Suomen historia

Euroopan unioni 1990-luvulla

2012-02-01T06:25:00.002+02:00

Läntisen Euroopan integraatio, joka oli edennyt poliittiseksi ja taloudelliseksi unioniksi, toimi esikuvana ja ”ankkurina” koko Euroopalle kylmän sodan jälkeisessä muutoksessa. Toisaalta EU:n voimattomuus Jugoslavian hajoamissotien estämisessä ja kriisinhallinnassa heikensi suuresti luottamusta yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuuteen. Länsi-Euroopan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne ei kovin paljon muuttunut kylmän sodan päättymisen johdosta, mutta silti läntisen Euroopana asema suhteessa muuhun Eurooppaan ja maailmaan koki 1990-luvulla vähittäistä mutta perustavaa muutosta. Euroopan unioni pyrki vakauttamaan itäisen Euroopan tilannetta lähinnä taloudellisilla tukitoimilla ja lupauksilla ”uusien demokratioiden” ottamisesta aikanaan EU:n jäseniksi.

Sopimukseen Euroopan unionista vuodelta 1992 sisältyi olennaisena osana talous- ja rhaliiton muodostaminen. Se toteuttaminen oli jo aloitettu rahapoitiikkaa yhtenäistävillä toimilla, ja tavoitteena oli viimeisenä vaiheena yhteisvaluutan käyttöönotto. Talous- ja rahaliitto oli esitetty sisämarkkinoiden toimivuuden takaajaksi, mutta sillä oli myös idelogista sisältöä. Hankkeen kannattajien mielestä yhteinen raha sitoisi EU:n jäsenmaita niin tiukasti yhteen, että integraatio syvenisi muilla aloilla eikä olisi enää pelkoa liiton hajoamisesta.

Vastustajien mielestä EU-maiden taloudet olivat siinä määrin erilaisia ja suhdannevaihteluissa epätasaisia, että yhteinen valuutta jäykistäisi tarpeettomasti niiden talouspolitiikkaa. Erityisesti Saksan epäiltiin myös heikompien talouksien rahaliitossa madaltavan vahvojen talouksen toimintaedellytyksiä. Vielä 1990-luvun puolivälissä arvioitiin yleisesti, ettei yhteisvaluutan käyttöönotto olisi toteutumassa pitkään aikaan. Suunnitelma kuitenkin eteni niin, että vuonna 1998 perustettiin Euroopan keskuspankki ja 11 EU-maata päätti ottaa euron yhteiseksi rahayksiköksi. ”Euroalueen” ulkopuolelle jäivät Iso-Britannia, Ruotsi, Tanska ja Kreikka. Vuonna 2002 yhteinen raha (euro) korvasi kansalliset valuutat 12 maassa. Silloin myös Kreikka liittyi euron käyttäjiin. Seuraavat eruomaat olivat Slovenia 2007, Kypros ja Malta 2008, Slovakia 2009 ja Viro 2011. Talous- ja rhaaliiton kolmanteen vaiheeseen (yhteisvaluuttaan) liittymisen ehdoiksi oli asetettu ”lähestymiskriteerit”, joiden tarkoituksena on ollut vakauttaa hintoja ja estää euroalueen maiden yllivelkaantuminen. Vakaus- ja kasvusopimuksella on pyritty pitämään euron arvo vakaana, mutta tehtävä on osoittautunut vaikeaksi.

Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin sopimus) vuodelta 1992 sisälsi artiklat yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP), joka oli määritetty käsittämään kaikki unionin turvallisuuden kannalta tärkeät asiat, mukaan luettuna yhteinen puolustuspolitiikka, joka voi aikanaan johtaa mys yhteiseen puolustukseen. Lisäksi määritettiin useita rajoiutksia, jotka koskivat etenkin suhdetta vallitseviin turvallisuusratkaisuihin. Näihin kuului toteamus, etteivät unionin valvoitteet kumoa Nato-maiden jäsenyydestä seuraavia sidonnaisuuksia.

Tavoitteena oli lisätä unionin toimintakykyä ulkopolitiikan alalla ja aloittaa myös sotilaallinen yhteistyö, joka ei aikaisemmin kuulunut EU:n toimivallan piiriin. Politiikan toteutusta varten tehtäviä osoitettiin Länsi-Euroopan unionille (WEU), jonka merkitys kuitenkin pysyi vähäisenä. EU:n sotilaallinen yhteistyö ei lähtenyt vielä 1990-luvulla käyntiin, joten pian koettiin jo tarvetta uudistaaa sitä koskevia määräyksiä.

Ulkopolitiikan yhteistyä tehostui, mutta sekään ei toiminut tehokkaasti vielä Jugoslavian hajoamistien yhteydessä. Päätöksenteko vaati jäsenmaiden yksimielisyyttä, jota oli vaikea saavuttaa vakavan kriisin yllättäessä, joten yleensä tyydyttiin pyöresäti muotoiltuihin kompromisseihin. Sotilaalllista kriisinhallintakykyä ryhdyttiin kehittämään vuosikymmenen lopulla. Euroopan unionille päätettiin vuonna 1999 perustaa omat valmiusjoukot, joiden tuli nopeasti olla käytettävissä kriisinhallintatehtäviin unionin rajojen ulkopuolella. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli jäsenmaita edustavan ministerineuvoston vastuulla, kun taas EU:n ulkosuhteita yleisesti hoiti komissio. Näiden toimielinten keskinäisen yhteistyön puutteet haittasivat päätöksentekoa ja hankkeiden toteutusta.

Euroopan parlamentin valtuudet osallistua EU:n lainsäädäntöön ministerineuvoston ohella ja valvoa komission toimintaa laajenivat jo vuonna 1987 hyväksytyn yhtenäisyyskirjan perusteella. Maastririchtin sopimuksella täsmennettiin parlamentin valtuuksia osallistua päätöksentekoon, jolloin myös kansalaisten kiinnostus sitä kohtaan lisääntyi 1990-luvun kuluessa. Parlamenti vallan kasvaessa ja toimintamuotojen monispuolistuessa myös tiedotusvälineiden mielenkiinto kohdistui sen työskentelyyn entistä enemmän. Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin spimus) vuodelta 1992 muodosti perustan EU:n toiminnalle 1990-luvulla. Sitä pyrittiin selkeyttämään ja tarkentamaan lähivuosina, joten EU kärsi edelleen monimutkaisesta sopimuskokonaisuudesta ja hajanaisesta hallintorakenteesta.

EU.n perussopimuksen muutoksia valmisteltiin hallitusten välisissä konferenseissa. Uusi, vuoden verran neuvoteltu sopimus vahvistettiin vuonna 1997 Euroopan-neuvoston kokouksessa Amsterdamissa.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Mailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2

Myytti Euroopan Japanista

2012-01-31T04:46:00.003+02:00

Suomen taloudellinen kehitys on viimeisen kymmenen vuoden ajalta kuin vuoristorataa: ensin huima nousu, sitten romahdus ja lopulta pitkä ja vakaa elpyminen. Jos haluaa ymmärtää mitä tapahtui ja miksi, täytyy pelkistää asioita ja katsoa viime vuosikymmenen puoivälin jälkeen tapahtunutta yhtenä kokonaisuutena. Laman syntipukkien etsinnässä katseet kääntyvät yleensä kahtaalle: rahamarkkinoiden vapauttamiseen ja vahvan markan politiikkaan. Suomen vie kriisiin myytti Euroopan Japanista. Rahmarkkinoiden vapauttaminen tai valuuttakurssipoltiikan epäonnistuminen olivat enemmänkin seurausta siitä, että tämä harhakuvitelma kasvatti Suomen taloutta vinoon.

Puheelle Suomesta Euroopan Japanina ei todellisuudessa löytynyt mitään perusteita. Japani rakensi hyvinvointinsa luomala vahvan ja kilpailukykyisen vientiteollisuuden ja ylläpitämällä sen avulla suurta vaihtotaseylijäämää. Japanilaiset tekivät töitä, säästivät ja investoivat uuteen tuotantoon. Suomi menetteli 1980-luvulla ja varsinkin sen loppuvuosina täsmällen päinvastoin. Vähensimme työntekoa, säästämisen sijasta kulutimme ja velkaannuimme. Suomikin kyllä investoi, mutta ei vientiin ja teollisuuteen vaan hotelleihin, kylpylöihin, marketteihin ja pankkien konttoreihin.

Miten on mahdollista, että Suomi sai silti nauttia koko 1980-luvun huimasta nousukaudesta: kansantalous kasvoi ennätysvauhdilla, kansan elintaso kohosi ja valtio pysyi lähes velattomana jatkuvasta etuuksien ja palvelujen parantamisesta huolimatta? Kuka rahoitti kulutusjuhlan?

Vastauksia löytyy kaksi: edullinen vaihtosuhde ja hurja velkaantuminen. Viennin vaihtosuhde parani radikaalisti erityisesti 1980-luvun jälkipuoliskolla. Se tarkoitti, että vientiteollisuutemme hinnat nousivat huomattavasti nopeammin kuin tuontitavaroiden. Siitä huolimatta vienti ei riittänyt tuonnin maksamiseen, vaan kansantalous ja kulutusjuhla syntyivät velan varassa.

Velkaveto korvasti sen, että Suomen kansantalouden moottorin, viennin ja teollisuustuotannon, tehot laskivat tasaisesti. Viennin osuus kansantuotteesta aleni vuosikymmenessä 33 prosentista runsaaseen 20 prosenttiin. Teollisuuden kansantuoteosuuden lasku noudatti samaa linjaa, se putosi vuosikymmenen alun hieman yli 30 prosentista noin 20 prosenttiin. Viimeksi suhdeluvut vajosivat yhtä alas 1960-luvun puolivälissä. Silloin uuden nousun pohjat luotiin devalvoimalla markka nin 23 prosentlla. Valtionvarainministerinä sattui juuri siihen aikaan olemaan Mauno Koivisto.

Ensimmäiset merkit kulutusjuhlan surkeasta lopusta olivat luettavissa jo ennen vuosikymmenen vaihdetta. Hallitusken keskeisistä ministereistä ja etujärjestöjen johtajista koottu talousneuvosto sai maaliskuussa 1989 asiantuntijoiden laatiman vaihtotaseraportin, joka sisälsi vakavan varoituksen: jos ulkomaiseen velkaantumiseen ei välittömästi puututa, Suomi ajautuu 90-luvulla pysyvän hitaan kasvun loukkoon. Vaihtotaseraportti piirsi uhkaavan tulevaisuudenkuvan. Sen mukaan inflaatio kiihtyy ja vaihtotaseen alijäämä syvenee muutamassa vuodessa viiteen prosenttiin kansantuotteesta. Korot nousevat ja niin ritysten kuin kotitalouksienkin konkurssit lisääntyvät. Viennin kasvu pysähtyy ja kokonaistuotankin laskee jonkin verran. Aluksi työttömyys voi pysyä alhaisena, mutta korkojen nousun myötä se nousee jyrkästi.

Varoituksista huolimatta suruton meno jatkui. Kustannukset nousivat, varallisuusarvot kiipesivät pilviin ja velkaantuminen jatkui. Vaihtotaseraportin synkät ennustuset alkoivat yksi toisensa jälkeen toteutua. Lamaan ei ajauduttu yllättäen ja kertarysäyksellä, vaan laman merkit olivat luettavissa vähintään pari vuotta ennen talouskavun painumista pakkasen puolelle. Alakierre syntyi omista erehdyksistä, idänkaupan romahtaminen tai läntisen Euroopan talousvaikeudet vain syvensivät sitä. Lama oli itse tehty ja omin neuvoin siitä täytyi myös tulla ulos.

Holkerin hallitus ei edes yrittänytkään kääntää kurssia. Sinipunan arkkitehdit uskoivat, että ulkokuori kestää vaalien yi. Koko kuplatalouden konkurssi kaatui uuden hallituksen syliin. Hyvinvointivaltion rakentamisen aikana kaikki hallitukset saattoivat hakea hyväksyttävyyttä lupaamalla uusia etuuksia ja lisää palvleuja. Nyt täytyi yrittää hetkessä luoda uusi järjestys ja lisää palveluja. Nyt täyty hetkessä yrittää luoda uusi järjestys ja luottaa siihen, että kansa ymmärtäisi säästöjä ja leikkauksia vähemmän tärkesätä, jotta elintärkeä voitaisiin säilyttää. Talouden syöksykierre täytyi nopeasti saada pysäytetyksi ja samaan aikaan kansalaiset piti saada ymmärtämään tilanteen vakavuus ja hyväksymään sen mukaiset kovat toimet. Oma pulmansa tuli rasitteesta, jonka saimme edelliseltä vaalikaudelta. Kokoomukselle tuotti suuria vaikeuksia irtaatnua siitä politiikasta, johon se Holkerin hallituksen kaudella sitoutui.

Lähdeaineisto Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

Pitkäaikaistyöttömyys – uhka yhteiskuntarauhalle

2012-01-30T06:01:00.004+02:00

Suomessa arvoidaan vuoden 1994 lopussa olevan lähes 200 000 henkilöä, joiden työttömyys on kestänyt kauemmin kuin vuoden. Laajasta pitkäaikaisesta työttömyydest on muodostumassa yhteiskunnallisesti vaarallinen ilmiö, vaikka pääosa pitkäaikaistyöttömistä pysynee vastedeskin verraten rauhallisina ja passiivisina sopeutujina. Joidenkin suppeiden ryhmien reaktiot saattavat osoittautua ennalta-arvaamattomiksi.

Pitkäaikaistyöttömyys määritellään Suomessa käytetyiss hallintotilastoissa yli vuoden kestäneeksi työttömyydeksi. Määritelm ei perustu tutkimustuloksiin tai esimerkiksi työttömien kokemuksiin työttömyyden pitkäaikaisuudesta, se on sopimusvarainen, mekaaninen ja paljolti mielivaltainen. Tyttömyysjakson kestoon perustuva määritelmä jättää ulkopuolelle varsin runsaasti piileväää pitkäaikaistyöttömyyttä, jonka esimerkiksi lyhyet työ- tai sairausjaksot ovat tilapäisesti katkaisseet. Kun tällaisten katkosten tilastoja kaunista vaikutus poistetaan, pitkäaikaistyöttömien määrä kasvaa huomattavasti tilastojen kertomasta.

