Mitä Leningradissa tapahtui?

Ahti Karjalainen kertoo kirjassaan Kotimaani ompi Suomi, että yöpakkashallituksen kaaduttua tammikuussa 1959, presidentti tapasi Leningradissa Neuvostoliiton pääministerin Nikita Hrustsevin, ulkoministeri Andrei Gromykon ja eräitä muita Neuvostoliiton johtajia. Vuorokautta myöhemmin presidentti kutsui minutkin sinne, ja Neuvostoliiton puolelta Leningradiin saapui uunituore ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitshev apulaisineen. Valtion päämiesten neuvottelujen yhteydessä Hrustsev totesi Suomen ja Neuvostoliiton välien viilentyneen Fagerholmin hallituksen toimintakaudella. ”Neuvostoliitto haluaa tehdä suhteistaan Suomeen esimerkin yhteiselosta sosialistisen ja ei-sosialistisen maan kesken”.

Sen jälkeen kun valtion päämiehet olivat poliittisella tasolla sopineet kauppaneuvottelujen jatkamisesta, meidät hälytettiin sopimaan, milloin näitä neuvotteluja virallisesti jatketaan. Kyse oli vuoden 1959 kaupasta, uudesta viisivuotissopimuksesta ja niin sanotusta ruplaluottosopimuksesta. Kaikista näistä oli puhuttu aiemminkin, mutta yöpakkashallituksen aikana asiat olivat olleet jäässä. Suomen puolelta jouduin johtamaan neuvottelut ja kaikki sopimukset saatiin valmiiksi vuoden 1959 aikana, Karjalainen kirjoittaa.

Nimitys ”jäiden sulaminen” syntyi lopettajaisaterialla eräässä hallituksen huvilassa Leningradissa. Läsnä olivat Nikita Hrustsev, ulkoministeri Andrei Gromyko, Nikolai Patolitshev, presidentti Kekkonen ja minä sekä joitakin virkamiehiä. Hrustsev piti tärkeän ja mielenkiintoisen puheen, jossa hän julkisesti antoi ymmärtää, että poliittinen sovinto on löydetty – olihan yöpakkashallituskin jo vaihtunut Sukselaisen vähemmistöhallitukseen. Hrustsevin puhe oli pitkä. Hän käytti apunaan paperiliuskaa, johon oli merkinnyt joitakin kohtia puheensa rungoksi. Lopuksi Hrustsev naureskeli puhuessaan niin pitkään, että jäätelökin ehti sulaa. Mutta hän antoi ymmärtää, että jäitten sulattaminen sopi hyvin tilanteeseen.

Sukselaisen vähemmistöhallitus oli luonut poliittiset edellytykset neuvotteluille. Minut valittiin hänen hallituksensa kauppa- ja teollisuusministeriksi sekä ulkomaankauppaministeriksi, muutenhan olin Suomen Pankissa, Karjalainen kirjoittaa. Sukselaisen hallitus (13.1.1959 – 14.7.1961) istui varsin pitkään, aina seuraaviin presidentinvaaleihin saakka. Pääministeri tosin vaihtui välillä, koska Sukselainen joutui Kansaneläkelaitoksen juttujen takia eroamaan ja Miettunen ( 14.7.1961 – 13.4.1962) tuli hänen tilalleen. Presidentinvaalien jälkeen annettiin hallitus minun muodostettavakseni, Karjalainen kirjoittaa. Tuolloin rakennettiin Karjalaisen ensimmäinen hallitus, joka oli enemmistöhallitus. siinä oli kokoomuskin mukana.

Yöpakkaskauden yhteydessä sosiaalidemokraatit olivat joutuneet paitsioon. Jo vähän aiemmin Väinö Tanner oli Väinö Leskisen myötävaikutuksella valittu sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi (1957- 1963). Tunnetusti Tanner ei tullut toimeen neuvostoliittolaisten kanssa ja nämä pitivät hänen valintaansa Sosiaalidemokraattisen puolueen poliittisena sodanjulistuksena. Sosiaalidemokraattisen puolueen osalta kaikki alkoi jähmettyä ja puolue joutui paitsioon lähes kymmeneksi vuodeksi, aina vuoden 1966 vaaleihin saakka.

Vasta 1960-luvun alkupuolella Leskinen alkoi kulissien takana etsiä uudelleen yhteyksiä presidenttiin ja täällä oleviin neuvostoliittolaisiin. Aitio, Leskinen ja Korsimo – minäkin ajoittain – olivat muodostaneet ryhmän, joka oli koettanut miettiä, miten sosiaalidemokraattisesta puolueesta saataisiin hallituskelpoinen. Eikä SKDL katsonut voivansa tulla hallitukseen ilman sosiaalidemokraatteja.
Aikaa myöten nämä keskustelut johtivat Leskisen käyntiin Moskovassa, jossa hän koetti solmia suhteet uudelleen. Sosiaalidemokraatit keskustelivat hänen matkastaan jälkeenpäin melkoisesti.
En tiedä, keiden kanssa Leskinen tuolla kertaa Moskovassa puhui ja mitä kauppaa hän hieroi. Joka tapauksessa 1960-luvulla hän haki yhteyksiä neuvostoliittolaisiin, vaikka hänen oma poliittinen asennoitumisensa heihin täällä kotona oli samantapainen kuin Franz-Josef Straussin, joka Saksan liittotasavallassa on puheissaan hyvin neuvostovastainen, mutta silti mielellään tapaa Neuvostoliiton johtohenkilöitä.

Väinö Leskinen oli toisen hallitukseni ulkoministeri, tunsin hänet hyvin varsinkin hänen viimeisinä vuosinaan. Asuimme samassa talossa, kunnes hän muutti toiseen paikkaan, Karjalainen kirjoittaa.
Kuuluisassa Pitkänsillan puheessaan Helsingin Työväentalossa 25.9.1964 presidentti lupasi tulla sosiaalidemokraatteja vastaan puoliväliin ja vähän pitemmällekin. Tällä tavalla sosiaalidemokraattien paitsio vähitellen päättyi, joskin käänteissään vikkelää Leskistä epäiltiin. Muista hyvin, että esimerkiksi Rafael Paasio oli ollut aina erittäin epäluuloinen Leskistä kohtaan eikä pitänyt tämän itsenäisistä ja äkillisistä käänteistään. Mutta sosiaalidemokraattien oli pakko taipua, koska Leskinen sai kannatusta laajemmaltakin. Lopulta sosiaalidemokraatit tulivat siihen tulokseen, että tämä on ainoa järkevä tapa päästä poliittisesta paitsiosta ja saada myös suhteet Neuvostoliittoon kuntoon.

Hertta Kuusisen näkemys Ahti Karjalaisesta

Tärkeä mies tuo Ahti Karjalainen. Totta puhuen minusta hän ei ole näyttänyt tärkeältä eikä minulla ole ollut vaikeutta saada häneen kontaktia. Asioista saatettiin olla eri mieltä, mutta se ei ole missään määrin haitannut keskinäistä yhteisymmärrystä, joka on mielestäni vallinnut välillämme. Yksi syy lienee se, että maamme kannalta tärkeissä asioissa kehitys on Ahti Karjalaisenkin myötävaikutuksella kulkenut toivomaamme suuntaan. Nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ovat kehittyneet suotuisasti.
Satumme muuten molemmat, Ahti Karjalainen ja minä, olemaan tärkeän vaikuttaja- ja valitusjärjestön, Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokunnan jäsen. Tapaamme silloin tällöin myös Paasikivi-seurassa. Toinen syy hyvään yhteisymmärrykseen lienee, etten ole nähnyt Ahti Karjalaisessa vastustajaa. Tärkeä yhteinen asia on ollut Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteiden lujittaminen.
Tanssilakin saattaa olla merkitystä yhteistyön rakentamisessa. Pohjoismaiden Neuvoston kokouksen aikana Kööpenhaminassa – saimme Ahti, edesmennyt Kauno Kleemola ja minä ajatuksen yhteisistä illanistujaisista eräiden sosiaalidemokraattien kanssa. Henkilökohtainen tutustuminen ja keskustelu on tunnetusti omiaan poistamaan ennakkoluuloja sekä lähentämään eri osapuolien näkemyksiä. Havaitsimme pian, että ilmapiiriä oli lämmiteltävä myös tanssimalla. Saimme ahkeroida myöhään yöhön. Työ ei tainnut olla ihan turhaa, kirjoittaa Hertta Kuusinen.

Alettiin puhua K-linjasta

K-linja vahvistui selvästi myös maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Huhtikuussa 1959 eduskuntaryhmä käsitteli kertomusta ryhmän toiminnasta edelliseltä vuodelta. Siinä esitettiin tuomittavaksi edellisen syksyn ”kulissientakainen toiminta” hallituksen kaatamiseksi. Se kuitenkin poistettiin kertomuksesta äänin 19-17. Näin eduskuntaryhmän enemmistö hyväksyi Ahti Karjalaisen ja Arvo Korsimon toiminnan Fagerholmin kolmannen hallituksen kaatamiseksi.

Maalaisliiton eduskuntaryhmään tuli vuoden 1958 vaaleissa melkoinen joukko uusia kansanedustajia. Yöpakkaskauden hämmingissä tuo uusien edustajien joukko tunsi tarvetta kokoontua pohtimaan asioita yhdessä. Ensimmäisen kerran kokoonnuttiin kansanedustaja Esu Niemelän asunnolle Aurorankadulle ja siitä keskustelukerho sai nimenkin, sitä alettiin sanoa Aurora-seuraksi. Joukkoon kuuluivat ainakin Esu Niemelä, Olavi Lahtela, Arvo Pentti, Veikko Savela, Veikko Svinhuvfud ja Matti Kekkonen, jonka mukanaolo piti ryhmän lähellä presidenttiä. Myös eduskuntaryhmän tiedotussihteeri Jouko Loikkanen oli mukana Aurora-seurassa. Hänen mukaan keskustelukerho tuki Ahti Karjalaista maalaisliitossa. Se muodosti eräänlaisen ”Karjalaisen porukan” puolueen eduskuntaryhmässä.

Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen: Kotimaani ompi Suomi ISBN 951-35-2359-4
Martti Rahunen: Miehen ikä ISBN 951-26-0216-4
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1

Halusin valtiomieheksi

Vieno Johannes Sukselainen (1906 - 1995) oli pitkäaikainen maalaisliiton puheenjohtaja, eduskunnan puhemies ja kahden hallituksen pääministeri. Sukselaisen kuoleman jälkeen hänen tyttärensä Marja Ikonen on saattanut muistelmakäsikirjoituksen julkaisukuntoon ja täydentänyt sitä Sukselaisen päiväkirjoista vuosilta 1956 - 1964 poimimillaan, erityisesti poliittiseen elämään liittyvillä merkinnöillä.

V.J. Sukselaisen päiväkirjamerkintöjä

12.2.1956
Iltapäivällä oli Korsimon ja Ahti Karjalaisen kanssa Kekkosella. Aimo Aaltonen oli käynyt Korsimolle kertomassa, että he ovat neuvotelleet Skogin ja Tervon kanssa ”kolmen suuren” ideastaan, eivätkä nämä ole suoralta kädeltä tyrmänneet. Nyt he haluavat, että me huomenna ensi neuvottelisimme sosialistien kanssa ja sitten uudestaan heidän kanssaan. Tässä kierroksessa ei tietenkään ole ideaa, mutta ei sitä voine väistääkään.
Kommunistein käsissä näyttää olevan, pääseekö Fagerholm kolmanteen. Kokoomuksen tavoitteena lienee Paasikiven saaminen Kekkosen kanssa kolmanteen, jolloin arvellaan Kekkosen kieltäytyvän. Katsottiin, että sitä hän ei saa tehdä. – Jos haluaakaan.

