelä-Afrikan liittovaltion parlamenttivaaleissa.
20. huhtikuuta – Marokko kehotti nootissaan Espanjaa vetämään joukkonsa Pohjois- ja Etelä-Marokosta.
26. huhtikuuta – Kekkonen nimittää Kuuskosken hallituksen. Fieandtin hallituksen jäsenet vapautettiin tehtävästään.

Toukokuu
1. toukokuuta – Passien tarkastus Pohjoismaiden välisillä rajoilla lopetettiin.
5. toukokuuta – USA torjuu Rapacki-suunnitelman.
6. toukokuuta – Suomen Kristillinen Liitto perustetaan.
7. toukokuuta – Nainen toimi Pohjoismaissa ensimmäistä kertaa pääministerinä, kun ministeri Tyyne Leivo-Larsson ryhtyi hoitamaan väliaikaisesti pääministerin tehtäviä Reino Kuuskosken sijaisena.
7. toukokuuta – Vuonna 1871 valmistunut, Suomen kauneimmaksi puukirkoksi sanottu Oriveden kirkko tuhoutui tahallaan sytytetyssä tulipalossa.
15. toukokuuta – Neuvostoliitto laukaisi Sputnik 3 -satelliitin.
15. toukokuuta – Eläintarhan ajot järjestettiin Helsingissä 20. kerran. Maksaneita katsojia oli ennätysmäärä, 82 597.
26. toukokuuta – Sensuuri astui voimaan koko Ranskan alueella.
31. toukokuuta – Kekkosen Neuvostoliiton vierailu päättyy.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Charles de Gaulle kutsuttiin eläkkeeltä johtamaan Ranskaa kuudeksi kuukaudeksi.
7. kesäkuuta – Ulkoministeriö ilmoitti, että Neuvostoliitosta oli palautettu 11 922 suomalaista sotavankia, heistä suurin osa (11 911) jo 13. tammikuuta 1946 mennessä. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sotavankiasia katsottiin loppuun käsitellyksi.
15. kesäkuuta – Kreikka lopetti sotilaallisen yhteistoimintansa Atlantin liitossa Turkin kanssa, Syynä tähän oli Kyproksen kriisi.
16. kesäkuuta – Pääministeri Imre Nagy ja kenraali Pal Maleter teloitettiin Unkarissa maanpetoksesta.
18. kesäkuuta – Useissa maissa esitettiin vastalauseita Unkarin teloitusten johdosta.
27. kesäkuuta – ilmoitettiin, että v.1957 ns. aasialaisinfluenssa vaati Suomessa n, 1500 kuolonuhria.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Vaalimaan raja-asema avattiin liikenteelle.
5. heinäkuuta – Pääministeri de Gaulle ilmoittaa, että Ranska rakentaa oman ydinasejärjestelmän.
6.–7. heinäkuuta – Suomessa järjestettiin eduskuntavaalit. SDP:n eduskuntaryhmä supistui tuntuvasti heti vaalien jälkeen, kun 11 sen listoilta valittua edustajaa siirtyi puolueen opposition eduskuntaryhmään. Eduskuntavaalit päättyvät vasemmiston voittoon.
10. heinäkuuta – Ensimmäiset pysäköintimittarit asennettiin Isossa-Britanniassa.
11. heinäkuuta – Espoon kunta täytti 500 vuotta.
11. heinäkuuta – Yhdysvallat esitti Neuvostoliitolle jyrkkäsanaisen vastalauseen sen johdosta, että venäläiset olivat ampuneet alas amerikkalaisen kuljetuskoneen.
14. heinäkuuta – Irakin vallankumous: nationalistit syrjäyttivät kuningas Faisal II:n monarkian, Abdul Karim Qassimista tuli maan johtaja.
15. heinäkuuta – 5 000 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta nousi maihin Beirutissa Libanonissa tukeakseen länsimielistä hallitusta.
29. heinäkuuta – Yhdysvaltain kongressi perusti NASAn (National Aeronautics and Space Administration).
31. heinäkuuta – Majuri Lauri Pekuri rikkoi ensimmäisenä suomalaisena äänivallin Folland Gnat -suihkuhävittäjällä.