Suuretkaan työttömyysluvut eivät välttämättä kerro muusta kuin kitkaluonteisesta ilmiöstä. Sen sijaan pitkäaikaistyöttömyyden laajuus ja osuus kokonaistyöttömyydest kertovat jo paljon paremmin siitä, miten vaikeasta rakenteellisesta ongelmasta on sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta kysymys. Lyhytkestoinen työttömyys liittyy usein esimerkiksi työpaikan vaihtoon tai nuorilla koulutuksen päättymiseen ja työelämään astumisen väliseen saumakohtaan. Yksilön kannalta tällainen työttömyys ei välttämättä ole kovin dramaattinen tai edes harvinainen ilmiö. Sen sijaan pitkäaikaistyöttömyyden osuminen kohdalle kertoo usein henkilön kasvavista vaikeuksista sijoittua työmarkkinoille. Pitkäaikaistyöttömyyden laajuus viestii puolestaan työmarkkinoiden vakavista rakenteellisista puutteista. Avoimien työpaikkojen määrä ei vastaa työtä tekemään tarjolla olevien henkilöiden määärää.

Pitkäaikaistyöttömyys oli aiemmin Suomessa toisin kuin monissa muissa länsimaissa, suhteellisen pieni ongelma. 1980-luvun alkupuoliskola pitkäaikaistyöttömiä oli Suomen työttömist ainoastaan 10-15 % eli 12 000 – 15 000 henkeä. Mikäli lukuun lasketaan myös ne henkilöt, joiden työttömyyttä katkoivat lyhyet työjaksot, olisi oikeampi luku tuolloin ollut noin 30 % eli arviolta 40 000 – 50 000 henkeä.

Kahdeksankymmennenluvun lopulla pitkäaikainen työttömyys pystyttiin tilastoissa supistamaan peräti kahteen, kolmeen prosenttiin. Tuolloin oli voimassa ns. työllisyyslaki, joka velvoitti yhteiskunnan työllistmän julkisella sektorilla jokaisen yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleen. Pitkäaikaistyöttömyys ei näin poistunut, mutta työttömille taattiin puolen vuoden työjakos – jota tosin usein seurasi uusi vuoden kestävä työttömyys. Vaikka kovin moni näin työllistetyistä ei sijoittunutkaan normaaleille työmarkkinoille, laki takasi pitkäaikaistyöttömille sekä työttömyyden katkaisun että kohtuullisen, työansioon sidotun työttömyysturvan.

!994 työttömiä oli kaikkiaan jo yli 500 000. Työttömyys on vuosikymmenen vaihteen luvuista nelinkertaistunut, eli joka viides työvoimaan kuuluva suomalainen on työtön. Läntisen Euroopan maista Suomea pahempi työttömyys oli ainoastaan Espanjanssa. Ongelmamme rakenteellisuutta ja vakavuutta osoittaa pitkäaikaistyöttömyyden joka kokonaistyöttömyytt voimakkaampi kasvu. Vuoden 1994 alussa pitkäaikaistyöttömiä oli noin 125 000, mutta työvoimaministeriön tilasto-osato arvioi määrän kasvavan lähes 200 000:een vuoden loppuun mennessä. Tuolloin siis 40-50 % työttömistämme olisi pitkäaikaistyöttömiä. Vaikka tilanteen ennustetaankin hiljalleen paranevan, pitkäaikaityöttömien määrä tilastotutkijoiden mukaan merkittävästi vähene. Pitkäaikaistyöttömyydestä uhkaa siis muodostua hyvin pysyviä ongelmia, joilla voi olla dramaattisia seurauksia.

Aikaisemmin pitkäaikainen työttömyys oli Suomessa vahvasti yhteiskunnan ”laitoihin” kohdistunut ilmiö. Alueellisesti se kasautui syrjäisille seuduille tai taantuville teollisuuspaikkakunnille. Yksilöllisiä riskitekijöitä olivat ikääntyneisyys, verraten alhainen koulutus, vähäinen ammattitaito, heikko terveys tai esim. alkoholiongelma. Riskiryhmiin kuuluvilla oli jopa hyvän työllisyystilanteen vallitessa vaikeusia löytä paikkaansa työelämässä.

Vaikka pitkäaikaistyöttömyys kohdistuu edelleenkin selvästi näille yhteiskuntamme laidoille, ilmiö on työttömyyden kasvaessa voimakkaasti ”demokratisoinut”. Nyt pitkäaikaistyöttömyyttä on enemmän sellaisilla alueilla ja sellaisissa ryhissä, joissa ei aiemmin voitu edes kuvitella jouduttavan työttömiksi saati sitten ajauduttavan pitkäaikaiseen työttömyyteen. Alueellisesti työttömyys on lisääntynyt voimakkaammin nimenomaan pääkaupunkiseudulla, jossa pitkäaikaistyöttömiksi saattavat joutua jopa johtavassa asemassa olevat, pitkälle koulutetut ja ammattitaitoiset henkilöt samoin kuin nuoret ja naiset.

Yhteiskunnan mahdollisuudet tarjota perinteisen työvooima- ja sosiaalipolitiikan menetelmiensä avulla riittävä tukiverkko tälle voimakkaasti kasvaneelle kansalaisryhmälle ovat selvästi heikentyneet. Julkisen talouden säästötoimet ovat huonontaneet myös pitkäaikaistyöttömien asemaa, mahdollisuuksia ns. tukitöihin on karsittu, eikä kaikille pitkäaikaistyöttömille ole enää tarjolla työllisyystöitä esim. kuntien palveluksessa. Yhä useammat menettävät oikeutensa ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Tilanne on vuoden 1994 aikana voimakkaasti kärjistynyt ja on synnyttämässä uuden laajan köyhyysongelman.

Lähdeaineisto: MMM 1995 Kari Vähätalon kirjoitus

Hyvä veli Esko

2012-01-29T08:32:00.004+02:00

Olen viime viikkoina useaan otteeseen harmitellut, että suhtauduit meihin ministereihin kovin ulkokohtaisesti. Ainakaan et ollut tasapuolinen. Jako keskeisiin ja sivulla toimiviin välttämättömän pahan ministeriehin oli päähäsi rakentenut vanhanaikaisen valtiaan tapaan. Keskeisimmät Sinulle olivat Esko itse ja Mauri Pekkarinen. Sitten oli pitkähkön välin päässä Iiro Viinanen. Laajenevien renakiden kehällä seuraavana olivat keskustalaiset ministerit. Muusta luokittelusta ei kannata edes kirjoittaa.

Tehtäväsi oli kauttaaltaan hankala. Jouduimme alkamaan halitustyön vaikeassa vaiheessa. Olet oikein ja rehellisesti eduskunnassa luonnehtinut hirmuista yllätystä: valtiontalouden tilaa, uhkaavaa lamaa, säästötoimien välttämättömyyttä, päälle tunkevaa työttömyyttä, pankkikriisiä … Työmme alkoi 26.4.1991, ja jo ennen vappua oli ministeriössäni paljastunut kahden miljardin säästövaatimus.

Samaan aikaan tilanne Neuvostoliitossa – sittemmin Venäjällä – mullistui moneen tapaan. Elokuussa eduskuntaryhmämme oli koolla Vaasassa. Venäjän vallankaappaus tuli hyvin konkreettisesti tiedoksi: Iiro Viinanen vaivihkaa ilmoitti yhteydestä Sinuun. Mikäli tilanne vaatisi, ministerit palaisivat Helsinkiin. Olet itse luonnehtinut, että nuo elokuun päivät olivat dramaattisinta pääministeriaikanasi. Myös minulle tuolla Vaasassa kerta kaikkiaan selvisi, miten on suuri meidän vastuumme, miten olemme toimijoita, joiden edestä kukaan ei tee mitään. Kirkastui, että olemme vuorossa ja valmiit. - Baltian maiden uusi itsenäisyys täytti elokuun lopussa mielen syvällä ilolla.

Esko hyvä, jouduin säästötoimiin ennen muita ministereitä, koska kaikenasteisten koulujen lukuvuosi alkaa syksyllä ja toimiin oli ryhdyttävä, jottei seuraavaksi vuodeksi tulisi kertakaikkinen katastrofi. Ihmiset eivät uskoneet koko lamaan. ”Tekolama, on otettava velkaa! Ei mitään säästöjä, ” kiljui oppositio kurkku suorana. Kollrgastani opetusministeriössä ei ollut tueksi. Hän ei koko aikana ymmärätänyt, ettei opetusministeriössä ole kuin yksi opetusministeri. Lisäksi ministeriössä työskentelee ministeri, jota kutsutaan kulttuuriministeriksi. Kollegani ei ilmeisesti arvostanut sektoriaan, vaan olisi halunnut tehdä minun töitäni. Hän sekaantui joka asiaan – mutta ei kantanut ikäviä vastuita. Olen pahoillani, että jouduit Hannele Pokan kirjan todistuksen mukaan ottamaan ministeriryhmässänne kantaa kuvioihin, jotka eivät Sinulle olisi kuuluneet. Omasta puolestani kiitän tuesta monessa kiperässä kohdassa.

Joka tapauksessa voin opetusministerinäsi Sinulle todeta, että huolimatta säästötoimista uudistuksia pantiin liikkeelle varmasti oikeaan tulevaisuussuuntaan kohti tiedon, osaamisen ja vuorovaikutuksen Suomea. Rakenteiden kehittäminen on kesken, mutta eritysiavustajani ja seuraajanai Olli-Pekka Heinonen uskoakseni rohkeasti jatkaa sateenkaarihallituksenkin linjaa, joka on pienelle maalla ainut oikea. Se edellyttää myös vaikeita päätöksiä, joita mekin jouduimme tekemään. Ja taas totean: jos olisimme enemmän keskustelleet kokonaisuuksista, olisimme saaneet enemmän aikaan. Jälkiviisaus on imelintä Konsta Pylkkäsenkin mukaan.

Esko! Olen vasta äskettäom alkanaut käyttää erästä vihreää pukua, joka minulla oli Oslossa tilanteessa, jollaista en soisi kennellekään. Siellä Pohjoismaiden neuvoston kokouksen yhteydessä luokseni tulee ryväs toimittajia kestomaan pääministeri Ahon tiedottaneen keskustan ministeriryhmän päätöksestä, jonka mukaan ruotsin kieli ei peruskoulussa tule valinnaiseksi. Tuolloin valmisteltiin uutta tuntijakoa. Ministeri Isohookana-Asunmaa oli työssä myös työssä mukana ja valinnaisen ohjelman takana, koska aika koulussa on rajallinen ja ennen muuta koska didaktiset ja motivointisyyt loisivat ruotsin kielelle paremmat mahdollisuudet. Suutuin tuisesti, että minun pääministerini oli mennyt viestimille tiedottamaan asiasta, josta minä, esittelevä ministeri, en ollut kuullut sanaakaan. Sain myöhemmin aamulla kuulla, ettei moista ryhmäpäätöstä ollut siinä vaiheessa tehty. Menettelysi on moitteenalainen ja loukkaava. - Nyt olen ainoan supernegatiivisen yksittäisen kokemukseni Sinulle purkanut. En riitauttanut asiaa tuolloin, koska aika oli vaikea ja energia tarvittiin muuhun. Muuan toimittaja totesi leikillään, että heillä kotona on televisio suannut sisältä, kun olin ollut niin vihainen ruudussa...

Esko, muistanet vastaisuudessa Machiavellin sanoja: ”Ruhtinaan tulee kyllä olla uuttera ja kuunnella kärsivällisesti, mitä totuuden sanoja kyseessä olevista asiosita lausutaan, ja jos hän huomaa, että joju ei jostakin syystä uskalla puhua avoimesti, hänen on osoitettava tyytymättömyyttään.”

Tua Riitta

Lähdeaineisto: Liehuva liekinvarsi ISBN 951-0-20639-3

Nato etsii uutta roolia

2012-01-28T07:41:00.003+02:00

Euroopan mullistusten jälkeen, kylmän sodan päätyttyä ja Varsovan liiton hajottua läntinen puolustusliitto NATO on etsimässä uusia tehtäviä ja uusia yhteistyömuotoja. Tätä varten on perustettu yhteistyöneuvosto NACC ja NATO on olminut rauhankumppanuussopimukset yli 20 eurooppalaisen valtion kanssa Suomi mukaan luettuna. Pohjois-Atlantin liiton (North Atlantic Treaty Organisation, NATO) jäsenvaltioiden poliittinen johto kokoontui tammikuussa 1994 historialliseksi luonnehdittuun huipputapaamiseen Brysseliin. Tarkoituksena oli jatkaa NATO:n roolin ja tehtävien uudelleenorganisointia, joka oli käynnistetty Lontoo huippukokouksessa 1990 ja jonka tavoitteita oli täsmennetty Roomassa 1991. NATO:n kehitys vaikuttaa huomattavalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan riippumatta siitä, millainen muodollinen suhde Suomen ja NATO:n välille muodostuu.

Atlantin liitto koostuu 16 jäsenvaltiosta. Kylmän sodan vuosina se oli tärkein läntinen organisaatio, sillä sen kautta johtavat länsivallat koordinoivat Neuvostoliiton uhkaa vastaan suunnatut toimenpiteensä. Kylmän sodan päätyttyä perinteisistä lähtökohdista määritelty turvallisuuskäsitys on menettänyt suuren osan merkityksestään, ja NATO:nkin on ollut pakko ryhtyä harkitsemaan uudelleen olemassaolonsa perusteita. Uuden roolin löytäminen ei ole osoittautunut helpoksi, mutta kehitystä on tapahtunut vuoden 1989 Euroopan mullistusten jälkeen.

Sosialistisen järjestelmän romahdettua NATO:ssa katsottiin, että järjestön on pakko sopeutua Euroopan muutoksiin kyetäkseen vastedeskin vaikuttamaan myönteisesti maanosan vakauden ja turvallisuuden ylläpitämiseen. Lontoon huippukokousjulistuksen mukaan Euroopan turvallisuus muodostaa kokonaisuuden, jota ei voida jakaa osiin. Sovinnon eleenä NATO ehdotti tuolloin vielä toiminnassa olleelle Varsovan liitolle pysyvien diplomaattisten suhteiden rakentamista järjestöjen välille sekä muita toimia, joiden tarkoituksena oli lähentää entisiä vastustajia toisiinsa. Lähentyminen alkoi sen jälkeen, kun Rooman huippukokous oli päättänyt Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston ( North Atlantic Cooperation Council, NACC) perustamisesta. NACC käsittelee mm. aseidenriistuntasopimusten toteuttamista sekä yhteistyötä sotilaallisessa koulutuksessa ja tieteellisessä työssä. NACC:ssa on nelisenkymmentä jäsenmaata. Suomikin kutsuttiin sen tarkkailijajäseneksi kesäkuussa 1992, joten Suomelle on avautunut mahdollisuus seurata NACC-yhteistyötä ja erityisesti turvallisuuspoliittista kehitystä lähialueillamme. Yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa Suomi on osallistunut NACC:n ns. ad hoc-rauhanturvaryhmän työskentelyyn.