9.3.1956
Tänään minut valittiin eduskunnan puhemieheksi.

12.9.1956
Vennamo hyökkäili keskushallituksen kokouksessa, ja häntä ahdistettiin Asutusliiton esiintymisten takia. Hän sai tuntea olevansa yksin. Hyvä olisi, jos perustaisi oman puolueen.

14.10.1956
Toissapäivänä täytin 50 vuotta. Väkeä kävi kovasti kaiken päivää presidentistä ja pääministeristä alkaen.

9.12.1956
Korsimo luki äsken puhelimessa todistuskappaleita Vennamon hajotustouhuista, jotka tietenkin ovat sairaiden aivojen luomuksia, mutta saattavat johtaa monen yksinkertaisen ihmisen ainakin tilapäisesti harhaan.

14.12.1956
Paasikivi kuoli. Lausuin muistosanat täysistunnossa.

22.12.1956
Illalla olin Kekkosen luona Tamminiemessä saunassa ja aterialla Virolaisen, Miettusen, Korsimon, Pakkasen, Karjalaisen, Matti Kekkosen ja Johannes Huumon kanssa.

11.1.1957
Eilen Virolainen, Korsimo ja minä neuvottelimme kansanpuolueen puheenjohtajan Saaren ja puoluesihteerin Malisen kanssa.

30.7.1957
Olin äsken Kekkosen luona. Siellä oli Virolainenkin, jolla oli aikaisempi audienssi ja jota Kekkonen oli pyytänyt viipymään niin kauan kuin ylipoliisipäällikön paikasta keskusteltiin.

18.10.1957
Kaatua kupsahti kuin kupsahtikin hallitukseni tänään kello 16. Pääsin heti radion nauhoitukseen toisten puheenjohtajien kanssa ilvehtimään 74-75 oikeiston tyhjää äänestäessä. Ratkaisun sai kai aikaan 3 skogilaistyttöä erehtymällä tyhjää äänestämään.

2.11.1957
Eilisten tietojen perusteella pelkäsin, että joutuisi keskiviikkona lähtemään Moskovaan vallankumousjuhliin. Kekkonen ilmoitti kuitenkin voineensa tänään Lebedevin kanssa sopia, että kutsua ei meille lähetetä, kosk läsnä ovat vain ns. sosialistiset maat.

18.11.1957
Aamulla ko 9:n tienoilla neuvottelin Tannerin kanssa. Olimme yhtä mieltä siitä, että en saane kaikkia sos.dem. haaroja ahdetuksi hallitukseen.

28.11.1957
Olen vihdoinkin voittanut pelin. Tuin eilen voimakkaasti Kekkosen ajatusta turvautua v. Fieandtin virkamieshallitukseen ja vapaudun siten muodostamasta hallitusta skogilaisten kanssa ja joutumasta kaikkien hampaisiin.

13.2.1958
Silvolan Pekan mukaan minua syytetään vennamolaisten taholta lähinnä seuraavista synneistä:
1. Kansaneläkelaitos on lahjoittanut asuntoja.
2. Olen rankaissut Vennamoa siitä, että hän oli vastaehdokkaana Nivalassa.
3. Kyntäjä hyökkäsi Vennamoa vastaan
4. En noteeraa Vennamoa.
5. Toteutan suurviljelijäpolitiikkaa.
Kovinpa ovat heikkoja ja epämääräisiä. Totta oikeastaan on vain se, että en noteeraa Vennamoa.

26.2.1958
Kekkonen oli kutsunut meitä maalaisliittolaisia kansanedustajia parikymmentä ja Korsimon luokseen Tamminiemeen, piti meille ulkopoliittisen puheen ja lupasi yllätyksekseni mm. ottaa Karjalan kysymyksen muodossa tai toisessa esille toukokuisen NL-matkansa aikana.

13.3.1958
Ryhmässä höyhensimme Vennamoa hänen puoluetta vahingoittavan toimintansa takia. Hänellä ei nytkään ollut yhtään ääntä puolustamassa.

19.7.1958
Ajoin autolla Kiskosta Kultarantaan kuullakseni Kekkosen ajatuksia tilanteesta. Hän toivoo, että ml. olisi passiivinen, ei nimeäisi pääministeriehdokasta jne.

13.8.1958
Sain Vennamon jutun ryhmässä mielestäni onnelliseen päätökseen. Hänet suljettiin ryhmän toiminnan ulkopuolelle joulukuun 1. päivään asti. Miettunen, Virolainen ja Korsimo olivat tänään Lebedevin lounaalla. Minä ilmoitin esteen. Korsimon käyttäytyminen ei toisten mielestä ollut virheetöntä.

14.8.1958
Puoluevaltuuskunnan kokouskin meni hyvin. Saimme jokseenkin vapaat valtuudet, mutta silti selvän kuvan siitä, mitä kenttä nyt ajattelee. Korsimo vain pyrkii hallitukseen.

23.8.1958
Puhuin Kekkosen kanssa. Sovittiin, että hän kutsuu tiistaina ryhmien puheenjohtajat luokseen. Alan yhä enemmän vakuuttua siitä, että ei ole muuta sopivaa kuin Fagerholm. Tuntuu kuin Kekkonenkin alkaisi kypsyä samaan.

27.8.1958
Eilen päästiin siihen, että Fagerholm alkoi muodostaa hallitusta. Kekkonen tähdensi, että jos on mentävä ilman skogilaisia hallitukseen, maalaisliito ei saa antaa parhaita miehiään. Tällä hän tarkoitti ilmeisesti Miettusta ja Virolaista – kukaties Korsimoakin?
Klaus Waris soitti yhtenä päivänä ja tiedusteli, suostuisinko lähtemään hänen kanssaan Amerikkaan viikoksi neuvottelemaan laina-asioista. Tarkoituksemme on lentää maanantaina ja palata seuraavana maanantaina takaisin.

29.8.1958
Tänään lopulta hallitus vihdoin syntyi. Kekkonen on ollut raivoissaan ensinnäkin hallitukseen menosta ja siitä, että Leskinen kelpuutettiin. Hän soittanut ja haukkunut sekä Virolaisen että Miettusen.

1.9.1958
Klaus Waris soitti minulle sunnuntaina Virtalaan ja kertoi tulleensa kertoneeksi Kekkoselle, että aikoo kanssani Amerikkaan. U.K: oli kauhistunut sitä, että Leskinen istuu hallituksessa ja vielä puhemies aikoo Amerikkaan. Sanoi, että ei käy.

7.9.1958
Tänään aamupäivällä järjestöneuvojain päivillä Virolaisen alustus ”Miksi maalaisliitto meni hallitukseen”. Korsimo käytti Virolaisen jälkeen kiivaan ja hyökkäävän puheenvuoron, ja toimihenkilöt tietysti yltyivät puhumaan samaan tyyliin.

23.9.1958
Tukholman lehdet tiesivät aamulla, että Vennamo on jättänyt maalaisliiton. Hyvä oli, että siitäkin riesasta päästiin. En usko, että hän mitään puoluetta pystyy organisoimaan.

5.10.1958
Atte Pakkanen soitti illalla ja kertoi maalaisliiton ministereiden olleen perjantai-iltana kutsuttuna Tamminiemeen. Pojat olivat odottaneet saunaa ja kahvia, mutta saivatkin ripityksen. Atte sanoi ihailleensa Johannesta, joka hermostumatta oli kestänyt ripityksen.

28.10.1958
Tänään olin Kekkosen luona Tamminiemessä lounaalla. Siellä olivat myös Korsimo ja Ahti Karjalainen. Tilaisuus vaikutti Korsimon järjestämältä. Tarkoituksena oli, että Korsimo, Karjalainen, Kleemola ja minä muodostaisimme jonkin klikin, joka ryhtyisi ”tilannetta pelastamaan”.

17.11.1958
Oslossa minulla oli tilaisuus keskustella Virolaisen kanssa. Hän on työlästynyt Kekkosen asenteeseen.

18.11.1958
Virolainen mainitsi olleensa Tamminiemessä ja lienee siellä ollut hankalaa.

19.11.1958
Aamulla klo 8 pidetyssä maalaisliiton työvaliokunnan kokouksessa käytti Virolainen pitkähkön puheenvuoron, jossa hän osittain toisti samaa, mitä oli 14.11.1958 minulle ja Klemolalle puhunut Norjan Akerhusin linnassa ja tiistaina 18.11. ryhmäkokouksessa.

21.11.1958
Aamun Maakansassa oli Ahti Karjalaisen artikkeli ”Johtopäätösten aika”, joka oli ilmeisesti inspiroitu Tamminiemestä ja joka oli minullekin yllätys.

7.12.1958
Eilen itsenäisyyspäivänä tuntui vähän siltä, kuin minua yleisesti ajateltaisiin seuraavan hallitusken muodostajaksi.

26.12.1958
Kello 20.20 puhelin soi. Kekkonen soitti ja pyysi, että maalaisliiton keskushallitus kutsuttaisiin koolle maanantaiksi käsittelemään hallituskysymystä.

30.12.1958
Mitä hallitusneuvotteluihin tulee, ruotsalaiset eivät tulleet neljän puolueen vähemmistöhallitukseen, jota Kekkonen halusi.

6.1.1959
Eilen Korsimo esitti anteeksipyyntönsä viimeaikaisesta käyttäytymisestään ja puhui sellaista, että minun olisi nyt muodostettava maalaisliittolais-skogilainen vähemmistöhallitus.

8.1.1959
Minut kutsuttiin kello 15 tienoilla ryhmäkokouksesta Tamminiemeen, Kekkonen antoi tunnustelutehtävän, jonka lupasi suorittaan 9.1. iltaan mennessä. En onnistunut.

22.1.1959
Aamulla Karjalainen yllätti minut ilmoittamalla, että hänen on varauduttava yöllä saamansa puhelinsoiton perusteella matkustamaan Leningradiin, mihin oli tulossa kauppa-alan miehiä.

Lähdeaineisto:
V.J. Sukselainen: Halusin valtiomieheksi ISBN 951-26-4188-7

SDP:n hajaannus ja sen seuraukset

SDP:stä erotetut ja eronneet perustivat Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen liiton vuonna 1959. TPSL:n kannattajat vastustivat puheenjohtajansa Emil Skogin johdolla Väinö Tannerin valintaa SDP:n puheenjohtajaksi ja suosivat muutenkin vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin SDP. TPSL sai tukea erityisesti ammattiyhdistysliikkeeltä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa TPSL:n edustajat eivät onnistuneet toivomallaan tavalla. Puolueella oli enimmillään vuonna 1966 seitsemän edustajaa. Tämän jälkeen puolue ei saanut yhtään kansanedustajaa eduskuntaan. Vuonna 1973 TPSL:n enemmistö lopetti itsenäisen puoluetoiminnan ja liittyi SDP:n jäseneksi

Yleislakko 1956 aiheutti riidan SAK:ssa, kun eräät ammattiliitot vaativat SAK:ta maksamaan yleislakon aikana lupaamansa työtaisteluavustukset. Tämä kiista yleislakon kustannuksista pilasi ensin SAK:n ja Suomen Merimies-Unionin välit, kun avustuksia vaille jäänyt ammattiliitto ei suostunut maksamaan SAK:lle jäsenmaksujaan. Sosialidemokraattien eriseuraisuus meni jo niin pitkälle, että SAK:n edustajakokouksessa 1956 sosialidemokraatit kokoontuivat kahteen eri ryhmäkokoukseen. Lopulta kiistat kärjistyivät niin koviksi, että SAK:n työvaliokunta erotti Lindblomin tehtävästään vuonna 1957.