Elokuu
3. elokuuta – Ydinsukellusvene USS Nautilus alitti ensimmäisenä pohjoisnavan.
2-3. elokuuta – SM-kisoissa 100 metrin juoksun voitta Pentti Rekola, 200 metrin juoksu Börje Strand, 400 metrin juoksun Woitto Hellsten, 800 metriä Olavi Salonen, 1500 metriä Olavi Vuorisalo, 5000 m Jorma Kakko, 10 000 metriä Eero Tuomaala, 110 m aidat Raimo Siukola, 400 m aidat Osvald Mildt, 3000 m estejuoksun Olavi Rinteenpää, kuulantyönnön Reijo Koivisto, kiekonheiton Carol Lindroos, keihäänheiton Väinö Kuisma, moukarinheiton Kalevi Horppu, kolmiloikan Kari Rahkamo, korkeushypyn Eero Salminen, seiväshypyn Eeles Landström.
13. elokuuta – Izvestija kirjoittaa, että SDP:n johdon uusiminen osoittaa oikeistovoimien pyrkivän muuttamaan Suomen ulkopolitiikkaa.
23. elokuuta – Toinen Taiwanin salmen kriisi alkoi Kiinan Kansan vapautusarmeijan pommitettua Quemoyta.
23. elokuuta – Neuvostoliitto pyytää viisumia O.W. Kuusiselle.
29. elokuuta - Pop-tähti Michael Jackson syntyi Gary Indianassa
29. elokuuta – Kekkonen varoittaa Johannes Virolaista menemästä samaan hallitukseen Väinö Leskisen kanssa. Kekkonen nimittää Fagerholmin III hallituksen.
31. elokuuta – Suomen Kommunistinen Puolue piti 40-vuotisjuhlansa Helsingissä. Juhlaan oli kutsuttu myös Otto Ville Kuusinen, mutta hänen viisumianomuksensa peruttiin.

Syyskuu
1. syyskuuta – Islanti laajensi kalastusvetensä 12:een meripeninkulmaan, tästä seurasi ensimmäinen turskasota Britannian kanssa.
15. syyskuuta – Suurlähettiläs Lebedev matkustaa lomalle Moskovaan.
22. syyskuuta – Kansanedustaja, ylijohtaja Veikko Vennamo erosi Maalaisliiton eduskuntaryhmästä.
28. syyskuuta – Ranskassa 79 % äänestäneistä kannatti viidennen tasavallan perustuslakia.
28. syyskuuta – Imatralla vihittiin käyttöön arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema Kolmen Ristin kirkko, joka oli jo rakennustyön aikana herättänyt huomiota myös ulkomailla.
30. syyskuuta – Neuvostoliitto jatkaa kesäkuussa keskeyttämiään ydinasekokeita.

Lokakuu
2. lokakuuta – Guinea julistautui itsenäiseksi Ranskasta.
2. lokakuuta – Neuvostoliitto ilmoitti virallisesti aloittavansa uudelleen ydinasekokeensa.
4. lokakuuta – Englantilainen lentoyhtiö BOAC aloitti ensimmäisenä aikataulun mukaiset matkustajalennot suihkukoneilla Atlantin yli käyttäen De Havilland Comet-4 -matkustajakoneita Lontoo-New York-reitillä. Yhdysvaltalainen Pan Am aloitti omat vastaavat lentonsa Boeing 707 -koneilla kolme viikkoa myöhemmin 26. lokakuuta New York-Pariisi-reitillä.
5. lokakuuta – Säiliölaiva Tupavuori räjähti Neste Oy:n Naantalin jalostamon laiturissa, jolloin kolme ihmistä sai surmansa.
10. lokakuuta – Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Viktor Lebedev matkusti Moskovaan eikä enää palannut Suomeen. Neuvostoliitto ilmoitti presidentti Urho Kekkoselle, ettei Lebedeville nimitetä seuraajaa.
17. lokakuuta – Suomen ensimmäinen tietokone, Postisäästöpankin IBM 650 "Ensi" otettiin käyttöön.
22. lokakuuta – Neuvostoliiton lähetystö vaati hallitusta estämään Yrjö Leinon muistelmien julkaisemisen.
23. lokakuuta – Ruotsin akatemia ilmoitti myöntäneensä Nobelin kirjallisuuspalkinnon neuvostoliittolaiselle Boris Pasternakille. Neuvostoliiton kirjailijaliiton lehti Literaturnaja Gazeta leimasi Pasternakin palkitsemisen Neuvostoliitolle vihamieliseksi teoksi. Pasternak erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta 28. lokakuuta.
28. lokakuuta – Angelo Giuseppe Roncalli valittiin uudeksi paaviksi, ja hän otti nimen Johannes XXIII.
29. lokakuuta – Boris Pasternak kieltäytyi vastaanottamasta Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Ruotsin akatemia ilmoitti Pasternakin säilyttävän tästä huolimatta kunniansa Nobel-palkittuna kirjailijana.
30. lokakuuta – Leskiläiset perustavat Ammattiliittojen Yhteisjärjestön.