NACC:n perustaminen sekä yhteyksien avaaminen entisen Varsovan liiton maihin a ETYK-maihin muodostavat osan NATO:n poliittista ulottovuutta koskevasta kehityksestä 1990-luvun alkupuoliskolla. Muita siihen liittyviä ysymyksiä on suhde YK:hn ja ETYK:iin, ulko- ja turvallisuuspoliittinen kehitys unionin puitteissa, suhde Länsi-Euroopan Unionin (WEU) sekä Yhdysvaltain ja Kanadan tuleva rooli Natossa. Paljon konkreettisempia tuloksia NATO on saavuttanut sotilaallista uskottavuutta koskevissa kysymyksissä, joiden uudelleenarviointi käynnisty myös Lontoon huippukokouksen yhteydessä.

Kylmän sodan jälkeen paine puolustumenojen supistamiseen on useimmissa NATO-maissa kasvanut. Käytettävissä olevien raha- ja henkilöstömäärien väheneminen on vauhdittanut NATO:n siirtymistä uuteen kolmiportaiseen organisaatioon, joka heijastaa nyt vallitsevaa käsitystä tulevaisuuden mahdollisten sotilaallisten konfliktien luonteesta. NATO:n sotilaallinen voima on jaettu korkeassa valmiustilassa oleviin pääjoukkoihin sekä tarvittaessa mobilisoitaviin vahvistusjoukkouihin. Integroituun sotilasrkenteeseen osallistumisesta huolimatta lopullinen poliittinen päätös joukkojen alistamisesta NATO:n tehtäviin tehdään kansallisella tasolla.

Vaikka Euroopan turvallisuuden katsotaan muodostavan jakamattoman kokonaisuuden, NATO-maiden ja itäisen Keski-Euroopan valtioiden käsitykset Euroopan turvallisuuden ylläpitämisestä ovat poikenneet selvästi toisistaan. Itäisen Keski-Euroopan valtiot ovat tuoneet julki halunsa päästä sekä NATO:n että EU:n jäseniksi, ja näiden haluttomuus ottaa uusia jäseniä idän suunnalta on otettu niissä liki tyrmistyksellä vastaan. Yhteistyölupausten ja käytännön saavusten välisen ristiriidan jonkinmuotoinen purkaminen nousi tärkeäksi NATO:n asialistalla 1993. Yhdysvallat toi Travemunden lokakuiseen puolustusministerikokoukseen oman ehdotuksensa erityisen rauhankumppanuusjärjestelmän luomisesta ja tarjoamisesta vaihtoehtona NATO:n jäsenyydestä kiinnostuneille eurooppalaisille valtioille. Bryselin huippukokous hyväksyi tammikuussa 1994 PFP-aloitteena (Partnership for Peace) tunnetuksi tulleen mallin. Yli 20 Euroopan valtiota, Suomi muiden joukossa, on jo solminut NATO:n kanssa tätä koskevan sopimuksen.

PFP-aloitteen julkilausutuksi tavoitteeksi on mainittu luottamuksen ja yhteistyön lisääminen Euroopan turvallisuuden lujittamiseksi. Katsottuna NATOn näkökulmasta PFP-kumppanuus asettuu samalla akselille Lontoon ja Rooman huippukokousten tulosten kanssa ja sen tavoitteena n antaa konkreettista sisältöä NACC-yhteistyölle. Rauhankumppanuus voidaan ymmärtää kaksijakoiseksi prosessiksi, jolla on poliittinen ja sotilaallinen ulottovuus. Poliittinen ulottovuus keskittyy lujittamaan Euroopan turvallisuutta pyrkimällä edistämään demokraattisten periaatteiden juurtumista itäiseen Keski-Euroopan valtioissa. Konkreettisen yhteistyön painopiste on sotilaalliseen ulottovuuteen kuuluvassa yhteistyössä, johon sisältyvät mm. rauhanturvaaminen ja humanitäärinen apu sekä sellainen sotilaallinen yhteistyö, joka parantaa NATO:n ja kumppanuusmaiden puolustusvoimien kykyä tarvittaessa yhdessä.

Rauhankumppanuus avaa periaatteessa NATO:n ulkopuolisille valtioille tien jäsenyyteen. PFP:n puitteissa jäsenyydestä kiinnostuneet valtiot voivat sopeuttaa oman puolustuskuntonsa ja omat puolustusvoimansa NATO:n käytäntöjen mukaisiksi. Toisaalta ne voivat osoittaa halunsa ja kykynsä kantaa itse vastuuta puolustuksestaan ja jakaa yhteistyön taloudelliset rasitukset. Suomi allekirjoitti rauhankumppanuutta koskevan perussopimuksen 9.5.1994 samanaikaisesti Ruotsin kanssa ja jtti esittelyasiakirjansa NATO:lle seuraavana päivänä.

Lähdeaineisto Mitä, missä, milloin Olli-Pekka Jalosen kirjoitus Puolustus ja turvallisuus – Nato etsii yhä uutta roolia

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan EU-linjaukset

2012-01-27T08:03:00.004+02:00

EU-jäsenyyden alkaessa hallitus määrätti ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan. Sen mukaan Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi sotilaallisesti liittoutumattamana maana eikä Suomi ollut EU-jäsenyyden kautta etsimässä uusia turvallisuustakuita ja turvallisuuspoliittisia peruslinjauksia. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi oli kuitenkin sitoutunut osallistumaan täysipainoisesti Euroopan unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, eikä jättänyt varaumia myöskään sen kehittämisen suhteen. Siihen liittyen Suomi kannatti myös Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn tehsotamista. Valtioneuvoston selonteossa kesäkuussa 1995 hahmoteltiin turvallisuuspolitiikkaa ”kokonaisvaltaisen turvallisuuden” käsitteen pohjalta. Kansainvälisestä kehtiyksestä sekä konfliktien ja kriisihhallinnan mahdollisuuksista annettin hyvin myöntein kuva.

Ulkoasianiministeriö sai vastuulleen tärkeimpien Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien asioiden valmistelun. Myös muilla ministeriöillä on ollut suoria suhteita EU:n elimiin, ja asianomainen ministeri on edustanut Suomea oman alansa ministerneuvoston kokouksissa. Euroopan-neuvoston kokouksissa Suomea edustaa aina pääministeri, ja myös tasavallan presidentti otti tarpeen mukaan osaa neuvoston kokouksiin päätettäessä tärkeistä ulkopolitiikan kysymyksistä.

Suomen omaksuman kannan mukaan Euroopan unionilla on suuri merkistys Suomen ulko- ja turvallisuuspolittiselle asemalle, joten myös unionin ulkopoliittista toimintakykyä on pyritty vahvistamaan. Suomi kannatti integraation syventämistä, mikä käytännössä lähivuosina kuvastui erityisesti pyrkimyksissä EU:n komission toimintakyvyn vahvistamiseen. Suomi harjoitti edelleen ”vakauspolitiikkaa” lähialueillaan, joihin kuuluviksi oli määritelty Baltian maat ja rajantakaiset Venäjän alueet sekö laajemminkin Itämeren ja Barentsin alueet. Baltian maiden poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tukemiseen 1990-luvulla Suomi osallistui aluksi yhdessä Pohjoismaiden kanssa ja myöhemmin myös Euroopan unionin toimintojen osana. Lähialuepolitiikan erikoisuutena oli Suomena antama koulutuksellinen ja materiaalinen tuki Viron puolustuksen kehittämiselle.

Maanpuolustuksen tilasta tehtiin parlamentaarisen toimikunnan arvio 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi vahvisti edelleen puolustuskykyään. Siihen paljolti vaikutti epävarmuus Venäjn näkymistä. Tärkeimpia ratkaisuja puolustuspolitiikan alalla oli ilmavoimien torjuntahävittäjähankinta. Valtioneuvoston päätöksellä 4.6.1992 Yhdysvalloista ostettiin 64 kappaletta F18 C/D Hornet-hävittäjiä. Hankinta, jonka hinta kohosi alkuperäisen päätöksen mukaisesta 9,5 miljardista oheiskuluineen pian 14 miljardiin ja lopulta 18 miljardiin markkaan oli laman oloissa tehtynä erittäin mittava sijoitus. Se nosti Suomen ilmapuolustuksen suorituskyvyn aivan uudelle tasolle, ylittäen selvästi pelkän aikaisemman kaluston modernisointitarpeen. Tällainen panostus puolustusvoimiin oli poikkeuksellista kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.

Alueelisen puolustuksen periaatteiden mukaisesti sodanajan joukkojen vahvuus oli yhä suuri, noin 500 000 sotilasta. Maavoimille hankittiin romun hinnalla runsaasti vielä käyttökelpoista varustusta entisen Itä-Saksan kansanarmeijan ylijäämävarastoista.

Suomen EU-jäsenyys ei tuonut välittömästi muutostarpeita puolutuspolitiikkaan, mutta monella alalla aloitettiin sopeutminen Eurooan käytäntöihin ja standardeihin. Puolutusvoimien varustehankinnoissa määrättiin noudatettavaksi Naton standardeja, koska ne olivat käypiä myö rauhanturvatehtävissä ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisessä.

Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 1997 todettiin turvallisuuspoliittisessa ympäristössä sekä kriisin ja sodan kuvassa tapahtuneet muutokset. Sodanajan joukkojen vahvuus oli määrä vähentää 430 000 sotilaaseen. Maavoimille perustettiin kolme valmiusyhtymää ja eräitä varuskunta lakkautettiin. Valmisuyhtymät pyrittiin varustamaan ja kouluttamaan muita joukkoja selvästi paremmin. Alueellinen puolustus perusttettiin edelleen yleiseen asevelvollisuuteen, joka mahdollisti suuren maavoimien reservin ylläpidon.

Kokonaismaanpuolustuksen varautumisessa ryhdyttiin kiinnittämään erityistä huomiota ”uusiin uhkiin”, jotka olivat muun muassa informaatiosodankäynti, rajat ylittävä organisoitu rikollisuus ja ympäristöongelmat. Suomen rauhanaikainen kriisivalmius perustui yhä selvsti kylmän sodan aikaiksiin periaatteisiin, jolloin sodan ja muiden poikkeusolojen valmisvaatimukset olivat etusijalla, ja lievemmät häiriö- tai onnettomuustilanteet oli ajateltu hoidettavan joko normaaliajan hallinnon keinoin tai soveltamalla poikkeusolojen valmisujärjestelyjä. Tämän johdosta myöskään siviilihallinnon valmis yllättävien kriisitilanteiden johtamiseen ei ollut kovin korkealla tasolla.

Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne pysyi 1990-luvulla vakaana, vaikka aluksi vallitsi epävarmuutta kylmän sodan päättymisen vaikutuksista Venäjän kehitykseen. Asevooimien vahvuudet olivat 1990-luvun alkupuolella yhä kylmän sodan aikaisella tasolla, joskin niiden toimintavalmiutta alennettiin. Lännessä ei enää koettu sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa, vaan varauduttiin lähinnä Venäjän sisäisen kuohunnan mahdollisesti tuottamiin vaaroihin. Neuvostoliiton asevoimien vetäminen Keski-Europasta kasvatti aluksi aseistuksen määriä Venäjän luoteisosissa, mikä vaikutti siihen, että Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa ylläpidettiin verraten tehokasta puolustusvalmiutta eikä organisaatioita heti supistettu. Vasta vuosikymmenen lopulla Pohjois-Euroopassa ryhdyttiin merkittävästi vähentämään asevoimien vahvuuksia ja muutenkin alennettiin sotilaallista valmiutta.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2

Turvallisuudesta ei saanut puhua

2012-01-26T06:25:00.003+02:00

Kun EU-jäsenyyttä kaupattiin epäluuloisille suomalaisille, monet ulkomaiset valtiojohtajat suosittivat suoraan turvallisuuspolittisen ulottovuuden nostamista esiin. Ulkomaalaiset uskoivat naivisti, että talvisodan käynyt kansakunta osaa antaa arvoa sotilaalliselle turvallisuudelle. ”Vedotkaa turvallisuuspoliittisiin syihin”, Norjan pääministeri Gro Harlem Bruntland neuvoi presidentti Mauno Koivistoa kahdenkeskisessä tapaamisessa Suomen EU-kansanäänestyksen alla. Niihin me emme missään nimessä voi vedota”, Koivisto torjui suoralta kädeltä. Presidentti kielsi mm. kesäkuussa 1993 pitämässään palaverissa hallituspuoleuiden puheenjohtajia viittaamasta julkisessa EU-keskustelussa turvallisuuspoliittisiin näkökohtiin. Suomi ajoi EU:hun turvallisuuspoliittiset lyhdyt sammutettuina.

Suomen ulkopuolella EU:n kehitystä on arvioitu ilman suomalaisia silmälappuja. Ulkomaiset vaikuttajat ovat jopa yrittäneet avata länsi-integraation sotilaallista yhtälöä suomalaisille. Suomen puolustusvoimien länsiopetus sai lentävän lähdön, kun Esko Ahon porvarihallitus päätti vuonna 1992 tilata 62 amerikkalaista superhävittäjää, F/A 18 Hornet-konetta ilmavoimille. ”Suomi nostettiin länsimaiden joukkoon sotilaspoliittisesti vasta, kun Suomi oli tehnyt torjuntahävittäjä-Horneteista hankintasopimuksen vuonna 1992”, totesi Suomen Lontoon sotilasasiamiehen avustaja Stefan Backlund toukokuussa 1996. Backlundin mukaan Suomea pidettiin vielä Neuvostoliiton romahtamisenkin jälkeen Varsovan liiton maiden etupiiriin kuuluvana maana, jolle monetkaan ovet eivät avautuneet Lontoossa. ”Meihin ei selvästi luotettu.”

Toukokuussa 1992 Ahon hallitus päätti tilata 64 amerikkalaista F/A-18 Hornet-hävittäjää. Hanketta kutsuttiin ”vuosisadan asekaupaksi”. Sen hinnaksi muodostui loppujen lopuksi ennätysmäiset 18 miljardia Suomen matkkaa. Yhden koneen hinta nousi lähelle huikeaa 330 miljoonaa markkaa. Eduskunta ei ollut yksimielinen torjuntahävittäjien hankinnasta. Päätös tilausvaltuudesta oli hyväksytty tammikuussa 1992 kiivaan keskustelun jäkeen hallituspulueiden äänin 99-68. Paavo Lipponen ja Ulpu Iivari äänestivät yhjää. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja vastaan.