SAK:n ja TUL:n sosialidemokraattiset johtomiehet kuuluivat puolueriidassa siihen ryhmittymään, joka hävisi vuoden 1957 puoluekokouksessa. SAK:n toinen puheenjohtaja Vihtori Rantanen johti SDP:n puheenjohtajavaalin hävinneiden ulosmarssin kokoussalista. Ensimmäiset ammattiliitot erosivat tai erotettiin SAK:sta samana vuonna. Ne perustivat yhdessä Sähköliiton kanssa omaksi keskusjärjestökseen Ammattiliittojen Yhteistyöjärjestön. SDP:n ja sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän enemmistön päätöksistä piittaamatta sosialidemokraattisen opposition vaikuttajat menivät ministereiksi maalaisliiton johtamaan hallitukseen syksyllä 1957. SAK perusti pian hallitusratkaisun jälkeen oman päivälehden Päivän Sanomat, joka tuki puolueoppositiota. Sovun mahdollisuudet ehtyivät SDP:ssä vuonna 1958, kun SDP:n eduskuntaryhmä hajosi.

SDP:ssä vähemmistöön jääneet perustivat vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Ammattiyhdistysliikkeessä käytiin vakavia sovintoneuvotteluja vielä vuonna 1959, mutta SAK:n yhtenäisyys ei ollut enää palautettavissa. TPSL:n ja SKP:n ammattiyhdistysvaikuttajat eivät hyväksyneet jo eronneiden tai erotettujen ammattiliittojen paluuta SAK:hon ehdoilla, jotka ammattiyhdistyssosialidemokraatit olivat keskenään sopineet muita kuulematta. Useat ammattiliitot ja ammattiosastot erosivat vuonna 1960 SAK:sta yhdistymisen epäonnistuttua, mutta keskusjärjestö säilytti voimakkaimmat ammattiliittonsa ja pääosan jäsenistään.

Kuten aiemmissa työväenliikkeen sisäisissä kiistoissa, SAK:n sosialidemokraattien 1950-luvun lopun riidoissa vastapuoli leimattiin tylysti työväen yhteisten etujen vahingoittajiksi. Vastustajia pidettiin joko työväenjärjestöjen yhteisvoiman hajottajina tai kommunistien myötäjuoksijoina. Tilanne ei ollut kuitenkaan aivan yksioikoinen, sillä SAK:n vuoteen 1960 lykkääntynyt lopullinen välirikko pehmensi hajaannuksen vaikutusta. SAK:n ammattiliittojen riveihin jäi paljon SDP:n jäseniä. He olivat 1960-luvun puolivälissä luomassa sekä SAK:ssa että SDP:ssä edellytyksiä ammattiyhdistysliikkeen eheytymiselle.

Suomalaisen yhteiskunnan ratkaiseva käänne kohti hyvinvointivaltiota alkoi vuoden 1956 yleislakon jälkeen. Siitä käynnistyi kiihkeä kahden vuoden jakso, jona oikeisto kävi vastahyökkäykseen työväenliikkeen sodanjälkeisiä saavutuksia vastaan. Kärjistyneen vastakkainasettelun synnyttämä eduskunnan ensimmäinen vasemmistoenemmistö vuonna 1958 taittoi niskat porvarien politiikalta.
Elintason heikentämisen johdosta kansa alkoi liikehtiä keväällä 1957. Kimmokkeen suuriin mielenosoituksiin antoi Maalaisliiton vähemmistöhallituksen hanke siirtää vuoden 1957 toisen neljänneksen lapsilisien maksatus seuraavaan vuoteen.
Tämä pani liikkeelle vihaiset, myös maalaisliittolaiset äidit kautta maan. SKDL:n eduskuntaryhmälle tulvi kirjeitä ja kannanottoja muiltakin kuin puolueen jäsenjärjestöiltä.
Syksyllä eduskuntaan alkoi virrata työläislähetystöjä muidenkin asioiden merkeissä.
Kuuluisilla jarrutuspuheillaan SKDL onnistui eduskunnassa estämään lapsilisien maksatuksen siirron.

Nyt itsestään selviltä tuntuvat uudistukset, kuten työttömyysvakuutus, viisipäiväinen työviikko ja työeläkejärjestelmä pantiin silloin alulle. Mutta ilman kansalaisten joukkoliikettä se ei olisi onnistunut. Kerta toisensa jälkeen työläiset osoittivat joukkovoimaansa kaupunkien kaduilla ja eduskuntatalon edustalla, ja muuttivat näin historian kulun. Suomi koki vuosina 1956-1969 rajun yhteiskunnallisen, taloudellisen ja kulttuurisen murroksen. Autoliikenteen kasvu lisäsi työntekijöiden ja nuorison liikkuvuutta. Elintaso nousi nopeasti.

Suomen työmarkkinakeskusjärjestöjen luottamuksellisten neuvottelujen ja sopimisen malli syntyi 1960-luvun alussa, kun ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja keskitetyt työehtosopimusratkaisut rakensivat puitteet Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) ja SAK:n yhteistyölle. Eduskunnan vasemmistoenemmistö vuosina 1958-1962 sai työnantajat etsimään sosiaalipoliittisissa uudistuksissa sopuratkaisuja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Kummallinen parlamentaarinen tilanne vauhditti merkittäviä sosiaalisia uudistuksia. Maalaisliiton vähemmistöhallitukset joutuivat joustamaan vasemmistoenemmistöisen eduskunnan vaatimuksille. Sosialidemokraattien hajaannus ja joutuminen oppositioon vapauttivat SDP:n ja sos.dem. opposition hallitusvastuun kahleista. Huoli valtiontalouden tasapainosta ei rasittanut sosialidemokraatteja yhtä paljon kuin laajapohjaisiin hallituksiin osallistuttaessa. SKDL:n nousu eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi loi muutospainetta. Näin aukesi tie suurille uudistuksille.

Aiempi tutkimus on usein korostanut sitä, että työeläkeratkaisut (TEL ja LEL) olivat osoitus Suomen työmarkkinasuhteiden laadullisesta muutoksesta. Viime vuosina kuva on muuttunut moni-ilmeisemmäksi. SAK, rinnakkaiskeskusjärjestö Suomen Ammattijärjestö (SAJ), näiden keskusjärjestöjen ammattiliitot ja vasemmistopuolueiden eduskuntaryhmät ajoivat työttömyysvakuutus-, työeläke-, sairasvakuutus-, samapalkkaisuus- ja työajanlyhennysuudistuksia, jotka kaikki toteutuivat.

Hiljaiset ruplat ja skandaalidollarit

Metalliliiton tukevassa vuosien 1961 – 1983 historiassa dosentti Eino Ketola kertoo taustoista ja seurauksista yksityiskohtaisesti. Elettiin vuotta 1975. Jälleen lähestyi Metalliliiton liittokokous. Metalli oli ns. tasapainoliitto, jossa kommunistit vakavasti uhkasivat sosialidemokraattien valta-asemaa. Monesti ennenkin Metallin vaalien alla oli kaikenlainen kähmintä lisääntynyt, raha liikkunut ja skandaalejakin pulpahdellut pintaan.
Mutta vuonna 1975 demarit tekivät sen itse. Sdp:n rahakuriirit jäivät verekseltään kiinni Tukholman lentokentällä Arlandassa. Mm. Kansan Uutiset pääsi tietysti heti kirjoittelemaan, että demarit yrittävät taas voittaa Metallin vaalit Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta saamillaan rahoilla.

Paljastuksen välittömiin seurauksiin 1975 kuului sekin, että Sdp:n puhejohtaja Kalevi Sorsa ja puoluesihteeri joutuivat valehtelemaan presidentti Kekkoselle päin naamaa – tutkijan käyttämä ilmaisu – , jotta puolueen kärsimä propagandatappio saataisiin minimoitua. Se ei ollut varmasti helppo tilanne kummallekaan, sillä he todennäköisesti tiesivät presidentin olevan perillä siitä mitä todella oli tapahtunut Sdp:n hämärissä rahaoperaatioissa.

Sdp pelkäsi CIA-leimaa

Hyvissä ajoissa ennen Metallin vuoden 1975 liittokokousta demarit aloittivat ulkomaisen rahojen kerjäyksen. Ketola kertoo mm. kuinka ruotsalaisille ehdotettiin, että ennen liittokokousta järjestettäisiin kursseja työpaikkayhdyshenkilöille samoin kuin oli menetelty vuoden 1971 kokouksen edellä.
Islannissa pidettiin Pohjoismaisen Metallisihteeristön vuosikokous 11.6. 1975. Siellä oli läsnä mm. Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä, jolla ja muutamalla hänen luottomiehellään oli lupa informoida liittokokousvaalien valmistelujen ongelmista pohjoismaisia tovereitaan.

Kokouksessa oli mukana myös kansainvälisen metallityöväen liiton IMF:n amerikkalainen pääsihteeri, joka tiedusteli Penttilältä, että voiko IMF jotenkin auttaa sosialidemokraatteja tulevissa liittokokousvaaleissa. Penttilä oli luvannut palata asiaan.
Penttilä matkusti IMF:n toimistoon Frankfurtiin elokuussa. Siellä hän tapasi IMF:n saksalaisen puheenjohtajan Eugen Lodererin, joka oli liittotasavallan IG-Metallin puheenjohtaja.
Ketola kertoo Penttilän ilmoittaneen Lodererille, että IMF:n amerikkalaisen pääsihteerin palveluksia ei voitu käyttää, koska hänellä on väitetty olevan yhteyksiä CIA:han.
Penttilän mielessä olivat tietysti ne monet kerrat, jolloin Sdp:tä ja sen ay-toimintaa oli takavuosina syytetty CIA-rahoituksesta.

Rahaa tuli Ruotsistakin

Vuonna 1975 homma eteni niin, että Loderer lupasi 100 000 Saksan markkaa. Mutta ruotsalaistakin rahaa oli liikkeellä, Ketola kertoo.
Sitä kävi pyytämässä puoluesihteeri Sundqvist, joka vieraili Tukholmassa kesällä. Rahaa luvattiin 75 000 kruunua. Maksaja oli Ruotsin Metalliliitto ja papereiden mukaan kruunut oli tarkoitus käyttää Ruotsin suomalaisten siirtolaisten informoimiseen Suomen eduskuntavaalien yhteydessä. Mutta todellisuudessa tapahtui näin:

”SDP:n taloudenhoitaja Pentti Ketola nouti kahdesta lähteestä peräisin olevat rahat, 244 800 kruunua, Tukholmasta 5.10.1975. Mukana olivat hänen vaimonsa Laila Ketola, SDP:n järjestösihteeri Lauri Metsämäki sekä hänen vaimonsa Berit Metsämäki. Välttääkseen julkisuutta Ketolan seurue ryhtyi kuljettamaan valuuttaa Suomeen käteisenä ilman asianomaisia lupia.”

Edelleen Eino Ketola kertoo kirjassaan, että setelit jaettiin seurueen kesken. Kolme kärähti Arlandan kentän tullitarkastuksessa. Lauri Metsämäkeä ei pysäytetty. Tutkija epäilee Ruotsin viranomaisten saaneen vihjeen valuutan salakuljettajista.

Vastapainoksi Moskovan tuelle

Salakuljetusyrityksen paljastuttua Suomen lehdistössä virisi tietysti raju kirjoittelu politiikan ulkomaisesta rahoituksesta.

”Skandaalin luonne hankaloitui, kun lehdistöön vuoti tieto, että rahat oli siirretty Ruotsiin Baselista sijaitsevasta Internationale Genossenschaftbank-nimisestä rahoituslaitoksesta Lodererin hallitsemalta tililtä. Sveitsiläisen pankkitilin käyttö vahvisti epäilyjä siitä, että rahat tulivat alun perin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta”, tutkija kirjoittaa.