Marraskuu
1. marraskuuta – Professori Veli Merikoski valittiin Kansanpuolueen puheenjohtajaksi.
10. marraskuuta – Hrustsev ilmoittaa, että Neuvostoliitto haluaa purkaa neljän vallan sopimuksen Berliinistä.
11. marraskuuta – Yhdysvallat ilmoitti, ettei se luovu miehitysoikeudestaan Länsi-Berliinissä ja että se pitää Länsi-Berliinin hallussaan tarvittaessa asevoimin.
15. marraskuuta – Moskova pyytää suomalaisia lopettamaan vientitoimitukset Neuvostoliittoon. 21. marraskuuta − Maalaisliiton kansanedustaja Martti Miettunen siirtyi Lapin läänin maaherraksi ja erosi eduskunnasta. Hänen tilalleen tuli maanviljelijä Akseli Paarman.
25. marraskuuta – Ranskan Sudan sai autonomian. Se itsenäistyi 22. syyskuuta 1960 nimellä Mali.
27. marraskuuta – Berliinin kriisi: Hruštšov jätti Berliini-ultimaatumin, jossa Neuvostoliitto vaati Berliinin jakamisen päättämistä, ja sen muuttamista vapaakaupungiksi, itsenäisenä Länsi-Saksasta ja DDR:stä. Jollei tätä toteutettaisi kuuden kuukauden sisällä, Neuvostoliitto solmisi rauhansopimuksen vain Itä-Saksan kanssa, ja Berliini saarrettaisiin uudelleen.
27. marraskuuta – Paasikivi-seura perustettiin Helsingissä.
28. marraskuuta – Tšad, Kongon tasavalta ja Gabon saivat autonomian.
28. marraskuuta − SKDL:n kansanedustaja Mauri Ryömä sai surmansa auto-onnettomuudessa. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli päätoimittaja Juho Mäkelä.
29. marraskuuta – SDP:n opposition johtoryhmään kuuluneet Eero Antikainen, Valdemar Liljeström ja Aarre Simonen erotettiin SDP:stä puolueen sisäisten sovintoneuvottelujen epäonnistuttua.

Joulukuu
1. joulukuuta – Keski-Afrikan tasavalta sai autonomian.
1. joulukuuta – USA tarjoaa taloudellista tukea Suomelle.
4. joulukuuta – Yöpakkaskriisi: pääministeri K.-A. Fagerholm esitti hallituksensa eronpyynnön sen jälkeen, kun ulkoministeri Johannes Virolainen oli eronnut hallituksesta syytä ilmoittamatta.
16. joulukuuta – Mao Zedongin ilmoitettiin eroavan Kiinan kansantasavallan presidentin virasta.
16. joulukuuta – NATO torjuu Neuvostoliiton Berliiniä koskevat vaatimukset.
21. joulukuuta – Kenraali de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi 78,5 %:lla äänistä.
25. joulukuuta – Neuvostoliitossa hyväksyttiin uusi rikoslaki. Kuolemanrangaistus säilytettiin, mutta nimitys "kansan vihollinen" poistettiin.
31. joulukuuta – Kansainvälinen geofysiikan vuosi päättyi. Se oli alkanut 1. heinäkuuta 1957.