Venäjän presidentti Boris Jeltsin jäi heinäkuussa 1992 pidetyn Etykin huippukokouksen jälkeen pariksi päiväksi Suomeen. Jeltsin ja presidentti Koivisto keskustelivat konehankinnasta junamatkalla Helsingistä Turkuun. Puolustusministeri Elisbeth Rehn on todennut erityisesti Ruotsin Wallenberg-teollisuusimperiumin johtajan Peter Wallenbergin painostaneen Suomea tilaamaan Jan Gripen-hävittäjät. Hän uhkasi vetää sijoituksensa pois Suomesta, jos ruotslaishävittäjiä ei tilata. Rehnin mukaan varsinkin F-16:n edustajat olivat hyvin itsepintaisia. Rehn syyttää myös amerikkalaisia kovasta painostuksesta. Rasnkan puolustusministeri Pierre Joxe taas teki moneen otteeseen selväksi, että Suomi ”lentää liukkaamin ” EU:hun Mirage-2000:n kyydissä. ”Hän siis vihjasi, että Ranska voi laittaa Suomen EU-jäsenanomukselle kapuloita rattaisiin, jos teemme väärän valinnan”. kertoo Rehn.

Rehnin mukaan Hornetit olivat myös Suomen mahdollisen Natojäsenyyden kannalta hyvä ratkaisu. ”hornettien ansiosta me voimme toimia yhteistyössä Naton järjestelmien kanssa – ja meillä on heille myös jotakin annettavaa. Pääministeri Aho ehdotti toukokuussa 1992 Yhdysvaltain matkallaan, että Suomelle myönnettäsiin ”ystävän alennus” Hornet-hankinnoista. Aho oli kuitenkin unohtanut kertoa alennuspyynnöstä Koivistolle ja ulkoministeri Paavo Väyryselle. Koivisto ja Aho kiistivät myöhemmin, että kauppoihin tai alennuspyyntöihin liittyisi mitään vastavuoroisuutta. Vuosisadan asekauppa, Hornet-hävittäjien hankinta, markkinoitiin mm. eduskunnalle vastakaupoilla kuorrutettuna.

Valtiontalouden tarkastuvirasto teki vuonna 1999 parisataasivuisen selvityksen vastakaupoista. Sen mukaan vastakaupoilla saavutettiin hyvin vähän niille asetetuista optimisista vaatiuksista. Kompensaatiojärjestelylle asetetut tavoittee eivät näyttäisi toteutuneen odotetulla tavalla. Viimeinen 64 Hornet-koneen tilaus luovutettiin ilmavoimille vuoden 2000 elokuussa. Koneista 57 oli yksipaikkaisia F-18C-torjuntahävittäjiä ja seitsemän lähinna koultutuskoneiksi tarkoitettua F-18D-konetta. Puolustuministeriö arvioi hankkeen lopulliseksi hinnaksi viimeisen luovutusen yhteydessä n. 18 miljardia markkaa. Uuden amerikkalaisen torjuntahävittäjän myötä Suomessa alettiin yhä avoimemmin puhua myös siitä, että ne on hankittu nimenomaan Venäjää vastaan. Julkisestikin pohdittiin, miten koneet pitäisi aseistaa, jotta ilmataistelussa pärjättäisiin venäläisille taistelukoneille.

Kun suomen kanta muuttui 180 astetta, alkoi nopeasti toinen 1990-luvulle tyypillinen operaatio ulko- ja turvallisuuspoliittisessa pelissä: jälkiselvittely ja tehdyn ratkaisun julkinen vähättely. Pääministeri Ahon tehtäväksi jäi rauhoitella kaikkia niitä, jotka epäilivät, että Suomi oli lähtemässä liittoutumisen tielle, Naton odotushuoneeseen. Kun presidentti oli vaihtunut Martti Ahtisaareen keväällä 1994 viimeisetkin pidäkkeet murtuivat. Suomi ei enää kursaillut, kun Nato ehdotti yhteistyön syventämistä. Myös pääministeri oli vaihtunut Ahosta Paavo Lipposeen, kun Yhdysvaltian puolustusminsteri William Perry tarjosi syyskuussa 1996 rauhankumppaneille entista laajempaa rauhankumppanuusyhteistyötä ns. PfP.tä. Lipponen ilmoitti viikon sisällä, että Suomi on kiinnostunut. Samoihin aikoihin presidentti Ahtisaari oli luonnehtinut rauhankumppanuutta nerokkaaksi ideaksi. Toisin kuin ehkä yleisesti teidostetaan Naton rauhankumppanuus ei ole täysin vailla molemminpuolisia velvotteita. Kun Suomi lähti mukaan PfP-yhteistyöhn Naton kanssa toukokuussa 1994, se allekirjoitti ns. kehysasiakirjan (Framework Document). Sen kahdeksas artikla on mielenkiintoinen. Se on eräänlainen poliittinen turvalauseke, joka takaa Naton selkänojaa valtiolle, joka tuntee itsensä uhatuksi. Suomessa kehysasiakirjan kahdeksas artikla otetaan vakavasti.

Lähdeaineisto Pekka ervasti Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9

Uusi Venäjä ja Suomi

2012-01-25T07:14:00.004+02:00

Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilalle tuli Venäjä ja 11 entistä neuvostotasavaltaa, jotka – pääosin – muodostivat yhteisen valtioryhmittymän Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY), sen, mitä oli jäljellä Venäjän vanhasta imperiumista. Sen ylivoimainen johtajavaltio oli luonnollisesti Venäjä. Niin Venäjälle ja muille IVY-valtioille kuin ulkopuolisillekin oli pitkään epäselvää, mikä merkitys IVY-järjestelyllä oli tai tulisi olemaan. Muu maailma kuitenkin toivotti sen osat, uudet itsenäiset valtiot, tervetulleiksi. Näin oli ennen muuta YK:ssa ja Etyk:ssä. Selvää kuitenkin oli, että suurin mielenkiinto Suomessa ja muualla kohdistui Venäjään ja sen tulevaan rooliin kansainvälisessä yhteisössä. Yleisesti ottaen Suomen itäisenä naapurina oli aina ollut Venäjä ja venäläiset. Neuvostoliitto oli Venäjän imperiumin kommunistinen versio, ja sen mukana hävisi – ainakin muodollisesti – koko imperumi. Kun lisäksi otetaan huomioon seitsemän vuosikymmentä jatkunut kommunistivalta, muutos, joka vuonna 1991 tapahtui, oli niin syvällinen, että sen voidaan sanoa synnyttäneen uuden Venäjän. Ollakseen todella uusi sen oli luotava toimiva demokraattinen hallitusjärjestelmä, toimiva markkinatalous ja korvattava imperialismi tavanomaisella kansallisvaltioajattelulla.

Suomen suhteiden luomisessa uuden Venäjän kanssa ei hidastetltu. Perustavat sopimukset tehtiin heti tammikuussa, ja presidentti Boris Jeltsin vieraili Suomessa heinäkuussa. Pitkä yhteinen raja piti yllä jatkuvaa kosketusta Venäjän murrokseen. Baltian maiden jälleenitsenäistyminen ja Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä muokkasivat Suomen ja suomalaisten asenteita itänaapuria kohtaan. Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen itanaapurin nimen uudelleen Venäjäksi, oikeammin Venäjän federaatioksi. Uusi Venäjä otti Neuvostoliiton jatkajavaltion aseman, joten se sai yksin Neuvostoliiton oikeudet ja otti kantaakseen sen velvoitteet. Uusi Venäjä oli Boris Jeltsinin luomus. Jeltsin asetti tavoitteeksi vapauteen ja demokratiaan perustuvan valtion ja markkinoihin perustuvan talouden. Kiireestä ja maltin puutteesta seurasi yhtäältä painetta nopeisiin uudistuksiin ja toisaalta sekasortoista kehitysvaihetta.

Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän huomio kiinnittyi kysymykseen venäläisten asemasta Baltian maissa, ennen muuta Virossa ja Latviassa. Ne puolestaan painostivat kaikin keinoin Venäjää kotiuttamaan näiden maiden alueille jääneet venäläiset asevoimat mahdollisimman nopeasti. Suomi ei voinut sulkea silmiään tällaisilta ongelmilta ja etsi mahdollisuuksia edistää niiden ratkaisua. Tiheimmin nämä kysymykset nousivat esille suomalaisten yhteyksissä Viron kanssa, ja myös Venäjä pyrki Suomen kautta vaikuttamaan venäläisväestön tilanteeseen Virossa. Venäläisväestön kysymyksessä Suomi asettui selkeästi tukemaan Viroa lähtien siitä, että Viron säännökset ja käytäntö eivät vähemmistöasioissa poikenneet merkittävästi kansainvälisistä normeista. Venäläisjoukkojen kotiuttamisessa Suomi haki aktiivisessti mahdollisuuksia edistaa sopimuksen aikaansaamista Viron ja Venäjän välillä.

Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä vaikutti merkittävästi Suomen tapaan hoitaa suhteita uuteen Venäjään. Se oli arka aihe, eikä varsinkaan valtiojohto selitellyt sitä tarkemmin julkisuudessa niin kauan kuin jäsenyyden varmsitumista oli odotettava, syksyyn 1994. Pariisin rauhasopimuksen sotilaallisten rajoitusten todettiin syyskuussa 1990 menettäneen merkityksensä. Sopimusta oli ulkoministeriössä kuvattu silloin kuivuneeksi puuksi. Vuonna 1993 kävi kuitenkin ilmi, että sen venäläinen osapuoli näki siinä vielä joitakin vihertäviä lehtiä. Sopimus palasi diplomaattiseen ja julkiseen keskusteluun, kun keväällä ja kesällä 1993 Suomen yhdistysreksiteriin merkittiin IKL- ja SuurSuomi-nimiset yhdistykset. Asiasta kertoivat tiedotusvälineet. Lisäksi näiden yhdistysten edustajat alkoivat vuoden 1993 jälkipuoliskolla lähetellä pitkiä ja ärhäköitä kirjeita eri tahoille, muun muassa Venäjän suurlähetystölle. Venäjään suurlähetystö lähetti 10. tammikuuta asiasta ulkoministerille kirjallisen nootin. Nootista tieto vuoti tiedotusvälineille. Derjabinin nootin tarkoituksena saattoi olla hankkia lisätukea kannalle, joka torjui Suomessa jatkuvasti esiintyneet pyrkimykset Karjalan palauttamiseksi.

Toisen valtiovierailunsa Ahtisaari teki Venäjälle. Ahtisaari alleviivasi Suomen Eu-jäsenyyden myönteisia vaikutuksia Euroopan vakaudelle. Hän sanoi myös uskovansa sen avaavan uusia mahdollisuuksia Suomen ja Venäjän yhteistyölle. Kremlissä käytyjen neuvottelujen jälkeen pidetyssä lehdistotilaisuudessa suomalainen toimittajan kysyi Jeltsniniltä talvisodasta ja Karjalasta. Jeltsinin vastaus oli: ”Hyökkäys oli Stalinin rikos Suomea vastaan”. Näin Venäjän poliittinen johto lopulta tunnusti Neuvostoliiton aloittaneen talvisodan. Karjalan kysymyksestä Jeltsin sanoi, että ”Karjalan liittäminen oli epäilemättä stalinistista politiikkaa, totalitismin hyökkäyspolitiikkaa, emmekä me presidentti Ahtisaaren kanssa missään tapauksessa hyvksy sellaista”. Jeltsinin lausumalla ei ollut seurauksia.

Lähdeaineisto Jaakko Blomberg Vapauden kaipuu ISBN 978-951-37808-3

Ministerin arki

2012-01-24T05:00:00.003+02:00

Esko Ahon hallituksen suurin virhe on ollut se, että jatkoimme liian kauan Holkerin sinipunahallituksen vahvan markan linjaa, josta Suomen Pankki piti äärimmäisen voimakkaasti kiinni katkeraan loppuun saakka. Kesäkuussa 1991 tehtiin syvä kumarrus Brysseliin, kun markka kytkettiin ecuun. Tuolloin kanatin selkeästi markan devalvointia, Toimi Kankaanniemi kirjoittaa. Liian pitkään jatkunut vahvan markan politiikka on keskeinen syy suurtyöttömyyteen. Pankinohtajat Kalevi Sorsa ja Harri Holkeri ovat keskeisessä vastuussa sekä edellisen hallituksen että Suomen Pankin väärästä talous- ja rahapolitiikasta ja samalla nykyisestä suurtyöttömyydestä.

Vasta syyskuussa 1992, kun markka jouduttiin päästää kellumaan, luovuttiin vakaan markan politiikasta. Tämän jälkeen vienti ja vaihtotase kääntyivät myönteiseen kehitykseen. Tämä tapahtui liian myöhään, mistä kantavat päävastuun Suomen Pankki ja toisaalta ne poliitikot, jotka seurauksista piittaamatta pyrkivät viemään Suomen Euroopan yhteisön jäsenyyden edellyttämään eurokuntoon. Tämä on tullut äärettömän kalliiksi. Onneksi nyt tuo muutos on tapahtunut.

Syviä ristiriitoja synnytti hallituksen keskeisessä asemassa olevan Kokoomuksen linjattomuus. Presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi on täysin eri linjoilla kuin valtionvarainministeri Iiro Viinanen, jota puheenjohtaja Salolainen tukee.

Keväällä 1993 hallitus äänestyksen jälkeen teki esityksen viidennen ydinvoimalan rakentamisen hyväksymisestä eduskunnalle. Kolme ministeriä Paavo Väyrysen johdolla hyväksyi ydinvoimalan ristiriitaisen ja vaikeaselkoisen ponnen saattamana. Väyrynen halusi kumartaa samanaikaisesti vuorineuvoksille ja maakuntien isännille. Kaksoiskumarrus johti ennennäkemättömään sotkuun, Toimi Kankaanniemi kirjoittaa. Toimi ei hyväksynyt enempää ydinvoimaa kuin Väyrysen lausumaakaan.

Miljoonia markkoja on säästynyt Toimin ansiosta, ja WIDERin maine uuden johtajan ja toimitilojen myötä on parantumassa. WIDER-sotkuihin liittyy myös ainoa Toimin ja Paavo Väyrysen sanaharkka. Väyrynen ajoi WIDERin talouspäälliköksi omaa suosikkiaan. Toimi ei kuitenkaan sitoutunut tähän ja sai Väyryseltä ankarat moitteet. - En ihmettelisi, vaikka Väyrysellä, Sorsalla ja Ahtisaarella olisi enemmänkin selvitettävää WIDERin asioiden suhteen, pohdiskelee ministeri Kankaanniemi ilman syyttelyn makua.

Presidentinvaaleissa tohtori Mauno Koivisto oli ylivoimainen, mutta valitsijamiehiä kuitenkin tarvittiin, Toimi Kankaanniemi muistelee. Paavo Väyrynen sai erittäin hyvän tuloksen,ja Toimista tuli valitsijamies 3121 äänellä. Heti valitsijamiesten suorittaman vaalin jälkeen Paavo Väyrynen ilmoitti, että Kristillinen Liitto oli tarpeeton puolue eikä Keskusta enää tekisi vaaliyhteistyötäs sen kanssa. Silloinen SKL:n puheenjohtaja Esko Almgren oli jopa vaalivideolla kehunut Väyrystä ja tehnyt vaalityötä tämän hyväksi. Toimikin oli ollut mukana, ei tosin kovin innokkaasti. Palkkioksi tuli tuomio, joka ei tullut Toimille yllätyksenä. Ikävältä sellainen kiittämättämyys kuitenkin tuntui.