Jo kertoessaan Metallin edellisiin vuoden 1971 liittyvistä demarien ulkomaista rahoituksista Ketola joutuu toteamaan mm. näin: ”Yhdysvallat oli mukana tässäkin järjestelyssä.” Järjestelyllä hän tarkoittaa luotettujen demarien kouluttamista Ruotsissa ja Norjassa järjestetyillä kursseilla. Samassa yhteydessä hän puolustelee SDP:n touhuja:

”Näin haettiin vastapainoa Moskovassa koulutetuille SKP:n työntekijöille ja kommunistien systemaattiselle koulutusjärjestelmälle.”

Mutta tuolloinkin järjestelyt olivat varsin salaperäisiä. Eino Ketolan selvityksen mukaan USA:n lähetystösihteeri toimitti tarvittavan rahamäärän ”mahdollisesti ASLA-stipendin muodossa asianmukaiseen paikkaan”.

Valehtelua päin naamaa

Mutta palataan vuoden 1975 Arlandan skandaaliin. Ketola kertoo, että Ruotsissa pidettiin sopimattomana metallityöläisten varojen käyttämistä muualla kuin omassa maassa. Käry tullissa oli kiusallinen sekä Ruotsin että Saksan demarien johdolle.
Sulo Penttilä oli SDP:n puoluetoimikunnassa kiistänyt rahanpyyntönsä Länsi-Saksasta. ”Tilanne alkoi SDP:n kannalta olla äärimmäisen kiusallinen, ei yksin Metallin vaalien takia, vaan siksi että epäilyjä alkoi kohdistua puolueen ulkopoliittiseen soveliaisuuteen”, Ketola kertoo.

Presidentti Kekkonenkin reagoi skandaaliin. ”Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist vakuuttivat molemmat hänelle, että puolueen johto ei ollut tietoinen asiasta ja että pyynnön oli esittänyt Penttilä, joka on puoluetoimikunnan jäsen. Kekkonen suositti Penttilän pudottamista”, kirjoittaa Ketola. Hän toteaa Kekkosen Sorsalta ja Sundqvistilta saaman informaation sisäisesti ristiriitaiseksi, kun puolueen osuus sveitsiläisiin rahoihin kiistettiin, vaikka puoluetoimikunnan jäsen oli ollut niitä pyytämässä. Myös Sundqvistin rooli rahan hankkimisessa Ruotsista jätettiin presidentille kertomatta.

”Kekkoselta jäi tuskin huomaamatta, että Sorsa ja Sundqvist olivat tietoisia molemmista hankkeista ja että nämä joutuivat valehtelemaan hänelle päin naamaa”, Ketola toteaa.

Rahaa tuli myös idästä

Eniten CIA:n rahoista Suomessa kohuttiin kuitenkin jo 1960-luvun puolessa välissä, jolloin Niilo Koljonen paljasti SAJ:n saaman CIA-rahoituksen. Ketola käsittelee yksityiskohtaisesti tämänkin paljon esillä olleen skandaalin kirjansa luvussa ”Hiljaiset ruplat ja skandaalidollarit”.
Tähän yhteyteen tutkija on koonnut tietoja avustussummista. Ketola toteaa SKP:n saaneen 1960-luvun alkupuolella NKP:ltä 500 000 dollaria vuodessa ja vuosikymmenen puolessa välissä jo noin 900 000 dollaria vuosittain.

TPSL taas sai vuonna 1962 Moskovasta vaalikampanjaan 30 miljoonaa vanhaa markkaa. Koljosen tietojen mukaan vuonna 1965 SAJ:n pomomiehille Jaakko Rantaselle ja Olavi Järvelälle tuli CIA:lta vuodessa 720 000 markkaa. Ulkomaiseen rahaa liittyvät skandaalit ovat Metallityöväen liiton historiassa tietysti vain pieni sivujuonne, mutta ne kertovat hyvin liiton tärkeästä asemasta Suomessa. Taistelu Metallista sosialidemokraattien ja kommunistien välillä oli kylmän sodan aikoina niin kovaa, että siihen haluttiin osallistua – Moskovasta nyt puhumattakaan – myös Atlantin valtameren takaa.

Katso
TPSL Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6v%C3%A4en_ja_Pienviljelij%C3%A4in_Sosialidemokraattinen_Liitto

Väinö Tanner
http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/635/

Häikiön esitelmä
http://www.paasikivi-seura.fi/34

Väinö Tannerin säätiö
http://www.vainotannerinsaatio.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=93&Itemid=117

Urheiluopistosäätiö
http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=95&category=3

Eino Ketola: Suomen Metallityöväen Liitto 1961 - 1983. Otava 2007

Korsimon ajojahti

Joulukuussa 1957 näppäiltiin maalaisliiton arimpia kieliä. Kaksi päivää itsenäisyysjuhlan jälkeen klo 17.30 kokoontui puolueen keskushallitus Pursimiehen kadun toimistossaan. Läsnä olivat keskushallituksen jäsenistä ja toimiston työntekijöistä mm. Vennamo, Virolainen, Simonen, Sarjala, Alaruikka, Loikkanen, Haapaniemi, Leinonen, Pakkanen, Ryömä, Hirvilammi, Kämäräinen, Palovesi, Saalasti, Väänänen ja Karjalainen. Puolueen puheenjohtaja V. J. Sukselainen saapui paikalle myöhästyneenä, kokouksen ollessa jo kuumimmillaan. Pöytäkirjaa pitivät Matti Kekkonen ja Arvo Korsimo.

Jo esityslistaa hyväksyttäessä Veikko Vennamo ilmoitti, että hänen saamiensa tietojen mukaan on puolueen puheenjohtajalle lähetetty kirjelmä, joka sisältää raskaita syytöksiä puoluesihteeri Arvo Korsimoa vastaan ja että hänellä on kirjelmästä mukanaan oikeaksi todistettu jäljennös. Hän halusi asian esityslistalle ja sai. Asia otettiin esille Vennamon hallussa olleen jäljennöksen perusteella.

Kokouksen asialista oli pitkä: päätettiin antaa puoluetoimiston väelle 5000 markan jouluraha, jaettiin ansiomerkkejä jne. Esityslistan 24. pykälän kohdalla nousi keskushallituksen jäsen Vennamo tuoliltaan ja alkoi lukea pienviljelijä Paavo Ojalehdon lähettämää syytekirjelmää:

Maalaisliiton Keskushallitukselle, aloitti Vennamo. Mikään aatteellinen liike tai järjestö ei voi menestyä ja pysyä pystyssä ilman siveellistä ryhtiä. Tästä syystä maalaisliitto puolueohjelmassaan erityisesti tehostaa kristillisyyden parhaimpien perinteiden vaalimista. Luonnollisen seurauksena tästä johtuu puolueemme ohjelman säännös, jonka mukaan laillisuuden noudattaminen on asetettava kaiken toiminnan perustaksi ja että millään selityksillä tai minkään tarkoitusperän nimissä ei saa poiketa lain määräyksistä tai syrjäyttää niitä.

Vennamo oli saanut ensimmäisen kappaleen luetuksi. Sitä seurasivat syytökset epäkristillisestä ja siveettömästä elämästä, isänmaan petturuudesta ja laittomuuksista. Silmästä silmään Vennamo luetteli Korsimolle, että tämä oli juoppo, huorintekijä, rintamakarkuri ja rahojen kavaltaja. Kaikki asioita, jotka koskettivat maalaisliiton sisintä. Ojalehto oli kirjelmän allekirjoittaja, sen poliittisen merkityksen oivaltaja Veikko Vennamo.

Vaikka maalaisliitto on yhteiskunnallisissa uudistuspyrkimyksissään ennakkoluuloton, jopa radikaalikin, ovat moraaliset asenteet pyhiä, koskemattomia. Puolue saattaa olla jakamassa muiden maita asunnottomalle siirtoväelle ja perustamassa yhteiskunnan omistamia yhtiöitä, mutta kun on kyse moraalisista arvoista niistä puhuminenkin koetaan loukkaukseksi. Muun muassa tästä syystä ei kulttuuriliberalismi ole milloinkaan saanut puolueessa jalansijaa.

Vennamon puheenvuoro sai vastaansa kiihkeän keskustelun, Lukuisissa puheenvuoroissa tuomittiin jyrkin sanoin Ojalehdon ”mieletön hyökkäys”. Muun muassa presidentti Kallion tytär, Kerttu Saalasti oli syvästi pahoillaan, kun Ojalehto oli joutunut häikäilemättömästi käytettävän hanskan asemaan. Matti Kekkonen puolestaan arveli kirjelmässä esitetyn moraalin alenemisen olevan totta vain ylijohtaja Vennamon osalta.

Puolusihteeri Korsimo vastasi syytöksiin esittämällä kirjallisen selvityksen toiminnastaan aina 30-luvulta sodan loppumiseen asti. Vahvimpina todisteina syytösten katteettomuudesta Korsimo esitti savolaisten ja turkulaisten maalaisliittolaisten lausunnot toiminnastaan. Niissä muun muassa Varsinais-Suomen piirijärjestön pitkäaikainen puheenjohtaja Einari Karvetti – joka Ojalehdon kirjelmässä yritettiin vetää syyttäjien puolelle – osoitti syytökset mielivaltaisiksi ja katteettomiksi.

Tähän lopputulokseen päätyi myös keskushallitus: keskustelun jälkeen hyväksyttiin jäsen Pakkasen esityksestä päätöslauselma, jossa lyhyesti todettiin, että ”keskushallitus antaa puoluesihteeri Korsimolle täyden luottamuksen ja tuomitsee häntä vastaan kohdistetut perusteettomat solvaukset”. Vain yksi oli toista mieltä. Veikko Vennamo oli jo ennen kokousta kirjoittanut itselleen vastalauseen ilmeisen tietoisena käsittelyn lopputuloksesta. Vastalauseensa Vennamo aloitti:

”Vakaumukseni mukaan pienviljelijä Paavo Ojalehdon keskushallitukselle osoitetussa kirjelmässä 4.12.1957 esitetyt asiat pitävät paikkansa.” Ojalehto ja Vennamo kärsivät keskushallituksen kokouksessa selvän tappion. Mutta tappioon oli varauduttu, sillä Ojalehdon kirjelmän viimeinen kappale kuului:

”Pyydän ja vaadin maalaisliiton keskushallituksen kiireellisiä toimenpiteitä Arvo Korsimon pidättämiseksi heti tehtävistään ja virallisen tutkimuksen suorittamiseksi hänen edesottamuksistaan, ellei hän vapaaehtoisesti luovu puoluesihteerin tehtävistä. Jollei puoluesihteeri Arvo Korsimo ole joulukuun 15 päivään 1957 mennessä eronnut puoluesihteerin paikalta on asia pakko saattaa puolueemme jäsenistön tietoisuuteen ja toimenpiteitä varten.”

Operaation valttikortti oli syytösten julkisuuteen saattamisessa, ja se myös tehtiin, Sodan jälkeisen ajan suurin poliittinen ajojahti oli alkanut. Suuren ajojahdin sisältö oli poliittisessa taistelussa, sen päämäärän saneli poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Ajojahdin yhteiskunnallinen ajankohta oli voimistuvan Kekkos-vastaisuuden alkusoittoa; yöpakkaset 1958 olivat edessä. Se sopi myös sosiaalidemokraateille, olihan puolue pahasti kahtia ja valtaa piti tannerilais-leskisläinen suunta. Ajojahdin ainekset sopivat myös oikeistolle, erityisesti sen äärisyhmille. Isänmaan pettäminen, laittomuus jne. olivat olleet sen pääaseita Kekkosen vastaisissa kampanjoissa jo vuosikymmenien ajan.