Vuosi 1958 Elävä arkisto
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1958&k=&m=

Kuvat 1958
http://images.google.fi/images?hl=fi&source=hp&q=1958&btnG=Etsi+kuvia&gbv=2&aq=f&oq=

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1959
Mitä, missä, milloin 1960
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Suomen Kuvalehti Itsenäisyytemme vuosikymmenet

Kekkonen – SDP - NKP

Talvisodan hallitukseen Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940. Vuoden 1942 alussa hän ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen suur- ja ulkopoliittisia katsauksia Pekka Peitsen nimellä majuri Wolf H. Halstin jouduttua päämajan vaatimuksesta lopettamaan niiden kirjoittamisen. Vuosina 1942-1944 Kekkonen aloitti määrätietoisen, tosin salaisen, suunnanmuutoksen asenteissaan ja yhteyksissään Neuvostoliittoon Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun OSS:n Ruotsissa toimineiden edustajien välityksellä. Kekkonen totesi OSS:n edustajalle Wilho Tikanderille, että ”johtavista suomalaisista koostuvat pienryhmät ovat keskustelleet keinoista aikaansaada heidän toivomansa rauha.” Urho Kekkonen ja hänen lähimpien miestensä kaksijakoiset roolit mahdollistivat tietojen saannin tasavallan huipulta. Kustaa Vilkuna toimi ylimpänä sensuuripäällikkönä, Aaro Pakaslahti oli ulkoministeriön kansliapäällikkönä ja Kaarlo Hillilä Lapin läänin maaherrana.

Marraskuussa 1942 Kekkonen ystävineen pohti Rovaniemellä konjakin voimalla tilannetta ja Suomen tulevaisuutta. Lopputuloksena oli takinkääntö. Kekkonen sanoutui irti koko siihenastisesta menneisyydestään ja mielipiteistään. Historian hämäriin jäi Kajaanin yhteiskoulun kahdeksasluokkalainen, joka oli värvännyt vapaaehtoisia Aunuksen retkelle, unhoon vaipui myös sisällissodan teloitusryhmän päällikön tehtävät sekä Etsivän keskuspoliisin kuulustelija Kekkonen, samoin sinne hävisi kommunisteja vuonna 1939 tyrmään teljennyt sisäministeri Kekkonen. Yli neljäkymmenvuotiaana Kekkonen päätti haudata syvän kommunismin vastaisuutensa. Hän teki liiton niiden voimien kanssa, joita vastaan hän oli ehtinyt sanoin, kirjoituksin ja teoin taistella neljännesvuosisadan ajan.

Mitä Tukholmassa silloin toimineet neuvostoliittolaiset tiesivät Kekkosen OSS-yhteyksistä? Kustaa Vilkuna, ”agentti Ahti”, oli heihin tiivisti yhteydessä. Vilkunan tärkeä neuvostoliittolaiskontakti oli Jelisei (Jelisejev) Sinitsyn. Vilkunan kautta Kekkonen oli yhteydessä Tukholmassa toiseen NKVD ( KGB:n edeltäjä-organisaatio) mieheen, Boris Jartseviin (Rybkin). Kekkonen piti puheen rauhanopposition miehenä Ruotsin valtiopäivätalossa 7.12.1943. Puhetta Kekkonen oli valmistellut OSS:n Wilho Tikanderin kanssa. Ilmeisesti siitä oli konsultoitu myös neuvostoliittolaisille. Kekkosen puhe oli ennen kaikkea viesti voittajille.