Mitä se ey tarkoittaa? Kysyi mummo pikkupojalta. - Isä sanoi, että se tarkoittaa ”En Ymmärrä”, mutta mä luulen sen tarkoittavan: ”Esko Ymmärtää”, vastasi poika. Tällaista vitsiä kerrottiin eduskunnan käytävillä. Toimi Kankaanniemen mukaan EY-jäsenyys merktisisi luopumista ulko- ja turvallisuuspoliittisesta peruslinjastamme sekä askelta kohti uutta puolustuspolitiista ajattelua. Toiseksi menettäisimme omaehtoisen talouspolitiikan harjoittamismahdollisuuden, jota mahdollinen liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU) vielä tuntuvasti kaventaisi. Edelleen jäsenyys merkitsisi elintarviketuotannon omavarisuuden vaarantumista. Nämä vaikutukset eräiden muiden tekijöiden ohelle veisivät keskeisimmät osat kansan itsenäisyyden perustasta ja johtaisivat laajaan riippuvuuteen ulkoisistä päätöksistä. Tällaisiin ratkaisuihin ei ole syytä mennä ilman perusteellista keskustelua ja valmistautumista. Keskustelu on yhä ollut liian pinnallista, Toimi Kankaanniemi kirjoittaa.

Toimi ei luottanut myöskään ns. reunaehtoihin, joista erityisesti Paavo Väyrynen puhui käännyttäessään vainovalkeita poltelleita maalaisisäntiä näkemään ja uskomaan Brysselin ihanuutta. Väyrysen puhetaito oli ennennäkemättömällä koetuksella.

Suomen miehet ja naiset taisteivat ja rukolivat tämän ja kansan itsenäisyyden puolesta puoli vuosisataa sitten. Rukokukset kuultiin, ja Suomi säilytti itsenäisyytensä ja vapautensa, kiitos edellisele sukupolvelle ja Jumalalle. Sodan jälkeinen sukupolvi rakensi tämän maan uudelleen ja maksoi suuret sotakorvaukset, asutti siirtolaiset ja ehitti Suomesta hyvinvointivaltion, jonka sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, turvallisuudesta ja muista palveluista me saamme nauttia yhtenä maailman rikkaimmista kansakunnista. Kaikki tämä tapahtui ilman EY:tä isiemme ja äitiemme työllä a uhrautuvalla lähimmäisenrakkaudella. Tätä työtä minä en voi enkä saa uhrata. Meidän tulee pitää itsenäisyytemme ja vapautemme, pohdiskeli Toimi Kankaanniemi kesällä 1992. Hän ei kuitenkaan puhunut Ilmestyskirjan pedosta. Hän uskoo, että Raamatun ennustus näiltäkin osin toteutuu – ehkä piankin – mutta kirjaimellisia yhteyksiä hän ei halua tehdä.

Ministerinä Kankaanniemi kuului kaikkiin ministerivaliokuntiin. Hän oli myös Suomen EU-jäsenyysneuvotteluja johtaneen ministeriryhmän jäsen. Hän ei tukenut jäsenyyttä, vaan piti Suomen etujen mukaisena pysyttäytymistä Euroopan talousalueessa (ETA). Hänen tavoitteenaan oli turvata pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli, jota silloinen Norjan Kristillisen Kansanpuolueen puheenjohtaja ja pitkäaikainen pääministeri Kjell Magne Bondevik myös voimakkaasti tuki. Kankaanniemi erosi kesällä 1994 Ahon hallituksesta, kun pääministeri ei sallinut hänen äänestää Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Ketään ei valittu tilalle.

Lähdeaineisto Maija Hurri : Toimi Kankaanniemi - Periaatteen mies ISBN 951-606-365-9

Kuka kirjoitti 141-artiklan?

2012-01-22T09:58:00.004+02:00

Esa Härmälä

Tulkinnanvar,aisen 141-artiklan sopimustekstin kirjoittivat suomalaiset, eivät EU-komission virkamiehet. Sopimus kirjoitettiin sellaiseksi, että kumpikin osapuoli saattoi ilmaista olevansa voittaja vuoden 1994 maratonistunnossa, joka sinetöi Suomen maatalouden kohtalon ja alasajon. Poliittisessa sopimuksessa, joka muotoutui 141-artiklaksi, ei todellakaan ollut kysymys suomalaisten sinisilmäisyydestä, vaan tarkoituksella tehdystä huijauksesta, jonka ongelmat uskottiin ajan hoitavan, mutta niin ei käynytkään.

Sopimuksesta tehtiin tarkoituksella tulkinnanvarainen niin, että Euroopan unioni ja Suomi saattoivat tulkita tahollaan lopputuloksen haluamallaan tavalla. Kyseessä oli todellinen taistelu sopimuksen sanoista, ja lopullinen kikkailu tehtiin välimerkeillä ”ja/tai”, joista Etelä-Suomen maatalouden kohtalo jäi riippumaan. Nyt näyttää siltä, että samaan sanapariin sidotaan myös 142-artiklan pohjoisten alueiden maatalouden tuet, kun kurjuutta lähdetään jakamaan kaikkialla Suomessaa.

Pohjoisen alueen viljelijät ovat tuohduksissaan, kun he joutuvat Etelä-Suomen kikkailusopimuksen maksumiehiksi. Maratonistunnon jälkeisessä lehdistötilaisuudessa ei silloista ministeriä Heikki Haavistoa naurattanut kuten muita neuvottelijoita. Haavisto tiesi, mitä tuleman pitää.

EU-neuvotteluihin osallistunut Antti Kuosmanen on vuonna 1999 kirjoittamassaan mutta saman tien tuhotussa kirjassa ”Suomen tie Eu:n jäseneksi” tuonut esille kikkailun taustan ”Seuraaviksi tulivat avainasemassa olevat kaksi lausetta.” Ensimmäisessä sanotaan: ”Jäljelle jääviä vakavia vaikeuksia varten harkitaan turvautumista kansalliseen suoraan tukeen.” Toisessa sanotaan: ”Suomen maatalouden yhteiseen maatalouspolitiikkaan integroitumisen helpottamiseksi koko maa saa pohjista, kansallista ja/tai yhteistön tukea.” Kaikilla sanoilla ja välimerkeillä oli raskaastiladattu merkitys edellä olevissa lauseissa.

Kuosmanen myös selittää sanalatingin: Ilmaisu ”will be” merkitsi, että harkinta tullaan suorittamaan; valinvaraa ei siis ollut. Parempi olisi ollut sanoa ”permitted” (sallitaan) eikä ”considered” (harkitaan), mutta näin pitkälle ei EU taipunut. Toisessa lauseessa avainilmaisut ovat ”integroitumisen” ( the integration) ja ”ja/tai” (and/or). Yritimme vaihtaa ”integrotumisen” ”osallistumiseksi” (partisipation”, mutta se ei onnistunut.

Kautta ja tai-sanojen välissä oli kaikkein tärkein yksityiskohta. Tällä kieliopillisesti kyseenalaisella tempulla nimittäin kierrettiin tulkintaongelma siitä, voiko koko Suomessa soveltaa vakavien vaikeuksien voittamiseen tarkoitettua tukea. Edellähän totesin, että EU-puolella oli syntynyt värinkäsitys, jonka mukaan emme tavoitelleetkaan Etelä_Suomeen muuta kuin joko LFA- tai pohjoista tukea.

Kun lopulta jouduime luopumaan tästä vaatimuksesta, olisi Etel-Suomi ilman vakavien vaikeuksien tukea jäänyt vain EY.n maatalouspolitiikan tavanomaisten tukien varaan. Ilmaisu ”ja/tai” sai tulkinnan, että vakavien vaikeuksien tukea voitiin maksaa koko maassa, ja siten siitä tuli viimeinen puolustuslinja, josta Etelä-Suomen maatalouden kohtalo jäi riippumaan.”

Sanalatingista selviää, että EU ei antanut mitään lupausta, koska se ei hyväksynyt ”sallitaan” sanaa. Tästä seurasi, että ”harkitaan”-sanasta seurasi ”voi” sana 141-artiklan lakitekstiin. Lisäksi Suomi olisi halunnut sopimukseen pitkäaikasuuteen viittaavan sanamuodon ”yhteiseen maatalouspolitiikkaan osallistumiseksi”, mutta 141-artiklaan jouduttiin kirjoittamaan ”integroituminen” eli liittymisestä aiheutuvaa välintöntä sopeutumista merkitsevä sana.

Ilmaisu ”ja/tai” salli tulkinnan, josta Etelä-Suomen maatalouden kohtalo jäi rippumaan. Ja nyt näyttää riipuvan myös pohjoisenkin maatalouden kohtalo. Kuosmanen kertoo pari päivää neuvottelujen jälkeen Suomesta tulleesta hälyyttävästä viestistä: ”Asia ei onneki päässyt koskaan julkisuuteen, mutta se hermostutti pahasti suomaisia aina pääministeriä myöten.”

EU-neuvotteluissa keskeisesti mukana ollut ministeri ja MTK:n entinen puheenjohtaja Heikki Haavisto avautui A-studiossa 10.10.2003 kertomaan totuuden tuosta EU-maiden keskenään kuiskuttelemasta julistuksesta. Suomessa julistus päätettiin lakaista maton alle ja siitä on vaiettu tähän päivään asti. Miksi? Ironista on se, että avoimmuus oli Suomen ainoa oma julistus, joka kirjattiin EU-sopimukseen!

Olennaista oli se, että MTK:n puheenjohtaja Esa Härälä itse oli virkamiehenä mukana maratonistunnossa laatimassa poliittita kikkailusopimusta, johon 141-artiklan tulkinnanvaraiset sanat perustuvat. Monista lähteistä on viestitetty, että Härmälä itse kirjoitti silmänkääntötempun myös lakitekstiksi eli 141-artiklaksi. Onneksi Antti Kuosmanen kirjoitti kiistellyn artiklan taustan kirjaansa.

Lähdeaineisto: Tommi Anttilan ja Jorma Jaakkolan kirjoitukset

EU-huijaus ja siihen liittyvä pöytäkirja

2012-01-21T14:54:00.009+02:00

Ehdotus Suomen kansallisesta tukipaketista hyväksyttiin ministerivaliokunnan kokouksessa 16/94 21.10.1994, viisi päivää kansanäänestyksen jälkeen, EU:lle lähetettäväksi. Kokouksessa toimi puheenohtajana ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja kokoukseen osallistuivat ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen ja maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä sekä sihteeri Veli Sundbäck. Kokouksesta olivat poissa pääministeri Esko Aho, valtionvarainministeri Iiro Viinanen ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki.
Ulkopuolisina ministereinä olivat mukana Ilkka Kanerva ja Sirpa Pietikäinen. Vrkamiehistä olivat paikalla Antti Satuli, Eikka Kosonen, Antti Kuosmanen, Paavo Mäkinen, Jarmo Vaittinen, Veli-Pekka Talvela, Esko Juvonen ja Kauko Holopainen. Eduskunnalla ei ollut enää tämän päätöksen jälkeen kompetenssia tehdä päätöstä kansanäänestyksen perusteella. Myöskään komission vastausta Suomen ehdotukseen ei ollut olemassakaan vielä silloin, kun eduskunta liittymisasian hyväksyi. Ulkoasiainvaliokunnan mietintö valmistui vasta 31.10.1994.

Jäsenyysneuvottelujen tärkein asiakirja ei ollut pituudella pilattu: vajaat kaksi liuskaa. Tästä seurannut väistämätön ylimalkaisuus ja epämääräisyys aiheutti myöhemmin vaikeuksia. Toisaalta: tällaisia ovat hyvin usein tulokset kovimmista neuvotteluista. Meillä oli sentään paperi. Suomen EU-jäsenyyden kohtalon kannalta tärkeimmät kolme lausetta määrittelivät pohjoisen tuen alueen ja sen, mitä voitiin tehdä mikäli pohjoinen tuki ja EY:n maatalouspolitiika välineet yhdessä eivät riittäisi. Pohjoisen tuen alueen määrittely ei muuttunut siitä, mitä EU oli jo tarjonnut maratonistunnon alla. Se ulottuisi 62, leveyspiiriin asti ja pieneen siihen liittyvään alueseen etelämmksikin. Myös tuen ehdot pysyivät sen viimeisen tarjouksen mukaisina: kaikki 62. leveyspiirin yläpuolella olevat alueet luvattiin mukaan. Seuraavaksi tulivat avainasemassa olevat kaksi lausetta. Ensimmäisessa sanottiin: ”Jäljelle jääviä vakavia vaikeuksia varten harkitaan turvautumista suoraan kansalliseen tukeen. Toisessa sanottiin, että Suomen aatalouden yhteiseen maatalouspolitiikkaan integroitumisen helpottamiseki koko maa saa pohjoista, kansallista ja / tai yhteisön tukea. Kaikilla sanoilla ja välimerkeilläkin on raskaasti ladattu merkityssisältöö edellä olevissa lauseissa.

Antti Kuosmanen kertoo sopimuksen sisällön sanojen latauksen seurauksesta seuraavasti: ”Ensimmäinen hälyttävä asia tuli tietoomme pari päivää maratonistunnon jälkeen. Kävi ilmi, että komissio oli EU:n neuvostossa maratonistunnon aikana luvannut, että kaikki Suomelle sallitut kansalliset maataloustuet olisivat alenevia ja siirtymäkauden tukia. Tämä lupaus oli tiettävästi tehty, jotta eräät vastahakoiset jäsenmaat saataisiin suostumaan maratonistunnon tulokseen. Mistään tällaisesta e suomalaisille ollut hiiskuttu sanakaan neuvottelujen aikana, ja jos olisi hiiskuttu, neuvottelutulos olisi ilmeisesti jäänyt syntymättä, sillä tuo lupaushan näytti vesittävän täydellisesti saavutetun kompromissin ytimen. Asia i onneksi päässyt koskaan julkisuuteen, mutta se hermostutti komissiota, että kyseinen komission julistus ei sitonut Suomea; se oli EU:ssa tyypillinen tapa päästä yli hankalasta tilanteesta. Niinpä se päätettiin jättää tarkoituksellisesti huomiotta. Episodi ennakoi kuitenkin omalla tavallaan, että poliittisten sopimusten muuttaminen liittymisasiakirjojen lakitekstiksi tulisi olemaan valppautta vaativaa tehtävä.