Mutta ennen kaikkea ajojahti palveli Veikko Vennamon tarkoitusperiä; hän oli hävinnyt maalaisliiton puheenjohtajakilvassa Nivalassa 1956 perin pohjin. Samoin hänen neuvostovastaiset kannanilmaisunsa olivat saaneet puoluevaltuuskunnan jyrkän ja yksimielisen tuomion, Hän ehkä haaveili yhä maalaisliiton johtopaikasta, mutta tiellä kohti puheenjohtajan paikkaa oli monta kantoa, näkyvin ja mittavin oli Arvo Korsimo. Se piti kaataa keinoista välittämättä. Samalla laskettiin horjutettavan Kekkosen asemaa.

Arvo Korsimon toinen talvisota kesti joulusta kesään. 57-vuotiaalle politiikan johtomiehellekään se ei ollut helppoa oman puolueen ja sen lehdistön tuesta huolimatta. Vastassa oli lukumäärältään suurempi ja sangan ilkeämielinen valtalehdistö. Lisäksi elettiin heinäkuussa käytävien eduskuntavaalien alkutahteja, eikä vastapuolueet luonnollisestikaan jättäneet käyttämättä tilaisuutta maalaisliiton lyömiseksi.

Seuraava lyönti tuli kuitenkin vielä omien taholta. Tammikuun 7. päivänä 1958 lähettivät maalaisliittolaiset, entinen kansliapäällikkö J.H.Konttinen ja maanviljelijät Vesa Luoma, Heikki Lankinen, Veikko Paajanen sekä Kalle H. Koskinen puolueen paikallisosastoille painetun kirjelmän. Siinä toistettiin Ojalehdon väitteet minkä lisäksi mukana seurasi tunnetun helsinkiläisjuristin, varatuomari J. Laguksen kirjallinen todistus siitä, mitä reservin kapteeni F. M. Karrakoski ja korpraali V. V. Paananen olivat kertoneet Korsimon toimista talvisodan aikana. He tekivät saman tien ilmiannon eduskunnan oikeusasiamiehelle ja lupasivat toimittaa määräaikaan mennessä uutta todistusaineistoa ilmiantojensa tueksi. Ajojahdissa oli siis mukana mittava annos ”laillisuutta”. Olihan varatuomari Lagus kuulustellut ”silminnäkijöitä” ja olihan asia saatettu aina eduskunnan oikeusasiamiehen käsittelyyn saakka. Kuuden miehen lupaamaa todistusaineistoa ei kuitenkaan toimitettu oikeusasiamiehelle määräpäivään 5.2. mennessä ja niin oikeusasiamies katsoi jutun rauenneen. Nyt oli kuitenkin vuorossa lehdistö. Se oli jo tosin ehtinyt kertoa kokolailla kritiikittömästi ilmiantajien syytöksiä ja seurasi mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.

Lähdeaineisto:
Paavo Kähkölä, Hannu Lehtilä, Toivo Pihlajaniemi, Sauli Pyyluoma: Suomi K-linjalla ISBN 951-1-01307-6

Vuosi 1959 ja pakkasten loppuminen

Fagerholmin hallituksen kaatuminen johti monimutkaiseen neuvottelukierteeseen, jossa kaikki kokoomushallituksen vaihtoehdot käytiin läpi ja jokainen osoittautui mahdottomaksi. Ratkaisuksi jäi maalaisliiton vähemmistöhallitus, jonka pääministeriksi tuli V.J. Sukselainen. Avainpaikat olivat presidentin miehillä. Kekkonen kutsui ulkoministeriksi Ralf Törngrenin, ja ulkomaankauppaministerinä oli Ahti Karjalainen. Presidentti ei enää halunnut riskeerata.

Yöpakkaskriisi päättyi Hrustsevin lounaspuheeseen. Hän sanoi kriisin johtuneen siitä, että neuvostoliittolaiset näkivät herra Fagerholmin leveän selän takana Tannerin, Leskisen, Lindblomin ja Pitsingin vihamieliset hahmot. Hän sanoi, että Suomella on oikeus päättää hallituksestaan, mutta että Neuvostoliitolla on oikeus päättää, mitä se ajattelee Suomen hallituksesta.
Kekkonen oli yhden äänen presidentti, mutta yöpakkaset vahvistivat hänen asemaansa ja niiden seurauksensa syntyi presidentin ylikorostunut asema, mikä alkoi kasvattaa vallankäytön rakennetta vinoksi. Yöpakkasista lähtien Kekkonen saneli hallitusratkaisut. Tämä oli seuraavat parikymmentä vuotta suomalaista politiikkaa hallitseva luonnonlaki.

Vuoden 1959 tapahtumat

Tammikuu
1. tammikuuta – Fulgencio Batista pakeni Havannasta Fidel Castron joukkojen edetessä.
1. tammikuuta – Ranskan, Italian, Belgian, Luxemburgin, Alankomaiden ja Länsi-Saksa yhteismarkkinat alkoivat.
1. tammikuuta – Seinäjoen mlk liitettiin Seinäjoen kauppalaan.
1. tammikuuta – Suomen traktorit rekisteröitiin.
2. tammikuuta – Castron joukot saapuivat Havannaan.
2. tammikuuta – Luna 1 poistui ensimmäisenä aluksena Maapallon kiertoradalta.
3. tammikuuta – Alaska liitettiin Yhdysvaltoihin 49. osavaltiona.
4. tammikuuta – Léopoldvillessä (nykyinen Kinshasa) 42 ihmistä sai surmansa Abakopuolueen ja poliisin yhteenotoissa.
4. tammikuuta – Mikojan saapui New Yorkiin – 300 poliisia vastasi järjestyksestä.
7. tammikuuta – Yhdysvallat tunnusti Fidel Castron johtaman Kuuban hallituksen.
10. tammikuuta – Neuvostoliitto ehdottaa Saksan rauhankonferenssia.
10. tammikuuta – Wärtsilä-yhtymän Hietalahden telakalla Helsingissä lasketaan vesille Neuvostoliiton tilaama maailman suurin ja voimakkain dieselsähköisellä koneistolla varustettu jäänmurtaja Moskva.
13. tammikuuta – Kekkonen nimittää Sukselaisen II hallituksen.
21. tammikuuta – Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen matkustivat yksityisluonteiselle vierailulle Neuvostoliittoon. Leningradissa Kekkonen tapasi kaupunkiin yllättäen saapuneen puoluejohtaja Nikita Hruštšovin, jonka kanssa hän keskusteli ns. yöpakkasten aiheuttamasta maiden välisestä kriisistä. Presidenttipari palasi kotimaahan 25. tammikuuta.
24. tammikuuta – Pohjoismaiden pääministerien kokous Oslossa päättyi – ponnistuksia taloudellisen yhteistyön aikaansaamiseksi päätettiin jatkaa.

Helmikuu
1. helmikuuta – Oulun ensimmäinen ylioppilasasuntola, Domus Botnica vihittiin tarkoitukseensa.
3. helmikuuta – Buddy Holly, Ritchie Valens ja Big Bopper kuolivat lento-onnettomuudessa Iowassa ("The day music died").
3. helmikuuta – Neuvostoliitto nimitti uudeksi Suomen-suurlähettilääkseen varaulkoministeri Aleksei Zaharovin. Hän saapui Helsinkiin 20. helmikuuta.
3. helmikuuta – Marsalkka Malinovski ilmoitti 21. puoluekongressille, että Neuvostoliiton armeijan ohjukset ovat maailman tehokkaimmat.
6. helmikuuta – Saksan liittotasavallan Luftwaffe sai 300 Lockheed F-104 Starfighter -konetta. Puolustusministeri Franz Josef Strauß sai lähes potkut päätöksen poliittisuuden vuoksi. F-104-koneet vaativat lopulta onnettomuuksissa 110 saksalaisen pilotin hengen, ja 1970-luvulla paljastunut lahjusskandaali lähes kaatoi Lockheed-yhtiön.
9. helmikuuta – Pieksämäellä perustettiin Maalaisliitosta eronneen kansanedustaja Veikko Vennamon johdolla Suomen Pientalonpoikien Puolue.
9. helmikuuta – Suomen ja Itä-Saksan kauppasopimus allekirjoitettiin.
10. helmikuuta – Suomi liittyi pohjoismaiseen sähköverkkoon Kemijoen Petäjäskosken ja Ruotsin Kalixin välisen voimalinjan valmistuessa.
11. helmikuuta – Turkki ja Kreikka pääsivät sovintoon Kyproksen kiistassa.
15. helmikuuta – Miss Suomeksi valittiin Tarja Nurmi.
16. helmikuuta – Castro nimitetään Kuuban pääministeriksi.
19. helmikuuta – Zürichin sopimus Kyproksen itsenäisyydestä tehtiin ilman Turkin tai Kreikan edustajien läsnäoloa. Kypros itsenäistyi 16. elokuuta 1960.
20. helmikuuta – Neuvostoliiton uusi suurlähettiläs A.A. Zaharov jättää valtuuskirjansa.
20. helmikuuta – Asutushallitus perustettiin.
23. helmikuuta – Intian pääministeri Jawaharlal Nehru ilmoitti, että kiinalaisia sotajoukkoja oli tunkeutunut Tiibetin rajan yli Intian puolelle.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Kyproksen kreikkalaisten johtaja, arkkipiispa Makarios palasi 3-vuotisen maanpaon jälkeen kotisaarelleen.
12. maaliskuuta – Yhdysvaltain kongressi hyväksyi Havaijin Yhdysvaltain 50. osavaltioksi.
13. maaliskuuta – Vuotta 1959 koskeva kauppasopimus allekirjoitetaan Moskovassa.
17. maaliskuuta – Tenzin Gyatso, 14. dalai-lama, pakeni Tiibetistä Intiaan Kiinan murskattua tiibetiläisten kapinan.
23. maaliskuuta – Porvoon tuomiokirkossa pidettiin vuoden 1809 Porvoon valtiopäivien muistojumalanpalvelus.
26. maaliskuuta – Neuvostoliiton ilmavoimat alkavat häiritä Berliinin liikennettä.

Huhtikuu
1. huhtikuuta - Berliinin ”ilmakäytävän” korekudesta aiheutunut kiista jatkui, amerikkalaiset lentävät yli 3300 metrin korkeudessa, mutta Neuvostoliitto ilmoitti pitävänsä tätä ilmantilan loukkauksena.
3. huhtikuuta – Intia myönsi maahan paenneelle Dalai Lamalle turvapaikan.
6. huhtikuuta – Pekingin radio sanoi Dalai Laman olevan Intiassa "taantumuksellisten ainesten vankina".
7. huhtikuuta – Maalaisliiton eduskuntaryhmä tuomitsi ministeri Ahti Karjalaisen menettelyn hänen nimitettyään valtiojohtoisten yhtiöiden johtoelimiin skogilaisia ja kansandemokraatteja sos.dem. virallisen linjan edustajien tilalle.
10. huhtikuuta – SKDL:n kansanedustaja Paavo Aitio valittiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi Toivo Kujalan kuoltua.
17. huhtikuuta – Kiinan kansankongressin istuntokauden avajaisissa syytettiin Intiaa Kiinan sisäisiin asioihin puuttumisesta ja Tiibetin kapinallisten tukemisesta.
27. huhtikuuta – Liu Shaosi valittiin Kiinan presidentiksi. Mao Tsedong säilytti asemansa maan todellisena johtajana.
28. huhtikuuta – Argentiina kielsi kommunistipuolueen toiminnan.