Heti rauhanteon jälkeen syksyllä 1944 Kekkonen solmi ”toimivat yhteydet” Neuvostoliiton tiedustelupalveluun. Poliittinen yhteistyö Urho Kekkosen ja NKP:n välillä käynnistyi syyskuussa 1944 Neuvostoliiton johtaman Liittoutuneiden valvontakomission (LKV) saapuessa Suomeen.
Lopullisen läpimurtonsa politiikan sisäpiiriin Urho Kekkonen teki, kun hänet valittiin J.K. Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli Liittoutuneiden valvontakomission vaatima poliittisen oikeudenkäynnin, niin sanotun sotasyyllisyyskysymyksen hoitaminen. Kekkonen esitteli Tikanderille elokuussa 1944 jo melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessista. Radiopuheessaan 26.9.1944 Kekkonen vaati kansakuntaa tunnustamaan häviön ja kilvoittelemaan Neuvostoliiton anteeksiannosta. Kekkosta lähellä ollut Reino Kuuskoski oli vakuuttunut siitä, että Kekkonen oli hommannut Reinikan ja Kukkosen sotasyytetyiksi. Kekkonen ei voinut paljastaa pääministeri Paasikivelle Jelisei Sinitsynin kanssa käytyjä keskusteluja.

Paavo Kastari oli siirtynyt Valtiollisen poliisin päälliköksi vuoden 1944 alussa. Dmitri Popov pyysi Kastarin illalliselle kotiinsa tehtaankatu 6:een. Ajankohdaksi sovittiin 16. lokakuuta kello 19.00. Popov oli röyhkeällä tavalla vaatinut, että Kastarin on ryhdyttävä agentiksi. Kastarilta oli vaadittu kirjallista sitoutumista. Popov oli toistanut uhkauksensa 20.10.1945, mutta ei enää vaatinut kirjallista todistusta. Kastari kertoi kiristyksestä entiselle tasavallan presidentti K.J. Ståhlbergille sekä kihlatulleen Irma Parmalalle. Tapauksen jälkeen Kastarin Kekkosta koskevat epäluulot alkoivat vahvistua. Kastari oli määrännyt kesällä 1944 Kekkosen erityisvalvontaan. Kastari oli selvillä Kekkosen Tikander-yhteyksistä. Dagens Nyheter kirjoitti Paavo Kastarin ”ihastuksesta” valtiollisen poliisin sodan aikana pidättämään neuvostodesantti Kerttu Nuortevaan. Näytti siltä, että jäljet johtivat Hella Wuolijokeen, josta oli tullut sodan jälkeen Paavo Kastarin vihamies. Popov väitti, että heillä on todisteita, että Kastari oli raiskannut vangitun Kerttu Nuortevan kuulustelujen aikana. Toukokuussa 1944 Wuolijoki tuomittiin maanpetoksesta elinkautiseen vankeuteen. Wuolijoki vapautettiin välirauhan jälkeen. Wuolijoella oli ystävänsä Urho Kekkosen lailla neuvostoliittolaisissa. Wuolijoki oli Kastariin suunnatun ajojahdin äiti. Kastari valmistautui poistumaan maasta. Hän pyysi puolisoaan ottamaan apua tarvittaessa yhteyden V.J. Sukselaiseen.

Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi on Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Kun Urho Kekkosesta ryhdyttiin tekemään presidentti vuonna 1949, niin Lepikon torpan kuvasta raaputettiin savupiippu pois ja luotiin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvimmistä riveistä nousseena. Kekkosen ensimmäinen yritys presidentiksi vuoden 1950 vaaleissa oli totinen yritys. Maalaisliiton Vihtori Vesterinen kävi Paasikivelle juoruamassa, että Kekkosella oli peräti kolmen miljoonan vaalirahoitus. ”Mistä rahat olivat tulleet?” Eivät puolueelta. KGB:n miehet Mihalil Kotov ja Viktor Vladimirov puuhastelivat Kustaa Vilkunan ja Arvo Korsimon neuvonantajina.

Kekkosen suurpoliittiseksi avaukseksi luonnehdittu lausunto, ns, pyjamataskupuhe julkaistiin 23.1.1952 Maakansassa. Kekkonen ehdotti siinä, että Norja ja Tanska eroaisivat NATO:sta ja ryhtyisivät uudelleen keskustelemaan Ruotsin kanssa aiemmin romutetusta puolueettomuusliittosuunnitelmasta.