Antti Kuosmanen kertoo ”tuhotussa” kirjassaan ”Suomen tie EU:n jäseneksi” mielenkiintoisia asioita. Ei ole ihme, että Kuosmanen joutui ostamaan kustantantajaltaan koko painoksen ja tuhoamaan sen. Kansallinen tukipaketti oli asia, joka tarkoituksella tehtiin tulkinvaraiseksi neuvottelujen loppuhuipennuksessa, koska Suomen saama maataloustuki EY-maissa kiertäneen komission muistion mukaan tulisi jäämään olemattomaksi. Tästä syystä varsinaisten neuvottelujen loppuvaiheisiin liittyy suomalaisten idea ”minipaketista”. Tämän minipaketin tutkiminen johti siihe, että Ulkoministeriön arkistosta löytyi syyskuussa 2001 minipakettiin liittyvät, suomalaisten oman EU-ministeriryhmän kaksi salaistapöytäkirjaa 3/94 ja 4 794 sekä pöytäkirjan liitteenä ollut minpakettiin liittyvä salainen kaksiliuskainen paperi.

Lisäksi Kuosmanen kertoo sivulla 129, että vaikein ongelma kansallisen tukipaketin hyväksymisestä tuli tukien maksamistavasta. Siirtymäakuden tukia arveltiin voitavan maksaa myös niin sanottuina lisähintoina: Kansallinen tukipaketti rakennettiin siirtymäkauden tukien osalta tälle pohjalle eikä komission virkamiesportaalla ollut asiaan mitään huomautettavaa. Myöskään komisson johto ei ministeritasolla käydyissä keskusteluissa tätä tulkintaa torjunut, niinpä maatalouskomissaari Rene Steichenin kirje ministeri Pesälälle syyskuun puolivälissä 1994 tulkittiin myönteiseksi arvioksi, että lisähinnat tulisivat hyväksytyiksi. Suora sitaatti: ” Tältä pohjalta valmisteltiin tarvittavat kansalliset lakiesitykset, joissa pääasiallisiksi tukimuodoiksi siirtymäkaudella todellakin valittiin lisähinnat. Maatalousministeriö saattoi lokakuun alkupuolella 1994 julkisuuteen tämän aikomuksen samoin kuin muut keskeiset kansallista pakettia koskevat suunnitelmat.”

Lokauun 7. päivä tuli tieto, että komissio hyväksyykin lisähintojen muodossa maksetun tuen vain maidolle. Suora sitaatti s.129: ”Pahaksi tilanne pääsi, kun teito komission kielteisestäa kannasta tuli julkisuuteen. Joko komissaari Steichen tai joku hänen virkamiehensä oli puhunut ohi suunsa suomalaiselle lehtimiehelle. Kotimaassa nousi kova häly siitä, että komissio ei hyväksyisikään kansallisa pakettia, vaikka maatalousinisteriö oli juuri tiedottanut, että kaikki on hyvällä mallilla. Kansanäänestys lähestyi ja tunteet kävivät kuumina.”

Sitaatti s.130: ”Suomessa ei kuitekaan voitu tässä vaiheessa hyvitellä Steichenia. Hallitus ei voinut kasvojaan menettämättä perua julkisuuteen toimitettua suunnitelmaa kansallisen paketin täytäntöönpanosta. Erkki Liikanen onnistui taivuttelemaan komission kiistämään, että julkisuuten päässyttä väitettyä lausuntoa olisi annettu. Komissio totesi keskustelun paketista jatkuvan ja uskovansa, että myönteiseen ratkaisuun päästään. Hallitus ilmoitti, että tukipaketin vaatimien toimenpiteiden valmistelu jatkuisi suunnitelulla tavalla. Episodi oli erityisen kova paikka maatalousministeri Pesälälle, joka ei noin päivnä tainnut nauttia herrana olemisesta. Siltä ainakin vaikutti käydessäni hänen luonaan, kun hän virkamiehineen valmistautui omaan teidotustilaisuuteen asiasta. Eroilmoituskin oli lähellä, mikäli jo julkaistuja suunnitelmia olisi muutettava. Koetin rauhoitella; ei pidä puhua erosta, se vain pahentaa tilannetta.” Kuosmanen siis kertoo neuvonneensa Pesälää jatkamaan!

Lähdeaineisto: Jorma Jaakkolan ja Tommi Anttilan selvitykset

Kun maa ei ole enää oma

2012-01-18T03:53:00.004+02:00

Toisen maailmansodan aikana syntyi ajatus yhdentyneestä Euroopasta. Ensimmäisellä integraation ilmenemismuodolla hiili- ja tersäyhteisöllä pyrittiin valvomaan sodankäynnin kannalta tärkeimpien materiaalien valmistusta ja hallussapitoa. Ajatus tästä, samoin kuin yleensä Euroopan poliittisesta yhdentymisestä oli syntynyt itse asiassa jo sodan aikana. Tärkeimmäki perusteluksi yhdentymiselle on julkisuudessa esitetty pyrkimys rauhaan Euroopassa – sitomalla valtiot toisiinsa erilaisin riippuvuussuhtein. Syntyi Euroopan talousyhteisö, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö. Näille luotiin ajastaan yhteinen hallinto; komissio, ministerineuvosto, Eurooppa-neuvosto (huippukokous) ja parlamentti. Kokonaisuutta täydensi tuomioistuin. Näin oli luotu Euroopan yhteisä (EY), joka toimi kansallisvaltioista riippumattomana ja tehtyjen sopimusten rajoissa, sekä oman lainsäädäntönsä puitteissa kansallisvaltioiden päätösvallan yläpuolella.

Kehitys kehitty ja erooppalaisuus nousi esiin, luotiin ihmisiä harhauttava käsite Euroopasta subjektina. Eurooppalaiselle identiteetille voidaan antaa ilmiasuksi valta, vallanahneus, petollisuus ym. Sen sijaan, että olisi rakennettu pysyvän rauhan rakentamista Euroopan valtioiden välille, alettiinkin suunnittelemaan valtioiden hävitystä. Kansallisvaltioiden aika oli ohi ja rakennettiin säätekyjärjestelmää globalisoituvaa maailmaa ja sen taloutta varten.

Sopimus poliittisesta unionista (EU) astui voimaan 1.11.1993. EY:n toimivaltaa laajennettiin mm. talous- ja rahaliiton toimeenpano. Maastrichtin sopimus loi Euroopan unionin, joka sittemmin omalla voimallaan on edennyt kohti federalistista tavoitetta. Kun EU saa perustuslakinsa kautta oikeudellisen aseman, EY-sulautuu unioniin ja sitä kautta EY muuttuu EU:n siihen sulautuessa itsenäiseksi kansainvälisoikeudelliseksi subjektiksi eli toimijaksi.

Vuonna 1994 käyty poliittinen kampanda EU:n puolesta ja sitä vastaan lienee syöpynyt ihmisten mieliin. Muistamme äärimmäisen hyvin vahvat syytökset äärinationalismista. Poliittisen kamppailun peruskysymyshän oli – mennäänkö EU:n jäseneksi vaiko ei mennä. Jäsenyyspäätös piti tekemän äänestyskopissa hallituksen neuvotteleman sopimuksen pohjalta, joko hyväksyen tai hyläten. Kansakunta jaettiin EU:n vastustajiin ja EU:n kannattajiin. Tiedotusvälineisiin EU:n vastustaja jäi elämään ja syntilistaan lisättiin sittemmin globalisaation vastaisuus.

Suomessa globalisaation lähtölaukaus ammuttiin vuonna 1989. Holkerin hallitus teki marraskuussa 1989 vaivihkaa päätöksen, jonka mukaan ulkomaalaiset voivat omistaa suomalaisyrityksiä – pankkeja ja vakuutuslaitoksi lukuunottamatta – 100 prosenttisesti. Lupien myöntäminen tapahtuu käytännössä kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiesten toimesta. Kun Suomesta tehtiin unioinin jäsen, silloinen presidentti kertoi kansalle valtiomme itsenäisyyden vahvistuvan. Kansalle ei kerrottu, että menetämme muun muasa oman rahamme, ulkomaankauppamme ja maatalouspoltiikkamme, siis päätösvaltamme niitä koskevissa asioissa. Kansalaisille ei myöskään kerrottu sitä, että Euroopan yhteisön tuomioistuin omaa yksinoikeuden päättää unionin kansalaisten perusvapauksien sisällöstä.

Tämä maa, Suomi , ei ole enää omamme, sillä eurooppalaiset satelliitit valvovat elämäämme. Euroopan keskushallinnon tarkastajat tutkivat, mitä maallemme teemme ja miten täällä elämme. EU päättää maataloudestamme. Ensimmäisenä on EU:n maatalouspolitiikka, sitten vasta kansalliset erillistoimepiteet. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa tai antaa kansallisia säännöksi asioista, joista on säännelty yhteisötasolla. Natura-alueet eivät nekään ole oikeudellisesti enää päätösvallassamme. Petokannastakin maassamme päätetään Euroopan keskushallinnossa.

Lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan luovuttaminen eräiltä osin EY:n toimielimille ottaen huomioon myös EY:n tuomioistuimen kehittämät oikeusperiaatteet välittömästä oikeusvaikutuksesta ja ensisijaisuudesta rajoittavat Suoen täysivaltaisuutta. Toisaalta tällainen luovutus on ristiriidassa myös kunkin valtiollisen perustehtävän luovuttamista koskevien sääntöjenja käytäntöjen kanssa.

Kun tuli aika päättää euroon siirtymisetä vuosina 1997-1998, ilmeni, että markasta oli luovuttu jo 18.11.1994, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen EU-liittymissopimuksesta (HE 135). Oma raha määriteltiin muun muassa perustuslakivaliokunnassa kansallisen suvereenisuuden yhdeksi keskeiseksi tekijäksi.

Maatalouspolitiikan tavoitteet ja periaattee on määritelty EY:n perustamissopimuksessa. Tavoitteita ovat maatalouden tuottavuuden lisääminen, maatalousväestön kohtuullinen elintaso, markkinoiden vakauttaminen, elintarvikehuollon turvaaminen sekä kohtuulliset kuluttajahinnat. EY:lle on annettu yksinomainen toimivalta maatalouspolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa.

Kansalaisilta kysyttiin 16.10.1994 äänestyksessä – valtioneuvoston tiedotteessa – kannattavatko je liittyistä Euroopan unioniin neuvotellun sopimuksen mukaisesti? Sittemmin ilmeni, että neuvottelutulo oli eräiltä osin keskeneräinen. Toisin sanoen, neuvottelutulosta ei ollut olemassakaan. EU-ministerivaliokunna pöytäkirja 16/94 21.10.1994 osoittaa totuuden asiassa. Kokoukseen osallistuivat ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen puheenjohtajana, liikenneministeri Ole Norrback, valtionvarainministeri Iiro Viinanen, ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen, maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki. Sihteerinä toimi valtiosihteeri Veli Sundbäck. Valiokunta hyväksyi komissiolle esitettäväksi tarkistetun ehdotuksen maa- ja puutarhatalouden kansallisista tuista.

Lähdeaineisto Satanen.com Seppo Sivosen ja Pertti Peltolan kirjoitus

Kansanäänestys

2012-01-17T02:14:00.005+02:00

Kansanäänestys päätöksenteossa oli ollut esillä jo hallituksen teidonannossa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä. Kansanäänestys oli yleisesti järjestetty uusien jäsenten liittyessä. Suomen olisi ollut vaikeata, ellei mahdotonta muuttaa tätä käytäntöä syksyllä 1994 Itävallan, Ruotsin ja Norjan kansanäänestysten rinnalla. Ajankohta sen sijaan puhutti. Presidentti Ahtisaari ilmoitti huhtikuun alussa, että hänen mielestään Suomen tulisi järjestää kansanäänestys jo syyskuussa, toisin kuin pääministeri Aho, joka oli ilmoittanut kannattavansa sitä vasta marraskuussa. Itävalta järjestäisi omansa jo syyskuussa, Ruotsi marraskuussa. Hallitus päätti järjestää sen 16.10.1994.

Hallituspuolueiden välit kiristyivät kevään 1994 kuluessa. Saavutetun tuloksen jälkihoito nostatti tunteita: poliittisen komission kanssa sopimuskielelle maalis-huhtikuun taitteessa oli vaikea prosessi. Jotkut neuvottelijoista kokivat tilanteen siten, että Suomi olisi menettänyt jo saavutettuja etuja. Komissio päätti Ahon mukaan lopullisesti tekstistä vasta huhtikuussa, jolloin pääministeri Aho oli yhteydessä komission puheenjohtajaan Jacques Delorsiin. Vasta tuolloin lopullisesti selvisi, että 85 % Suomen peltoalasta kuuluisi tuettavaan LFA-kategoriaan.

Puoluesuhteet olivat tiukoilla. Kokoomuksen eduskuntaryhmä antoi 26.5.1994 kannanoton, jossa se arvosteli jyrkästi Keskustan eduskuntaryhmän taktikointia EU-jäsenkysymyksessä. Ryhmä valtuutti oman ministerinsä hyväksymään kansallisen tukipaketin, mutta varasi itselleen samalla oikeuden harkita suhtautumistaan tukipakettiin sen mukaan, miten muut hallituspuolueet EU-jäsenkysymyksessä toimivat., j
Kuitenkaan Keskusta ei hylännyt puheenjohtajaansa. Keskustan järjestökentän perinteinen johtajakeskeisyys toimi puolueessa Ahon ja samalla Suomen jäsenyyden puolesta. Keskustan puoluekokous Jyväskylässä kesällä 1994 raivasti tietä. Siellä EU-jäsenyyttä kannattava pääministeri sai puoluekokoukselta siunauksen edetä kansanäänestykseen. Mikäli näin ei olisi tapahtunut, edessä olisi ollut pääministerin ero, jolloin kansanäänestystä ei tuolloin oltaisi todennäköisesti voitu pitää.

Puoluekokous äänesti 18.6.1994 suuresta kysymyksestä. Aho saivarsin vahvan tuen äänin 1607-834. Keskustan eri piirit käyttäytyivät hyvin erilailla. Ahon oma piiri Etel-Pohjanmaa, joka on Keskustan vahvoja alueita, tyrmäsi poikansa äänin 70-145. Tämän lisäksi vain Itä-Savon ja Satakunnan piirit äänestivät vastaan. Samanaikaisesti julkaistu tutkimus Keskustan äänestäjäkunnan mielialoista oli tasaisempi ja ennakoi kovaa loppurutista: kyllä- ja ei-kannat olivat lähes tasoissa 39-37. Epäteitoisten osuus oli suuri, peräti 24 %.