Toukokuu
4. toukokuuta – Intian pääministeri Nehru sanoi Kiinan Intiaa kohtaan Tiibetin tapahtumien johdosta esittämien syytösten olevan vastuuttomia.
5. toukokuuta – Puolustusvoimain komentaja jalkaväen kenraali K. A. Heiskanen seurueineen matkusti Neuvostoliittoon marsalkka Malinovskin kutsumana.
6. toukokuuta – Sosialidemokraattien oppositio järjestäytyi Helsingissä pitämässään kokouksessa puolueeksi ja otti nimekseen Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Puolueen puheenjohtajaksi valittiin Emil Skog.
8. toukokuuta – Hrustsev lausui ”Pravdan” edustajalle, että Tanner ja hänen kannattajansa ”kylvävät epäluottamusta Neuvostoliittoa ja sen Suomen politiikkaa kohtaan ja esittävät panettelevia valheita siitä, että Neuvostoliitto muka sekaantuu Suomen sisäisiin asioihin.
10. toukokuuta – Eläintarhan ajot, katselijoita 65 032.
11. toukokuuta – Neljän vallan ulkoministerikokous aloittaa Genevessä Saksan kysymyksen käsittelyn.
14. toukokuuta – Yhdysvaltain ulkoministeri Christian Herter esitti Geneven konferenssissa länsivaltain rauhansuunnitelman, jossa länsi tarjoutui mm. supistamaan joukkojaan koko maapallolla, jos Neuvostoliitto suostuu Saksan yhdistämiseen.
18. toukokuuta – Itä ja Länsi torjuivat toistensa ehdotukset Geneven ulkoministerikonferenssissa.

Kesäkuu
3. kesäkuuta – Singaporesta tuli itsehallinnollinen kruununsiirtomaa Britannian alaisuudessa.
5. kesäkuuta – Kansainvälinen lakimieskomissio sanoi raportissaan Kiinan syyllistyneen kansanmurhaan Tiibetissä. Komissio arvioi, että Kiinan sotilaat olivat vuodesta 1950 lähtien surmanneet yli 65 000 tiibetiläistä, mikä komission mielestä tähtäsi selvästi tiibetiläisten hävittämiseen kansakuntana.
9. kesäkuuta – Ensimmäinen ballistinen ohjussukellusvene, USS George Washington, laskettiin vesille.
11. kesäkuuta – Englantilainen lentokonevalmistaja Saunders-Roe esitteli kehittämänsä SR-N1 ilmatyynyaluksen. SR-N1 oli ensimmäinen käyttökelpoinen ilmatyynyalus ja jo 25. heinäkuuta 1959 se ylitti Englannin kanaalin Calaista Doveriin 2 tunnissa.
11. kesäkuuta – Neuvostoliitto ehdottaa Itämeren alueen ydinaseetonta vyöhykettä.
12. kesäkuuta – Tukholmasta ilmoitettiin, että yli 22 000 suomalaista oli saanut Ruotsin kansalaisuuden vv. 1948 - 1958.
14. kesäkuuta – SDP vietti 60-vuotisjuhliaan Porissa. Puolueen puheenjohtaja Väinö Tanner sanoi puheessaan, että "sosialidemokraattien päätaistelu tullaan edelleen käymään kommunistista ajatussuuntaa vastaan".

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Köyliön varavankilassa syttyneessä tulipalossa sai surmansa 16 vankia.
1. heinäkuuta TUL:n liittokokous irtisanoi kaikki yhteistoimintasopimukset SVUL:n kanssa.
2. heinäkuuta – Belgian kuninkaalliset häät: prinssi Albert nai italialaisen prinsessa Paola Ruffo di Calabrian.
8. heinäkuuta – Ensimmäiset amerikkalaiset sotilaat, kersantti Chester M. Ovnand ja majuri Dale R. Buis, kaatuivat taistelussa Vietnamissa.
11. heinäkuuta – Sukselainen ilmoittaa, että Suomi voi liittyä EFTAan. Ruotsi, Tanska ja Norja perääntyivät pohjoismaisesta tulliliittosuunnitelmasta ja suuntatuvat EFTAan.
13. heinäkuuta – Charles de Gaulle armahti 5 000 algerialaista vankia.
17. heinäkuuta – Suomen hallitusmuoto täytti 40 vuotta. Juhlapäivän kunniaksi vietiin kukkatervehdykset hallitusmuodon syntyyn ratkaisevasti vaikuttaneiden presidentti K. J. Ståhlbergin ja ministeri Heikki Ritavuoren haudoille Hietaniemen hautausmaalla.
19. heinäkuuta – Neuvostoliitto varoittaa puolueettomia maita liittymästä EFTAan.
20. heinäkuuta – Hrustsev peruutti yllättäen Ruotsiin, Tanskaan, Norjaan ja Suomeen elokuussa suunnitellun matkansa. Syynä ko. peruutukseen oli ”epäsuotuisa ilmapiiri” muualla paitsi Suomessa.
24. heinäkuuta – Nikita Hruštšovin ja Yhdysvaltain varapresidentti Richard Nixonin julkinen "keittiöväittely" messuilla Moskovassa. Nixon esitteli astianpesukonetta, jolloin Hruštšov totesi ettei Neuvostoliitossa ole suhtauduttu naisiin mokomalla "kapitalistisella asenteella".

Elokuu
2. elokuuta – Nixonin Neuvostoliiton vierailu päättyi, hän lähti Moskovasta amerikkalaisella suihkumatkustajakoneella ja saapui 2.8. Varsovaan, missä sadattuhannet ihmiset ottivat hänet vastaan huutaen ”eläköön Nixon … eläköön Amerikka”
16. elokuuta – USA:n Explorer VI lähetti ensimmäisen kuvan Maasta avaruudesta.
18. elokuuta – Paul Anka konsertoi Linnanmäellä 25 000 kuulijalle.
21. elokuuta – Havaijista tuli Yhdysvaltojen 50. osavaltio. Yhdysvaltain lippuun lisättiin yksi tähti.
21. elokuuta – Tulilahden leirintäalueelta läheltä Heinäveden kirkonkylää löydettiin surmattuina ja suohautaan peitettyinä jyväskyläläiset, 27. heinäkuuta kadonneet Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen.
26. elokuuta – Alec Issigoniksen British Motor Corporationille suunnittelema pienikokoinen Mini-henkilöauto tuli myyntiin. Etuvetoisen kaksiovisen auton moottori oli sijoitettu eteen poikittain tilan säästämiseksi.
30. elokuuta – Helsingin laivastoasema siirtyi Porkkalan Upinniemeen.
30. elokuuta – Suomussalmen taistelujen muistomerkki paljastettiin. Se oli suunnittelut akateemikko Alvar Aalto.

Syyskuu
1. syyskuuta – Toisen maailmansodan syttymisestä tuli kuluneeksi 20 vuotta. Länsi-Saksan liittokansleri Konrad Adenauer sanoi puheessaan uskovansa, että "Saksasta vielä kerran tulee Puolalle hyvä naapuri".
2. syyskuuta – Kiina esitti Intialle suuria aluevaatimuksia.
10. syyskuuta – Helsingin yliopiston avajaisissa paljastettiin akateemikko Wäinö Aaltosen veistämä marmorikohokuva ”Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden”.
12. syyskuuta – Kiinan sotajoukkojen tunkeutuminen Intian rajan yli jatkui. Kiinalaiset sanomalehdet syyttivät pääministeri Nehrua Kiinan hallituksen painostamisesta. Nehru vastasi, ettei Intia turvaudu väkivaltaan rajaselkkauksissa.
14. syyskuuta – Neuvostoliiton Luna 2 törmäsi Kuuhun (Palus Putredinukseen) ensimmäisenä ihmisen tekemänä aluksena kello 07:30 UTC.
15. syyskuuta – Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšev aloitti ensimmäisen virallisen vierailunsa Yhdysvalloissa, isäntänään Dwight D. Eisenhower.
22. syyskuuta – Presidentti K. J. Ståhlbergin patsas paljastettiin Helsingissä Eduskuntatalon edessä. Patsaan veisti Wäinö Aaltonen.
26. syyskuuta Salamurhaajan uhriksi joutunut Ceylonin pääministeri Bandaranaike kuoli.
27. syyskuuta – Camp Davidin sopimus Berliinin neuvotteluiden aloittamisesta.
28. syyskuuta – Presidentti Liu Shaoqi vakuutti Kiinan kansantasavallan 10-vuotisjuhlassa, että Kiina "tulee vapauttamaan Taiwanin".

Lokakuu
1. lokakuuta – Helsingin hiippakunta aloitti toimintansa. Ensimmäiseksi piispaksi vihittiin Martti Simojoki.
1. lokakuuta – Maahamme saapui kuuden neuvostoliittolaisen kenraalin sotilasvaltuuskunta vastavierailulle puolustusvoimiemme komentajan keväällä 1959 suorittaman käynnin johdosta.
3. lokakuuta – Yhdysvaltain maatalousministeri Ezra Taft Benson saapui maahamme kolmen päivän vierailulle.
4. lokakuuta – 15 henkilöä hukkui kahden moottoriveneen yhteentörmäyksessä Paalasmaan saaren luona Pielisellä Pohjois-Karjalassa.
5. lokakuuta – Mannerheimin Lastensuojeluliitossa työskennellyt rouva Karin Sauramo tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa yli 30 miljoonan markan kavaltamisesta viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Jutun nostattama kohu johti henkilövaihdoksiin liiton johdossa.
7. lokakuuta – Luna 3 otti ensimmäiset kuvat Kuun pimeästä puolesta.
14. lokakuuta – Neuvostoliitto kutsui kotiin Kiinan-suurlähettiläänsä Pavel Judinin.
20. lokakuuta – Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri Patolitshev saapui Helsinkiin.
24. lokakuuta – Hietalahden telakalla laskettiin vesille toinen Neuvostoliiton tilaama polaarijäänmurtaja, jonka ulkomaankauppaministeri Patolitshev kastoi ”Leningradiksi”.
22. lokakuuta – Neuvostoliiton kaupan 5-vuotissopimus allekirjoitetaan Helsingissä.
29. lokakuuta – Kenraali Sakari Simelius nimitettiin uudeksi puolustusvoimain komentajaksi. Hänen edeltäjänsä, jääkärikenraali K.A. Heiskanen, siirtyi eläkkeelle.
29. lokakuuta – Asterix ilmestyi ensimmäisen kerran ranskalaisessa Pilote-lehdessä.
31. lokakuuta – Mellakoita Belgian Kongossa.

Marraskuu
5. marraskuuta – Intian pääministeri Jawaharlal Nehru vakuutti Intian ottavan takaisin Kiinan valtaamat alueet.
6. marraskuuta – Sekatyömies Runar Holmström Munsalasta Pohjanmaalta pidätettiin epäiltynä Tulilahden kaksoismurhasta.
10. marraskuuta – Neuvostoliitto julistautui puolueettomaksi Kiinan ja Intian välisessä rajakiistassa.
11. marraskuuta – Dag Hammarskjöld saapui Laosiin.
13. marraskuuta – Hallitus ilmoittaa eduskunnalle, että Suomi ei liity EFTAan, mutta neuvottelee vapaakauppajärjestelyistä.
13. marraskuuta – Raahen terästehtaan rahoituslaki hyväksyttiin eduskunnassa äänin 125- 62.
15. marraskuuta – Richard Hickock ja Perry Smith murhasivat Clutterin perheen Kansasin Holcombissa. Murha oli aiheena kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Truman Capoten dokumenttiromaanissa Kylmäverisesti.
16. marraskuuta – Helsingin Sanomat täytti 70 vuotta.
18. marraskuuta – Ensimmäiset suomalaiset turistit 20 vuoteen saapuivat jälleen matkailulle avattuun Tallinnaan, jossa he saivat lämpimän vastaanoton.
20. marraskuuta – YK:n lapsen oikeuksien julistus hyväksyttiin.
20. marraskuuta – Itävalta, Tanska, Norja, Portugali, Ruotsi, Sveitsi ja Englanti parafoivat EFTA-sopimuksen.
30. marraskuuta – SDP piti 60-vuotisjuhlakokouksensa. Neuvostoliiton puoluelehti Pravda oli väittänyt kokouksen ajankohtaa (talvisodan alkamisen 20-vuotispäivä) mielenosoitukseksi, mitä SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki piti "naurettavana vainoharhaisuutena".