Kun Kekkonen onnistuttiin syrjäyttämään pääministerin paikalta 1953, hän uhkasi Neuvostoliiton katkaisevan Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Paasikiven mielestä tällainen poliittinen kytkentä oli vaarallinen asia. Tämä oli kuitenkin taktinen peruskuvio, jonka varaan Kekkonen myöhemmin rakensi valtansa. Kekkosen tärkeimmäksi KGB-kontaktiksi nousi Mihail Grigorjev Kotov, joka säilytti asemansa yli kolmenkymmenen vuoden ajan.

Urho Kekkosen vilkkaasta seuraelämästä on vähän tutkittua tietoa. Hänellä oli 1950-luvulla pitkäaikainen ja kiinteä ystävyys erääseen naistoimittajaan, jonka kanssa hän pääministerin vietti muun muassa loman Italiassa. Hänen jälkeensä kuvioihin tuli ulkoministeri ja suurlähettiläs Jaakko Hallamaan puoliso Anita Hallamaa.

Vuoden 1954 hallitusneuvotteluista odotettiin visaisia. Englantilainen diplomaatti Sir Andrew Noblen johdolla katsottiin, että Tuomioja oli pääministeriksi sopiva ratkaisu kaikille. Tuomioja ei kuitenkaan kelvannut sosiaalidemokraateille. Pääministeriksi nimitettiin Kekkosen sopumiehenä pitämä Ralf Törngren. Kekkosesta tuli hallituksen ulkoministeri.

Kekkonen valittiin Hrustsevin avulla Suomen presidentiksi vuonna 1956. Urho Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on myöhemmin kutsuttu ”suomettumiseksi”. Monet Kekkosen ulkopoliittisista puheenvuoroista, erityisesti Pohjolaa koskevat, on tehty NKP:n kanssa. Kekkosen NKP-suhdetta hoiti KGB. Urho Kekkosen niukka voitto vuoden 1956 presidentinvaalissa oli perustunut KGB:n hyvin suunniteltuihin väliintuloihin, joilla oli varmistettu SKP:n äänten jakosuunnitelma. Vladimirov oli Kekkosen vaalikampanjan taustavaikuttajana häärineen Kustaa Vilkunan kontaktihenkilö ja välitti viestejä SKDL:n suuntaan.

Unkarin tapahtumien jälkeen Hrustsev sanoi, että jos Suomessa on sellaisia epäilyksiä, että Neuvostoliitto haluaisi valloittaa Suomen, niin hän – Hrustsev- haluaa todeta, että Neuvostoliitolla ei ole mitään aihetta kahmaista Suomea. Suomi sijaitsee maantieteellisesti varsin karulla seudulla. Neuvostoliitolla on ihmisiä riittävästi ja ne sitä lisääntyvät nopeamminkin kuin maan tuotannolliset voimat. Neuvostoliitolla on metsiä, soita ja kallioita, jota on Suomessakin, niitäkään ei tarvita. Sitten Hrutsehev jatkoi miten tärkeää on saada Tanska ja Norja pois Natosta.

Hrustsev ja Kekkonen tulivat toimeen hyvin keskenään. Hrutsevin ja Bulganinin Suomen vierailun jälkeen heinäkuussa 1957 NKP:n politbyroo kokoontui ylimääräiseen kokoukseen, joka venyi kolmipäiväiseksi ja jossa Hrustsev oli määrä syrjäyttää. Hänen päävastustajansa, V.M. Molotov, G.M. Malenkov ja M.M. Kaganovits olivat saaneet puolelleen politbyroon kymmenestä täysjäsenestä kolme. Mikojan, Suslov ja Kiritshenko puolustivat Hrustsevia ja Kozlov oli Moskovassa. Kävi kuitenkin niin, että Molotov, Kaganovits ja Malenkov erotettiin. Voroshilov ja Bulganin säilyttivät paikkansa.

Yöpakkasvuosi 1958 oli hankala. Suomen oli ennen muuta järjestettävä suhteensa ”ulkoseitsikkoon” eli Euroopan vapaakauppaliittoon Eftaan ja ”kuutosiin” eli Euroopan talousyhteisöön EEC:hen. Suomi oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että se kelpasi myös Neuvostoliitolle.