Syksyn kuluessa kuitenkin kansalaisten EU_kannat alkoivat kiteytyä. Salolainen arvioi 16.8.1994, että todennäköinen suhde oli 60/40 kannattajien hyväksi. Keskustalainen maatalousministeri Mikko Pesälä julisti kannatavansa EU:ta. Maatalouskampanjointi olikin tärkeätä, sillä Keskustan kannattajakunnasta ei-mielipiteet saivat syksyn edistyessä uutta kantavuutta. Viimeinen julkistettu tutkimus koko äänestäjääkunnasta ennen kansanäänestystä oli kuitenkin rauhoittava, sillä pitkin syksyä 40 %:n pinnassa olleet kyllä-äänet piristyivät lokakuussa ja 50 % meni rikki. Ilmapiiri tiivisti. Presidentti Martti Ahtisaari totesi, että mikäli EU-äänestyksestä tulee kielteinen, Suomen talous ajautuu katastrofiin.

Ilman Keskustan panosta Suomen EU-jäsenyys olisi saattanut jäädä toteutumatta. Kun Keskusta oli puolueena asettunut kesäkuussa 1994 puheenjohtajansa Esko Ahon taakse tämn uhattua erota ellei saisi myönteistä EU-kantaa kokoukselta, sen kannattajakunnan enemmistä silti äänesti kansanäänestyksessä vastaan. Asiallisesti ottaen Keskustan äänestäjäkunnan vähemmistö siten ratkaisi kyllä-äänten voiton ja Suomen liittymisen Euroopan Unioniin. Kansanäänestyksen tulos oli 56,9 % -43,1 % Suomen EU-jäsenyyden puolesta.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa toteutui 1.1.1995 lukien. Pitkä tie länsimaiden joukkoon täysivaltaisena jäsenenä oli johtanut myönteiseen lopputulokseen. Se oli vaikea ja kivikkoinen tie, ja välillä mahdottomaksi luultu todellisuus tuli mahdolliseksi. Päivämäärn voi lukea suurten suomalaisten hetkien joukkoon. Se voidaan hyvin perustein rinnastaa päivämääriin, jotka määrittelevät uudelleen kansakunnan suunnan, kuten esimerkiksi autonomian alkamisen tai itsenäisyysjuistuksen.

Lähdeaineisto Jukka Seppinen Mahdottomasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7

Maatalousneuvottelut pimennossa ja tiedottaminen puolueellista

2012-01-16T03:31:00.004+02:00

Maatalousneuvotteluiden pitkittymisestä tuli varsinkin Aholle ja keskustajohdolle painajainen. Vähän väliä rysselistä singahti tietoja aukiolevista tukipykälien tulkinnoista. Maatalousministeri Mikko Pesälä sai selittää asioita jatkuvasti parhain päin, maatalousministeriöstä ja valtioneuvoston linnasta oli lähes jatkuva puhelinyhteys suurlähettiläs Erkki Liikaseen. Suurlähettilään numeroon jonotti parhaillaan yhtä aikaa presidentti, pääministeri ja pari muuta ministeriä. Valtiovalta tiedotti kansalaisille kolmea reittiä. Jäsenyyden puolustajat ja vastustajat saivat tukea toimintaansa, hallitus lähetti jokaiselle äänioikeutetulle tiedotuskirjeen ja ulkoministeriön EU-tiedotus jakoi omaa materiaaliaan.

Hallituksen oma tiedotuskirje oli hyvin niukkasanainen tiivistelmä sopimuksen sisällöstä. Sen teksti hyväksyttiin hallituksessa. Päättämääsä olivat ministerit Mauri Pekkarinen, Sirpa Pietikäinen, Pirjo Rusanen, Heikki Haavisto, Seppo Kääriäinen ja Mikko Pesälä. Ulkoministeriön alaisen Eurooppa-tiedotuksen toiminta herätti riitoja. Jäsenyyden vastustajat arvostelivat sen toimintaa puolueelliseksi, jäsenyyden puoltajat olivat tyytyväisempiä tiedotukseen.

Ulkoministeriön Eurooppa-tiedotuksen jakamien tietoiskujen otsikot syys-lokakuulta 1994 kertovat linjan: Venäjä ja EU lähentyvät, Suomi saisi EU:n budjetista enemmän kuin maksaisi sinne, EU-jäsenyys pienentäisi ruokalaskua kymmeneksen, EU:n jäsenyys ei muuttaisi sosiaali- ja terveysturvaa, EU:n perustuslaki olisi jäsenmaiden välinen asia, EU muuttaa välillistä verotusta, ei tulliveroja. Euroopan unionista voi erota, Suomi ja EU tavoittelevat tasa-arvoa ja Suomi voi kieltää ydinjätteen maahantuonnin.

Jäsenyyden puolustajat valittivat kuinka pienistä liittymissopimuksen tulkinnoista oli kehitelty aivan liian suuria otsikoita. Jäsenyyden puolustajien oli jäsenyyskeskustelun loppuvaiheissa vaikea hyväksyä, jos lehdessä oli painettu jäsenyyden vastustajien väite Suomen itsenäisyyden menettämisestä. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen kimmastui Ilta-Sanomissa olleeseen yleisönosastokirjoitukseen niin paljon, että vastasi siihen. ”Joko me muiden samalla tavalla ajattelevien valtioiden rinnalla vaikutamme omaan tulevaisuuteemme tai me tyydymme siihen, mitä toiset puolestamme päättävät. Siinä se on, KYLLÄ tai EI Euroopan unionin jäsenyydelle”, Salolainen hehkutti.

Äänestyspäivän lähetessä molemmat osapuolet lisäsivät painostustaan. Teollisuuden ja elinkeinoelämän järejstöissä kasvatettiin tiedotusbudejttia muutamilla miljoonilla markoilla. MTK heitti neljä miljoonaa ei-puolelle. Helsingin Sanomien, Aamulehden ja Turun Sanomien julkaisijayhtiöt lähtivät mukaan taistoon. Kolmen lehden etusivut tapetoitiin jäsenyyttä puoltavilla ilmoituksilla. Ilmoitusaamuina toimituksen puhelimet olivat kuumina, eikä hyvää sanaa kuulunut.

Vastustajilla ei ollut samanalaisia voimavaroja käytössään, mutta kiveäkään ei jätetty kääntämättä. Puolueettomuus, itsenäisyys, kansallinen kulttuuri, maatalouden edut kelpasivat aseiksi. 123 kulttuuri-ihmistä vetosi jäsenyyttä vastaan. Aivan tasitelun loppumetreillä vastakkain asettuivat vielä kerran tuttu kaksikkoa. Jäsenyyden vastustajat saivat Paavo Väyrysen kasvot. Hän kävi tapana mukaan työhön tosissaan, näkyi ja kuului. Väyrynen ehdotti, että Suomen eduskunta lykkäsi loppullisen päätöksenteon jäsenyydestä yli naapurimaiden kansanäänestyksen.

Monet vaikuttajat kääntyivät turhaan presidentti Mauno Koiviston puoleen. Ja kansa ääensti. Koko maan tulos oli 56,9 prosenttia kyllä ja 43,1 prosenttia ei. Ratkaisun tekivät kaupunkilaiset. Kyllä-puoli sai kaupunkien äänistä 63 prosenttia. Kuopion, Keski-Suomen, Pohjois-Karjalan, Lapin, Vaasan ja Oulun vaalipiirien enemmistöt olivat jäsenyyttä vastaan. Jyrkimmin sitä oli Oulun vaalipiiri, jossa runsaat 56 prosenttia ääensti ei EU-jäsenyydelle. Koivinta vastustus oli Keijo Korhosen kotiseudulla Kainuussa.

Heti kansanäänestyksen jälkeen hallitus ja presidentti joutuvat tekemään tärkeän valinnan. Kuka edustaisi Suomea seuraavat viisi vuotta EU:n komissiossa. Keskustan ehdokkaita olivat maatalousministeri Heikki Haavisto ja pankinjohtaja Esko Ollila, kokoomuksen ulkomaankaupppaministeri Pertti Salolainen ja Alkon pääjohtajaksi siirtynyt Ilkkka Suominen, sosiaalidemokraattien pankinjohtaja Kalevi Sorsa ja suurlähettiläs Erkki Liikanen. Myöes Evan timitusjohtaja Jaakko Iloniemi oli vakavassa harkinnassa. Hän oli presidentin lähiystävä. Kaikki puolueet pelasivat monilla korteilla. Loullisen nimityksent teki presidentti Ahtisaari. Koska hallitus ei ollut ehdokkaasta yksimielinen, niin Ahtisaaren oli helppo nimittää Erkki Liikainen komissaariksi. Komissaarivalinnalla oli vaikutuksia seuraavaan hallitusratkaisuun. Viimeisetkin rippeet porvarihallituksen yhteistyömahdollisuuksista haihtuivat.

Väyrynen aloitti jarrutuksen. Eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen antoi miehen puhua. Aluksi suuri yleisö ei kiinnittänyt puheenpärinään huomiota, mutta kun puhetta oli jatkunut viikon verran, lehterit alkoivat täyttyä. Kävijöitä oli tuhansia. Lehtereillä oli huomattavasti täydempää kuin suuressa salissa. Toimettomattomaksi ei jäänyt Uosukainenkaan. Kesken keskustelu – ehkä pisimmän puheenvuoron aikana – hän käväisi Topin kanssa ulkomaillakin – Viipurissa avaamassa ensimmäiset kulutustavaramarkkinat sitten 1930-luvun. Eduskunnan lopullinen EU-päätös lykkääntyi Ruotsin kansanäänestyksen yli.

Pari viikkoa myöhemmin keskustan ryhmä valitsi Paavo Väyrysen edustajakseen EU-parlamenttiin. Mukaan lähtivät Timo Järvilahti, Mirja Ryynänen, Seppo Pelttari ja Olli Rehn. SDP:n edustajiksi nimettiin Ulpu Iivari, Riitta Myller, Saara-Maria Paakkinen ja Mikko Rönnholm. Kokoomuksesta Brysseliin ja Strasbourgiin lähtivät Riitta Jouppila, Ritva Laurila Pirjo Rusanen ja Kyösti Toivonen. Vihreiden edustajaksi tuli Heidi hautal, vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukonen ja Rkp:n Elisabeth Tehn. Itsenäisyyspäivän presidentti palkitsi EU-neuvottelijat ansiomerkeillä, vain Esa Härmälä jäi ilman. Haavisto ja Salolainen saivat Suomen leijonan suurristin.

Totuuden edessä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2012/01/totuuden-edessa.html

Suomi liittyi EU:hun salaten ja valehdellen
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/12/suomi-liittyi-euhun-salaten-ja.html

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

Korfun ”juhannushäät”

2012-01-15T04:53:00.003+02:00

Vuoden 1994 aikana Suomen kansainvälinen asema muttui EU-jäsenyyden seurauksena. Tiistaina 1.3. aamulla Suomi, Ruotsi ja Itävälta pääsivät alustavaan sopimukseen jäsenyyden ehdoista. Norja jatkoi edelleen neuvottelujaan ehkä ennakoiden pysyvämpiä hankaluuksia. Yhteisymmärrystä edelsi tiukka neuvottelujakso, joka kesti puolitoista vuorokautta. EU teki lopussa huomattavia myönnytyksiä maatalouden kohdalla. Suomi sai läpi pohjoisen maatalouden pysyvän tuen viime tunneilla. Pääministeri Aho totesi ennakoivan varovasti sopimuksesta heti tuoreeltaan: ”Tämä ei ole sopimus. Tämä on pohja, jolta voi syntyä sopimus.” Varovaisuuden syynä oli auki ollut kysymys kansallisen maataloustuen suuruudesta. Lisäksi kristillisten kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi sanoi, ettei aio olla hallituksessa, joka vie Suomen EU:n jäseneksi. Monet kristilliset olivat demonisoineet EU:n jonkilaiseksi ilmestyskirjan pedoksi.

Uusi presidentti saattoi siten asettua katettuun EU-pöytään, vaikka poliittisessa eliitissä hänelle ei siinä paikka sovinnolla annettukaan. Mutta Ahtisaarta tultaisiin silti tarvitsemaan ennen kuin EU-jäsenyys toteutui. Presidentti Ahtisaaren keskusteluissa ulkomaisten vieraiden ja isäntien kanssa EU oli keskeinen aihe virkakauden alusta alkaen. Tähän ei tarvittu hänen aloiteellisuuttaan: Suomen presidentin oletettiin ilman muuta olevan EU-asioissa keskeinen toimija. Myös kansalaiset pitivät maakuntamatkoilla EU-asioita esillä. Olisi ollut täysin Suomen edun vastaista, mikäli presidentti oltaisiin pidetty sivussa EU-valmistelusta.

Ennen Viron-vierailua presidentti oli puehlinyhteydessä Itävallan liittopresidentti Thomas Kleistiin. Soitto tuli Wienistä 20.5. kello 17. Puhelun alussa Kleist onnitteli Ahtisaarta ja ilmoitti halukkuutensa tavata ”entisen kollegansa” Korfulla juhannuksen aikaan pidettävässä EU-huippukokouksessa, mistä sovittiin. Molemmat presidentit olivat entisiä ulkoministeriön valtisihteereitä. Mutta soiton tarkoitus oli selvittää, miten Ahtisaari aikoi osallistua EU-kokouksiin. Itävallan presidenttilläkään ei ollut juuri mitään ulkopoliittista roolia. Itse asiassa molemmat presidentit olivat hakemassa perusteluja omille rooleilleen EU-asioissa.

Puhelinkeskustelun aikana Ahtisaari tosiasiassa ratkaisi Suomessa velloneen kiistan presidentin roolista EU-huippukokouksissa. Hän viittasi tähän keskusteluun ja totesi kortoneensa kantansa jo pääministerille: Ahtisaari aikoi osallistua Korfun kokoukseen. ”Jollen nyt menisi, se rajaisi osallistumistani jatkossa. Myöhemmin voin valita, menenkö vai en.” . Kleistil totesi, että Suomen presidentti on Ranskan presidentin jälkeen Euroopan toiseksi vahvin presidentti ja että Itävallan presidentti on sitten kolmannela sijalla. Vuoden 2000 jälkeen Suomen presidentiin asemaa on sitten rajattu Itävallan presidentin valta-aseman suuntaan. Mutta puhelinkeskustelussa presidentti Kleistilin kanssa Ahtisaari toimi perustuslain hänelle antaman valtaoikeuden pohjalta.

Suomen valmistautuessa Korfun kokoukseen luotiin monella tavoin uutta käytäntöä. Valmistleujen johto oli liukumassa pääministerin kanslialle, mutta myös ulkoministeri Heikki Haaviston rooli oli vahva. Ylipäätään MTK:n johtotehtävissä kouliintunut Esko Ahon yllätysveto oli osoittaunut erinomaiseksi valinnaksi. Väyrynen oli eronnut Ahon hallituksesta keväällä 1993. Hänen asenteensa Suomen EU-hankkeseen muuttui helmikuussa 1993, jolloin hänelle selvisi, ettei hän saanut pitää jäsenyysneuvottelujen avajaisistunnossa Suomen puheenvuoroa. Huhtikuussa sivuun työnnetty ulkoministeri erosi. MTK:n puheenjohtajan nostaminen hallituseen oli tae sille, että vikuroivat villjeijät saataisiin – jos nyt joka siihen pystyisi – EU-hankkeen taakse.