Joulukuu
1. joulukuuta – Antarktiksen sopimus: 12 maata, mukaan lukien Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat, että Etelämanner jätetään luonnontilaan ja siellä kielletään sotatoimet. Tämä oli ensimmäinen aserajoitussopimus kylmän sodan aikana.
9. joulukuuta – Puolustusministeriön entinen kansliapäällikkö, eversti Kalle Lehmus tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa veronkavalluksesta neljän kuukauden vankeuteen.
10. joulukuuta – Länsi-Saksa hankki keskimatkan ohjuksia.
14. joulukuuta – Arkkipiispa Makarios valittiin Kyproksen presidentiksi.
18. joulukuuta – Kolmisenkymmentä Mouhijärven, Rengon ja Huittisen siirtotyömailta joululomalle matkustavaa miestä suoritti Kannuksen ja Ylivieskan välillä junanryöstön murtautuen kiitotavaravaunuun.
22. joulukuuta – Moskovassa allekirjoitettiin sopimukset vuoden 1960 tavaranvaihdosta ja Neuvostoliiton meille myöntämästä 500 miljoonan ruplan tavaraluotosta. Koko kauppavaihdoksi tuli n. 1.1 miljardia ruplaa.

Elävä arkisto 1959
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&n=1959

Elävä arkisto Yöpakkaset
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=670&a=633

Yöpakkaset
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=42

Euroopan yhteisö
http://europa.eu/abc/history/1945-1959/index_fi.htm

Videohaulla 1959
http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1959&um=1&ie=UTF-8&ei=N-j9SsHHJ8qF-Qbz45jsCg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=15&ved=0CEEQqwQwDg#

Kuvahaulla 1959
http://images.google.fi/images?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1959&um=1&ie=UTF-8&ei=N-j9SsHHJ8qF-Qbz45jsCg&sa=X&oi=image_result_group&ct=title&resnum=1&ved=0CBAQsAQwAA

Leffatykki 1959
http://www.leffatykki.com/leffat/1959

Elokuvavuosi 1959
http://www.kava.fi/category/teema/elokuvavuosi-1959

Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1960
Mitä, missä, milloin 1961
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Juhani Suomi Kriisien aika ISBN 951-1-11580-4

Yöpakkasia ja jäätyviä öljylähteitä

Kekkonen oli ennakoinut vaikeuksia idänsuhteissa jo loppukesästä 1958 Fagerholmin hallitusta muodostettaessa. Hänelle oli selvää, että Suomen hallituksen oli nojattava yhtä paljon Moskovan kuin Helsingissä istuvan eduskunnan luottamukseen, jos välit neuvostohallituksen kanssa haluttiin pitää hyvinä. Eikä sellaista luottamusta Väinö Tannerin taakse ryhmittynyt, länsiyhteyksistään tunnettu SDP:n asevelisiipi – ei ainakaan tilanteessa, jossa Moskova näki monia merkkejä siitä, että suomalaiset olivat tiivistämässä suhteitaan länsivaltoihin.

Kremlin kellojen kumua ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Neuvostolehdistö reagoi välittömästi kirjoittamalla länsivaltojen taantumuksellisten piirien tuella synnytetystä ja niiden etuja palvelemaan kytketystä hallituksesta. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs kutsuttiin kotiin parin viikon kuluttua Fagerholmin ministeriön nimittämisestä. Kauppaneuvottelut pysähtyivät.

Loka-marraskuussa 1958 kriisi syveni edelleen. Neuvostoliitto ilmoitti katkaisevansa tuonnin Suomesta kokonaan ja lykkäävänsä maksuja. Tavaratoimitukset itäblokista alkoivat hyytyä. Ja yöpakkaset uhkasivat ”jäädyttää” venäläiset öljylähteetkin. Kun Moskova oli vielä keväällä 1958 vaatinut öljyvientinsä lisäämistä Suomeen, lokakuun lopussa Nesteen johtokunnassa oli pohdittavana aivan toisentyyppistä ”kiusallista tilannetta”. Neuvostoliitosta ei saatu raakaöljyn toimituslupauksia marraskuulle, ja joulukuuksi sovitun ylimääräisen 45 000 tonnin lisäerän laivauksestakaan ei tullut vahvistusta.

Nesteen piirissä oli jotakin tällaista osattu odottaa jo viimeistään syyskuussa. Kun Neuvostoliiton kaupan tasapaino-ongelmien kanssa painiskellut KTM oli ehdottanut Nesteen ottavan kokonaisvastuun itäisen öljykaupan lisäämishankkeista, ja siihen liittyneestä länsituonnin supistamisesta, yhtiö oli perustellut kielteisen epäröivää kantaansa toteamalla: ”Ei myöskään voida jättää huomioonottamatta mahdollisesta poliittisesta tilanteesta syntyviä vaikeuksia, jotka voisivat aiheuttaa rajoituksia idästä tapahtuvalle raakaöljyntuonnille”.

Lokakuussa 1958 pelätyt vaikeudet olivat täyttä totta. Idän raakaöljytoimitukset olivat ehtymässä, eikä Tukholmaan Sojusznefteexportin pääjohtajaa tapaamaan kiirehtinyt Raade voinut tuoda tuliaisinaan kotiin muuta kuin epämääräisiä lupauksia – ja sen pääjohtaja Gurovin oikeaksi vahvistaman vähemmän ilahduttavan tiedon, että uusien markkinoiden avaamista tavoitellessaan venäläiset myivät raakaöljyn muualle halvemmalla kuin Suomeen.

Nopeasti tyhjenevät raakaöljyvarastot ennakoivat vaikeuksia kylmäksi talvikaudeksi. Nesteen oli nopeasti improvisoitava muita hankintalähteitä täyttääkseen sovittua pienemmäksi jääneiden neuvostotoimitusten synnyttämän vajeen ja turvatakseen Naantalin jalostamon käynnin.
Apu löytyi länsisuunnalta. Neste teki ruotsalaisen välittäjän kautta edulliset kaupat ranskalaisen yhtiön kanssa, jonka lähettämät tankkerit, kaksi Persianlahdelta ja yksi Venezuelasta, purjehtivat joulukuun puolivälissä kohti lumen ja jään peittämää Suomea. Ja kun lisäksi Shell lupasi kiirehtiä oman laivansa saapumista Naantaliin, välitön vaara oli torjuttu.

Nesteen joulukuiset raakaöljykaupat on houkutteleva nähdä ilmauksena vahvistuneesta neuvostovastaisesta, länsimielisestä linjasta, joka tavoitteli Suomen taloudellista ja poliittista irtautumista Neuvostoliitosta. Siitähän Moskova oli Suomen uutta hallituskoalitiota alusta lähtien syyttänyt. Nesteen näkökulmasta kysymys oli kylläkin pakon sanelemasta reaktiosta; raakaöljyä ostettiin sieltä, mistä sitä saatiin.

Nesteen johtokunnan sosiaalidemokraattinen poliitikkojäsen Onni Hiltunen toimi Fagerholmin kauppa- ja teollisuusministerinä. Yhtiön hallintoneuvostoa liittivät istuvaan hallitukseen ministeri Mauno Jussila (ml) ja ennen muuta länsisuuntauksen sosiaalidemokraattinen kärkinimi, ministeri Väinö Leskinen. Hallintoneuvostoon kuului lisäksi maalaisliiton puheenjohtaja V.J. Sukselainen, joka Kekkosen harmiksi oli antanut tukensa uudelle hallituskoalitiolle.

Moskovan tuomitseman uuden hallituksen linjan sisältö kiteytyi kysymykseen Suomen roolista Länsi-Euroopan ja Skandinavian integraatiokehityksessä. Kremlissä vallitsi tässä suhteessa ”syvä epäluulo suomalaisten aikeita kohtaan”, kuten Suomen suurlähettiläs raportoi Moskovasta. Vahvojen voimien uskottiin työskentelevän Suomen liittämiseksi NATO-maiden johtamaan Länsi-Euroopan talouspiiriin. Se merkitsi samalla pyrkimystä irrottaa Leningradin puskurivyöhyke Neuvostoliiton vaikutuksesta ja kytkeä se länsiblokkiin, ensin kaupallisin, sitten poliittisin ja myöhemmin sotilaallisin sitein.

Monet yhtäaikaiset merkit näyttivät todistaneen Moskovalle oikeaksi sen epäilykset suomalaisen suurliike-elämän, oikeiston ja tannerilaisten sosialistien yhdessä läntisten taantumispiirien kanssa suunnittelemasta suuresta käänteestä. Mistä muustakaan kertoi se, että Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris matkusti Washingtoniin neuvottelemaan dollarilainoista voimatalouden ja metsäteollisuuden, Suomen länsikytkennän tärkeimmän ylläpitäjän, kehittämiseksi juuri nyt; venäläiset lainatarjoukset sen sijaan torjuttiin. CIA:n mieheksi uumoiltu ministeri Leskinen kävi puolestaan Bonnissa luottoneuvotteluja Otanmäen rautakaivoksen ympärille syntyneen teollisuusprojektin edistämiseksi, vaikka Moskova oli jo Stalinin johdolla ilmaissut halunsa osallistua suomalaisen rauta- ja terästeollisuuden rakentamiseen.

Erityisesti metsäteollisuudella oli suuri tarve turvata kilpailuasemansa integroituvassa Länsi-Euroopassa. Ulkoministeriössä oli puolestaan syksystä 1957 lähtien tunnusteltu Suomen jäsenyysmahdollisuuksia OEEC:ssa. Jo se oli herättänyt Moskovan pahaenteisiä murahduksia: liittymishankkeet olivat kuin renkaita ”siinä Neuvostoliitolle vihamielisessä toiminnassa, jota Suomessa on niin runsaasti parhaillaan käynnissä”, Neuvostoliiton suurlähettiläs totesi keväällä 1958 presidentti Kekkoselle.

Länsi valmistelikin amerikkalaisten johdolla taloudellista ja kauppapoliittista pakettia, jolla oli määrä tukea neuvostoboikotin seurauksena vaikeuksiin joutunutta suomalaista teollisuutta uusilla tilauksilla, auttaa Suomea jäätyneen idäntuonnin aiheuttamien pahimpien huolto-ongelmien yli ja vahvistaa siten Suomen taloudellisia yhdyssiteitä länsivaltoihin. Kotimaassa kansallisen porvariston taloudelliset linnakkeet, liikepankit, joista metsäfirmojen tavoin ylläpidettiin kiinteitä länsiyhteyksiä, uhkasivat perua luottonsa valtiolle, jos Moskovan painostukseen alistuttaisiin ja hallitus vaihdettaisiin.

Fagerholmin hallitus sai kuitenkin sisäpoliittisen puukon selkäänsä. Kekkonen oli ennakoinut tällaista tapahtumien kulkua arvioidessaan, kuinka Moskovan tahtoa uhmaavan hallituksen kohtalosta muodostuisi oppitunti ”heikkopäisemmillekin” suomalaisille. Loppukesällä 1958 idänviennin pysähtymisestä hermostuneet telakka- ja konepajateollisuuden vuorineuvokset painostivat hallituspuolueita käänteen aikaansaamiseksi. Hallitus oli nyt ristitulessa. Metsäyhtiöt olivat tarpeen tullen valmiit unohtamaan koko idänkaupan.