SKDL oli vuoden 1958 vaalien voittaja, mutta sitä ei SDP:ssä ja maalaisliiton oikealla laidalla haluttu hallitukseen. Vaalien jälkeen Kekkonen käynnisti hallitusneuvottelut, jotka johtivat maalaisliiton, kokoomuksen ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Neuvostoliitto oli eniten huolissaan skogilaisten, sos.dem.opposition, kohtalosta. Skogilaiset olivat Tehtaankadun uusi työkalu Suomen sisäpolitiikassa.

Vuoden 1958 toisella vuosipuoliskolla synnytettyä ns. yöpakkaskriisiä voidaan tarkastella vuoden 1962 presidentinvaalin kenraaliharjoituksena, eräänlaisena muistutuksena siitä, kuinka sisäpoliittiset virhearviot Suomessa kääntyvät vakaviksi ulkopoliittisiksi uhkatiloiksi. NKP:n ja UKK:n yhteistyön tuloksena syntyi yöpakkaskriisi ja sen ratkaisu. Lopputulokseltaan onnistunut projekti, jolla Suomen hallitus kaadettiin Kekkosen sisäpoliittisten valtapyrkimysten edistämiseksi. Yöpakkaskriisin lavastettuihin signaaleihin kuuluivat uhkakuvat samaan tapaan kuin kolme vuotta myöhemmin ns. noottikriisissä. Yöpakkaskriisin purkaminen kävi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Fagerholmin hallitus kaatui joulukuun alussa, kun maalaisliiton ministerit erosivat siitä.

Ennen kuin hallitusta oli ehditty nimittää, Neuvostoliiton suurlähetystä ilmoitti, että hallitus ei nauti Neuvostoliiton luottamusta. Johannes Virolainen kävi Väinö Tannerin luona pyytämässä, että Moskovaa ärsyttänyt Väinö Leskinen jäisi hallituksen ulkopuolelle. Virolainen on kertonut Tannerin vastauksen: ”Mitäs te nuori mies puhutte? Nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta.

Kekkonen itse ”tilasi” heti nimittämälleen hallitukselle vaikeuksia. Kaksi viikkoa hallituksen syntymisen jälkeen Ahti Karjalainen tapasi KGB-yhteytensä Viktor Vladimirovin, jolta hän kyseli innokkaasti Moskovan ohjeita vasta syntyneen hallituksen kaatamiseksi. Kekkonen ei hetkeäkään puolustanut vasta nimittämäänsä hallitusta. Hallitus kaatui lopulta ulko- ja kauppapoliittisen painostuksen edessä. Kekkonen myötävaikutti hallituksen kaatumiseen joulukuussa 1958.

Heikot hallitukset vaihtuivat vähintään kerran vuodessa. Pääpuolueet SDP ja Maalaisliitto hajosivat sisäisiin riitoihinsa, ja SDP:n hajoamisen seurauksena SAK jakautui kahtia. Maalaisliiton johtajat V. J. Sukselainen ja Johannes Virolainen kulkivat eri suuntaan kuin Kekkonen. Kekkonen tukeutui uskolliseen K-linjaan, Ahti Karjalaiseen, Arvo Korsimoon ja poikaansa Mattiin. Päävastustaja oli Väinö Tannerin johtama SDP, eikä välejä parantanut Kekkosen lämmin suhde oman puolueen perustaneeseen SDP:n oppositioon. Kommunistiseen puolueeseen välit olivat kylmät, vaikka SKP oli tukenut Kekkosen valintaa. Kun sopi asiat suoraan Hrustsevin kanssa, niin SKP teki Moskovan käskyn mukaan. Tehtaankadun lähetystö oli valmiustilassa. Lähettiläs Aleksei Zaharov ja KGB:n paikallispäällikkö Vladimir Zhenihov kuljettivat viestiä Kremlin ja Tamminiemen välillä. Kekkonen oli viikoittain yhteydessä Tehtaankadulle.