Näkemättä lopulta jäi, mihin avoin länsisuuntaus tällaisen voimatasapainon vallitessa olisi johtanut. Kekkosen oman puolueen, maalaisliiton, ministerit hylkäsivät hallituksen vaiheessa, jossa venäläisdiplomaattien vihjauksen YYA-sopimukseen perustuvista sotilaallisista konsultaatioista muuttuivat entistä suorapuheisimmiksi. Moskovan ja sen ylivaltaan sopeutuneiden kotimaisten voimien linja voitti, ja samalla tuli vahvistetuksi se, ettei Suomella ollut lupa, idänsuhteitaan rikkomatta ja vakavaan vaaraan joutumatta, tehdä suuren luokan sisä- ja ulkopoliittisia valintojaan ilman Kremlin siunausta.

Lähdeaineisto:
Markku Kuisma: Kylmä sota, kuuma öljy ISBN 951-0-20811-6

Presidentin ministeri

Ahti Karjalainen kirjoittaa kirjassaan Presidentin ministeri näin: Sen jälkeen kun Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto erotti minut Suomen Pankin pääjohtajan tehtävästä olen vetäytynyt yksityiselämään ja ollut jokseenkin vaiti kaikista niistä vaiheista, joiden kautta hirvensalmelaisen pienviljelijäperheen poika päätyi presidentti Urho Kekkosen lähimmäksi luotetuksi. Tämä kirja on tilinteko kaikesta siitä, mikä on jäänyt kertomatta.

Pääministerin sihteeri

Karjalainen kirjoittaa, että yhteistyö Kekkosen kanssa sujui erinomaisesti. Hän oli toimissaan hyvin nopea, teki selkeitä päätöksiä, eikä peräytynyt helposti vastuksien edessä. Hän oli ystävä ystäville ja vihollinen vihamiehille. Hän sanoi selkeästi, mihin hän pyrki, ja silloin oli helppo toimia. Aamuisin ennen varsinaisen työpäivän alkua keskustelimme edessä olevista päivän tapahtumista.
Sihteerin suurin työ oli puheiden kirjoittaminen. Aamu palavereiden yhteydessä Kekkonen antoi alla olevien tekstien yleiset suuntalinjat, mutta varsin pian eteenkin talouspolitiikkaan liittyvät puheet jäivät kokonaan minun huolekseni. Jos Kekkonen tekstejä korjaili, kysymys oli tavallisesti poliittisten letkautusten sommittelusta, joka ei voinutkaan olla sihteerin työtä. Hänellä oli erikoinen tapa ilkeillä: hän kirjoitti tahallaan kiukkunsa kohteen nimen väärin. Joskus yritin korjata tällaisia virheitä, mutta hän nimenomaan kielsi sen.

Kekkosen koeaika

Kesän 1958 eduskuntavaalit olivat vasemmiston suuri voitto. SKDL hankki vajaat 17 000 uutta äänestäjää ja sai 7 paikkaa lisää. Siitä tuli nyt eduskunnan suurin puolue. Sosiaalidemokraatit kärsivät pahasti puoluehajaannuksesta, mutta emäpuolueen ja nyt ensimmäistä kertaa omailla listoillaan esiintyneen TPSL:n yhteinen voima riitti siihen, että eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö. Se oli äärimmäisen niukka 101-99, joten enemmistölle ei ollut poliittista käyttöä, sillä vasemmiston sisäinen yhteistyö oli mahdottomuus. Maalaisliitto koki takaiskun. Se menetti 4 edustajapaikkaa.
Poliittinen kenttä oli pahasti takalukossa. Virkamieshallitukset olivat hallinneet maata koko kevään, ensin Rainer von Fienandtin ja sitten Reino Kuuskosken johdolla. Kommunistien hyvä menestys oli yllätys muille puolueille, varsinkin kun he kävivät vaalitaistelun avoimin ideologisin tunnuksin. Kekkonen antoi ensin tunnustelutehtävän SKDL:n Eino Kilvelle, mutta yrityksen epäonnistuminen oli etukäteen selvää.
Tamminiemessä 11.8.1958 syödyn lounaan yhteydessä totesimme, että neuvottelut olivat alkaneet vetää maalaisliittoa oikealle. Neuvotteluun osallistuivat tasavallan presidentti Urho Kekkonen, Matti Kekkonen, Arvo Korsimo ja Ahti Karjalainen.
Päiväkirjamerkintöjen mukaan ainakin Virolainen asettui 21.8.1958 pidetyssä neuvottelussa sille kannalle, että hallitus voidaan terveisistä huolimatta muodostaa sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton varaan. Lopputuloksesi tuli, että skogilaiset putosivat Fagerholmin johtamista hallitusneuvotteluista.
Keskustelun laineet löivät korkealle. Muistan hyvin kuinka erään neuvottelun jälkeen väittelimme Virolaisen kanssa vielä eduskuntatalon edessä kadulla. Sanoin, että tästä ei hyvä tule, sillä tiesin Kekkosen kannan lisäksi myös neuvostoliittolaisten suhtautumisen.
Kuulin hallitusneuvotteluissa muotoutuneen ministerilistana Kekkosen lähdettyä Kultarantaan. Mukaan olivat tulossa Leskinen, Virolainen ja muita sen linjan miehiä. Listalla oli sellaisia sosiaalidemokraatteja, joiden pelkkä nimi riitti poliittisen kriisin aiheeksi. Presidentti pyysi minua sanomaan Virolaiselle, että hän ei saa mennä hallitukseen.
Pidin maalaisliiton keskushallituksen kokouksessa 29.8.1958 puheen, jossa varoitin syntymässä olleen ratkaisun ulkopoliittisista vaaroista. Miettunen osoitti puheenvuorossaan ymmärtämystä esittämälleni näkökannalle, mutta kannatti silti hallitukseen menoa.

Vladimirov

Tapasin Neuvostoliiton suurlähetystön lähetystösihteerin Viktor Vladimirovin 10.9.1958 lounaalla ravintola Sillankorvassa. Kyselin luonnollisesti innokkaasti Neuvostoliiton suhtautumista edellisellä viikolla syntyneeseen hallitukseen.
Hänen käsityksellään oli hyvin suuri merkitys, sillä Vladimirovilla oli suora yhteys Neuvostoliiton ylimpään johtoon. Hän sanoi, että Neuvostoliitossa luotetaan täydellisesti Kekkoseen ja uskotaan, että nyt syntynyt tilanne on vain välivaihe, joka päättyy onnellisesti. Vladimirov sanoi, että Virolainen oli menettänyt hallitusneuvotteluiden yhteydessä Neuvostoliiton luottamuksen täydellisesti ”ainakin kymmeneksi vuodeksi”. Vladimirov sanoi, että suurlähettiläs Lebedev oli tehnyt poliittisen virheen heti vaalien jälkeen tarjoamallaan lounaalla. Hän oli asettunut keskusteluissa selvästi tukemaan Korsimoa ja sivuutti Sukselaisen ja Miettusen, jotka olivat myös läsnä.

Tapasin Vladimirovin uudestaan 18.9.1958. Keskustelu osoitti, että hänellä oli Kremlin ohjeet, Kysyin, onko Neuvostoliiton kielteinen suhtautuminen uuteen hallitukseen lopullinen. Sanoin päiväkirjamerkintäni mukaan, että ”vain tällä edellytyksellä presidentti voi panna arvovaltansa peliin” ja painostaa maalaisliiton eduskuntaryhmää hallituksen vaihtamiseksi. Vastaus oli selvää suomea: ”Kielteinen kanta selvä, lopullinen ja johdonmukainen. Harjoitetaan passiivista vastarintaa ja jos tulee konkreettisia kysymyksiä, NL on jopa aktiivisesti kielteinen. Toivottavasti tapahtuneesta hallitusratkaisusta tulee jotakin hyötyä presidentille.

Neuvostoliiton Gosbank kutsui minut lokakuun 1958 alussa lomalle Sotsiin. Viisumien käsittely oli jäänyt muuten kokonaan jumiin, mutta minun viisumiasiassani ei ollut vaikeuksia.

Hansen

Syksyn mittaan tilanne kehittyi niin vakavaksi, että sotilaspoliittinen tilanne alkoi huolestuttaa. Saksan liittotasavallan liittyminen NATOon pari vuotta aikaisemmin oli muuttanut Itämeren sotilaallista asemaa tuntuvasti. Kekkonen totesi, että Neuvostoliitto saattaisi tulkita Suomen sisäpoliittisen tilanteen huonontumisen osaksi NATOn aktivoitumisesta Itämerellä. Hän halusi hillitä Tanskan toimintaa NATOssa, jotta se ei vaikeuttaisi entisestään Suomen asemaa, mutta se oli tehtävä varovasti.
Kekkonen lähetti 22.10.1958 kirjeen Tanskan pääministeri H.C. Hansenille. Hän kertoi siinä yya-sopimuksen syntyvaiheesta, ja totesi, että Suomen ehdotukset hyväksyttiin pääpiirteissään sellaisenaan, paitsi yhdessä tärkeässä asiassa. Mahdollinen hyökkääjä määriteltiin Neuvostoliiton sanamuodon mukaisesti. Saksa tai sen kanssa liitossa oleva valtio.
Kekkonen kirjoitti Hansenille, että lähivuosien tapahtumat, ja erityisesti Länsi-Saksan liittyminen NATOon, olivat yhä selvemmin palauttaneet hänen mieleensä Moskovan yya-neuvottelut. Hän muistutti, että Neuvostoliiton käsityksen mukaan NATO on hyökkäyshenkinen sotilasliitto, ja että tämä käsitys on osa poliittista todellisuutta, vaikka se olisi väärä.

Kriisin huippu

Syksyn mittaan hallitusratkaisusta syntyneen kriisin vakavuus alkoi valjeta muillekin kun kaikki yhteydet Neuvostoliiton suuntaan alkoivat mennä jäihin. Kauppasuhteiden katkeaminen oli viimeinen pisara. Kirjoitin artikkelin, joka julkaistiin Maakansassa 21.11.1958. Jutun otsikkona oli Sapienti sat – viisaalle kylliksi. Kuvasin siinä tilanteen vakavuuden ja vaadin nopeaa ratkaisua. Kirjoitin, että on edesvastuutonta uskoa ulkopoliittisten vaikeuksien poistuvan itsestään.
Yöpakkasten ulkopoliittisesti kriittisin vaihe alkoi marraskuun lopulla, kun meille selvisi, että Yhdysvallat oli puuttumassa tilanteeseen. USA:n suurlähettiläs John D. Hickerson kävi Washingtonissa selostamassa tilannetta, Hän palasi Helsinkiin marraskuun lopulla ja kertoi heti Fagerholmille suuren uutisen, joka Washington ilmeisesti arveli ilahduttavan suomalaisia.
Hickerson tarjosi Suomelle USA:n taloudellista apua Neuvostoliiton kauppasulusta syntyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä tieto ei ollut meille vapautuksen sanomaa, vaan äärimmäinen vaaran merkki. Suomi oli hyvää vauhtia kietoutumassa suurvaltaristiriitojen vyyhtiin.
Maalaisliiton eduskuntaryhmä antoi 27.11.1958 Virolaiselle luvan erota hallituksesta. Siitä alkoi yöpakkaskriisin purkaminen. Fagerholm otti ensin ulkoministerin salkun itselleen. Hallitus kaatui vasta sitten kun muutkin maalaisliiton ministeri erosivat.

Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen, Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-00892-0