Riitaisan SDP:n puheenjohtaja Emil Skog osasi jo vuonna 1956 anella Tehtaankadulta omalle ryhmäkunnalleen ”finanssiapua” venäläisten maalaisliitolle myöntämistä varoista. Kyse oli kaikesta päätelleen Arvo Korsimon hallinnoimista varoista, jotka eivät olleet puolueen virallisen johdon valvonnassa. Vuonna 1956 perustettiin erityinen Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö, joka oli leimallisesti K-linjan – Kekkosta tukevien maalaisliittolaisten – hanke. Korsimon kotona oli kassakaappi täynnä setelipinkkoja. ”Ei sinne kuitei tarvita”, Korsimo itse luonnehti tilinpitoa. Säätiö oli luotettavissa käsissä. Vuonna 1961 hallitukseen kuuluivat vuorineuvos K. E .Kivivuori puheenjohtajana, ministerit Kauno Kleemola ja Ahti Karjalainen, kunnallisneuvokset Kalle Joukainen ja kanslianeuvos Arvo Korsimo. Sihteeri oli maisteri Jouko Loikkanen ja rahastonhoitaja Reijo Vähätiitto. Tilit tarkastajat varatuomari Matti Kekkonen ja toimittaja Johannes Huumo.

Kivivuoren yrityksessä oli erityinen ”musta tili”. Kirjanpidon ”ulkopuolella olevista varoista piti neiti N. kirjaa”, Kivivuori valaisi vaimolleen asiaa kesällä 1961. Mustan tilin kautta kulku paljon rahaa ja se piti kierrättää Sveitsin kautta. Vuonna 1961 säätiö maksoi Kekkosta koskevan kirjasen levittämisen 1 300 000:n kappaleen painoksena jokaiseen kotiin Suomessa.

Skogilaisten vuonna 1959 perustamasta puolueesta Työväestön ja Pienviljelijöiden liitosta (TPSL) tuli ruplarahoitteinen. Syksyllä 1960 skogilaiset saivat NKP:n keskuskomitealta 10 miljoonan markan avustuksen. Leskisläisten kilpaileva järjestö SAJ vastaanotti samaan aikaan dollareita lännestä.

Urho Kekkosen ja NKP:n johdon yhteistoiminnan merkittävimmät ja konkreettiset tavoitteet Suomen sisäpolitiikassa toteutuivat vasta vuoden 1962 jälkeen, kun Kekkosen toiseksi presidenttikaudeksi valitseminen oli turvattu ns. noottikriisillä ja sen purkamisella.
Kekkosen päiväkirjat paljastavat, että presidentin ja hänen lähipiirinsä yhteydenpito Neuvostoliiton diplomaatteihin, puolue- ja tiedustelumiehiin oli erittäin tiivistä. Lähes joka sivulla vilahtavat suurlähettiläät Viktor Lebedev ja Aleksei Zaharov tai Vladimir Zhenihov, Mihail Kotov, Viktor Vladimirov ja Albert Akulov. Näiden naapurin poikien kanssa konsultoitiin lähes kaikista Suomen ulko- ja sisäpolitiikan asioista. Oli saunaa, lounasta ja päivällistä, metsästys- ja kalareissua.

Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Kekkonen ja Moskova ISBN 951-30-9650-5
Hannu Rautkallio: Agenda Suomi ISBN 951-0-23740-x
Maarit Tyrkkö – Keijo Korhonen: Kirjeitä myllystäni 1 1956-1967 ISBN 951-1-02390-X
Kari Hokkanen: Kekkosen maalaisliitto 1950-1962
Hannu Rautkallio: Laboratorio Suomi
Juhani Suomi: Kriisien aika
K-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni
Kimmo Rentola: Niin kylmää, että polttaa
Lasse Lehtinen: Virolainen –tasavallan isäntärenki
Juhani Salminen: Asevelijuntta
Arvo Tuominen: Asevelijuntta
Kalevi Sorsa: Muistikuvia, mielikuvia
Viktor Vladimirov: Näin se oli
Urho Kekkosen päiväkirjat 1-4