Yllätys minulle oli se, että Haavisto pystyi omaksumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiakysymykset nopeasti. Osastopäällikkö Jaakko Laajava oli tässä hänelle erinomaisena apuna. Haavisto omaksui myös presidenttiä kohtaan lojaalin ja rakentavan asenteen. Hän pystyi panemaan omat mieltymyksensä sivummalle ja toimimaan isänmaan puolesta. Henkilökohtaisesti harmittelin kuitenkin sitä, että Aho sivuutti Olli Rehnin. Ehkä Aho näki tämän kilpailijana; ehkä hän laski nuoren Rehnin rahkeet riittämättömiksi ajamaan jäsenyyttä läpi vikuroivassa keskustassa.

Toukokuun 20. päivänä Ahtisaari, Aho ja Salolainen sopivat siitä, että kansanäänestys järjestetään ennen Ruotsia 16.10.1994. Asiaa oli sondeerattu jo Ahtisaaren Ruotsin-vierailulla ja suomalais-ruotsalaisissa virkamieskeskusteluissa pitkin kevättä. Aho oli ollut toisella kannalla. Hän olisi halunnut – kaiketi Väyrysen painostuksesta – jättää ratkaisumme Ruotsin jälkeen tai pidettäväksi samana päivänä. Voi teitysti olla niinkiin, että Ruotsi olisi äänestänyt ei ja Suomi kyllä. Tämä olisi ollut Ahon kannalta täysi katastrofi, minkä hän ehkä ymmärsi, kun oli valmis muuttamaan marssijärjestystä.

Virkamiesten valmistelukokouksessa 6. kesäkuuta sovimme, että Suomen osalta EU-sopimusen allekirjoittavat Aho, Salolainen, Haavisto ja Sundbäck. Mukana allekirjoittamassa olivat myös Ruotsi, Itävalta ja Norja. Tasavallan presidentin osalta sovittiin, että Suomen puheenvuoron pitää presidentti ja se valmistellaan työryhmässä, johon kuuluvat Rusi, Huhtaniemi, Eikka Kosonen ja Esko Hamilo. Lisäksi sovimme Suomen valtuuskunnan koosta, joka kasvoi 17-hnekiseksi. Niin ikään päätettiin, että Korfulle lennetään yhdellä Finnairin erikoislennolla.

Samaan aikaan kun Suomi valmistautui Korfun ”juhannushäihin”, se suunnitteli jonkinlaisen seurustelusuhteen tiivistämistä NATO:n kanssa. Kesäkuun 10. päivänä Suomen ääni kuultiin ensimmäisen kerran läntisen sotilasliiton kokouksessa. Tällöin ulkoministeri Heikki Haavisto käytti virallisen puheenvuoron Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston eli NACC:n kokouksessa Istanbulissa.

Ennen kuin Korfulle lähdettiin, oli saatava hallituksen rivit suoristettua. Kevätkesällä 1994 Ahon hallitus oli hajoamistilassa. Helsingin Sanoat julkaisi 28.5. kansanedustajien kokouksessa tehdyn kyselyn, jonka mukaan vain 96 kansanedustajaa lupasi äänestää EU-jäsenyyden puolesta; 43 oli vastaan, 37 ei osannut sanoa ja 23:ea ei tavoitettu. Sopimus tarvitsi taakseen 134 edustajaa. Tilanne oli kriittisin päähallituspuolueessa, jossa Paavo Väyrynen haki ammuksia hallituksen kaatamiseksi.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Maarinkadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

Vuosi 1994 – Martti Ahtisaari tasavallan presidentiksi

2012-01-14T05:22:00.006+02:00

Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suoralla kansanvaalilla. Hän sai 1723485 ääntä eli 53,9 % äänistä. Elisabeth Rehn sai 1476294 ääntä eli 46,1 % äänistä. Ensimmäisellä kierrokella Paavo Väyrynen sia 623415 ääntä ja Elisabeth Rehn 702211 ääntä. Keijo Korhonen sai 186936 ääntä ja Eeva Kuuskoski 82453 ääntä. Korhosen ja Kuuskosken ehdokkuus pudotti Väyrysen toiselta kierrokselta ja esti näin Väyrysen mahdollisen valinnan tasavallan presidentiksi.

Suomen ja kolmen muun hakijamaan eli Ruotsin, Norjan ja Itävallan sopimukset Euroopan unionin kanssa valmistuivat kevään 1994 aikana. Suomen ja EU:n neuvottelijat allekirjoittivat neuvottelutuloksen Brysselissä 12.4. Kaikki sopimukset käsiteltiin EU:n parlamentissa 4.5. Suomi hyväksyttiin jäseneksi äänin 377-21, tyhjää äänesti 61. Ruotsi äänin 380-24. Itävalta ja Norja äänin 374-24.
Matkustaja-autolautta Estonia upposi 28. syyskuuta 1994 kello 01.24 reitillään Tallinnasta Tukholmaan. Arvioitu saapumisaika Tukholmaan oli 09.30, mutta virallisen onnettomuustutkintaraportin mukaan noin kello 01.00 Turun saariston eteläpuolella keulavisiiri repeytyi irti laivasta aaltojen voimasta ja vettä alkoi tulvia autokannelle. Tämän vuoksi laiva kallistuikin aluksi noin 15 astetta, ja pian sen jälkeen 30–40 astetta oikealle. Kallistuma sai aikaan myös sen, että vettä alkoi tulvia sisään myös aaltojen rikkomista ovista ja ikkunoista kansilla 3, 4 ja 5, tämän jälkeen alusta ei olisi voitu pelastaa. Aluksen uppoaminen oli nopeaa ja väistämätöntä.

Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, joista 852 menehtyi. 94 matkustajaa ja 43 miehistönjäsentä nostettiin merestä onnettomuuspaikalla. Suurin osa uhreista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Ruotsin kansalaisia menehtyi 501, virolaisia 280 ja suomalaisia 10. Ruotsin kansalaisten joukossa oli ruotsinsuomalaisia 15. Menehtyneiden joukossa oli myös 19 muun maan kansalaista. Matkustajia laivalla oli muun muassa Latviasta, Liettuasta, Venäjältä, Saksasta, Alankomaista ja Norjasta. Tunnetuimpia Estonian onnettomuudessa menehtyneitä oli virolainen muusikko Urmas Alender. Nuorimmat Estonialta pelastuneet olivat 14-vuotias norjalainen ja 16-vuotias venäläinen poika

Tammikuu
1. tammikuuta – Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon välinen vapaakauppa-alue NAFTA astui voimaan.
1. tammikuuta – Euroopan vapaakauppaliiton EFTA:n ja Euroopan unionin EU:n sopimus Euroopan talousalueesta ETA:sta tuli voimman.
1. tammikuuta – Posti- ja telelaitos jakautui kolmeksi osakeyhtiöksi. Katto-organisaatioksi perustettiin Suomen PT Oy, jonka tytäryhtiöinä olivat postitoimintaa hoitava Suomen Posti Oy ja teletoiminnasta vastaava Telecom Finland Oy. Konsernin pääjohtajaksi tuli Pekka Vennamo.
3. tammikuuta – Venäläinen, Moskovaan matkalla ollut matkustajakone syöksyi maahan Irkutskissa heti lähdön jälkeen. Kaikki koneessa olleet 120 ihmistä saivat surmansa.
4. tammikuuta – Liettua jätti jäsenhakemuksen NATO:lle.
6. tammikuuta – Italialainen televisiojuontaja Ylenia Carrisi katosi lomamatkallaan New Orleansissa.
11. tammikuuta – Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella äänesti ennakkon 1,3 miljoonaa suomalaista (31 % äänioikeutetuista).
13. tammikuuta – Valtion ilmoitettiin ottaneen vuonna 1993 lainaa 90,2 mrd.
13. tammikuuta – Venäjän suurlähetstö jätti pari viikkoa ennen Suomen presidentinvaaleja ulkoministeriölle nootin kahden suomalaisen yhdistyksen toiminnasta.
15. tammikuuta − Venäjä jätti Suomen ulkoministeriölle nootin kahdesta suomalaisesta yhdistyksestä. Nootissa katsottiin, että Pohjanmaalla toimineen Isänmaallisen Kansallis-Liiton ja tamperelaisen Suur-Suomi ry:n olemassaolo oli vastoin Pariisin rauhansopimuksen määräyksiä, jotka velvoittivat Suomen olemaan sallimatta luonteeltaan fasistisia järjestöjä.
16. tammikuuta – Suomessa järjestettiin ensimmäisten suorien presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Kukaan yhdestätoista ehdokkaasta ei saanut ehdotonta äänten enemmistöä.
17. tammikuuta – Raju maanjäristys Los Angelesissa surmasi 50 ihmistä, noin 3 000 loukkaantui ja 20 000 menetti kotinsa.
19. tammikuuta – Suomi suhtautui myönteisesti NATO:n rauhankumppanuusaloitteeseen.
25. tammikuuta – Poptähti Michael Jacksonia vastaan nostettu syyte 14-vuotiaan pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä hylättiin Jacksonin maksettua pojalle huomattavan rahasumman.

Helmikuu
1. helmikuuta – Punk/rock yhtye Green Day teki läpimurron julkaistaessaan kolmannen albuminsa Dookie:n
4. helmikuuta – Yhdysvallat lopetti 30 vuotta voimassa olleen Vietnamin kauppasaarron.
4. helmikuuta – Suomen Asianajajaliitto erotti Kauko Juhantalon jäsenyydestään tämän valtakunnanoikeudessa saaman tuomion vuoksi.
4. helmikuuta – Espoon, Kirkkonummen ja Vihdin kuntien alueille perustettiin Nuuksion kansallispuisto.
6. helmikuuta – Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi. Hän sai 53,9 % äänistä ja voitti presidentinvaalien toisella kierroksella Elisabeth Rehnin.
7. helmikuuta – Opetusministeri Riitta Uosukainen siirtyi Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi eduskunnan puhemieheksi. Uudeksi opetusministeriksi tuli Uosukaisen avustajana toiminut Olli-Pekka Heinonen.
11. helmikuuta – Suomi asetti puolustusministeri Elisabeth Rehnin ehdokkaakseen YK:n lastenapujärjestön Unicefin pääsihteerin vaaliin.
12. helmikuuta – Miss Suomeksi kruunattiin tohmajärveläinen Henna Meriläinen.
12. helmikuuta – Norjan arvokkaimmaksi arvioitu maalaus, Edvard Munckin 1893 maalaama Huuto, varastettiin Oslon kansallisgalleriasta.
14. helmikuuta – Iran uudisti jälleen kirjailija Salman Rushdielle langetetun kuolemantuomion.
18. helmikuuta – Venäjä ja Valko-Venäjä sopivat rahaliitosta.
22. helmikuuta – Ahvenanmaa sai oikeuden poiketa EU:n verosäädöksistä siten, että veroton myynti säilyi Ahvenanmaan kautta kulkevilla matkustajalaivoilla.
25. helmikuuta – Palkkamurhaaja Ilpo Larha pakeni Helsingin lääninvankilasta.
25. helmikuuta – Äärijuutalainen lääkäri ampui 48 rukoilemaan kokoontunutta arabia moskeijassa Hebronissa Jordanjoen länsirannalla. Israelin ja PLO:n väliset rauhanneuvottelut keskeytettiin tapauksen vuoksi.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Georgian parlamentti hyväksyi maan liittymisen Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) jäseneksi.
1. maaliskuuta − Presidentti Martti Ahtisaari antoi eduskunnassa perinteisen juhlallisen vakuutuksen virkakautensa alkaessa.
3. maalikuuta – Venäjä ryhtyi katkaisemaan öljy- ja kaasutoimituksia Ukrainaan ja Valko-Venäjälle maksamatta jääneiden laskujen vuoksi.
4. maaliskuuta – Itävalta, Ruotsi ja Suomi sopivat liittymissopimuksesta Euroopan unionin kanssa.
4. maaliskuuta – Risteilyalus Sally Albatross ajoi karille Porkkalan edustalla. Alus saatiin irrotetuksi vasta kuuden viikon kuluttua.
11. maalikuuta – Tasavallan presidentti nimitti puolustusvoiman uudeksi komentajaksi pääesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti Gustav Hägglundin, 55, ja ylensi hänet samalla kenraaliksi.
12. maaliskuuta – Armenia ja Azerbaidjan sopivat tulitaukoehdosita ja jatkoneuvotteluista Vuoristo-Karabahin sodassa.
13. maaliskuuta – Linuxin versio 1.0 julkaistiin Helsingin yliopistolla.
16. maaliskuuta – Norja ja EU pääsivät sopimukseen Norjan jäsenyysehdoista.
17. maaliskuuta – Lahden 55 tuntia kestänyt piiritystilanne päättyi vankikarkuri Ilpo Larhan itsemurhaan.
18. maaliskuuta – Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari nimitti kaksi uutta maaherraa: Oikeusministeri Hannele Pokka siirtyi Lapin läänin ja Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonio Hämeen läänin maaherraksi. Edelliset maaherrat Asko Oinas ja Risto Tainio jäivät eläkkeelle.
18. maaliskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari nimitti kirjailija Paavo Haavikon akateemikoksi.
23. maaliskuuta – Hallitus teki periaatepäätöksen Suomen aluemeren laajentamisesta neljästä 12 meripeninkulmaan eli runsaaseen 22 kilometriin Ruotsin, Viron ja Venäjän tavoin.
24. maaliskuuta – Kansanedustaja Sulo Aittoniemi erosi SMP:n eduskuntaryhmästä ja liittyi sitoutumattomana Suomen Keskustan eduskuntaryhmään.
28. maaliskuuta – Venäjä ja Kazakstan solmivat Kazakstanissa sijaitsevaa Baikonurin avaruuskeskusta koskeneen 20 vuoden vuokrasopimuksen. Venäjä sai avaruuskeskuksen käyttöönsä 115 miljoonan dollarin vuosivuokralla.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Unkari jätti jäsenhakemuksen Euroopan unionille.
5. huhtikuuta – Kurt Cobain (Nirvana Yhtyeen laulaja) teki itsemurhan ampumalla itseään 20 kaliiperin haulikolla suuhun otettuaan ensin kolminkertaisen yliannostuksen heroiinia. Hänet löydettiin kolme päivää myöhemmin.
6. huhtikuuta – Ruandan presidentti Juvénal Habyarimanaa ja Burundin presidentti Cyprien Ntaryamiraa kuljettanut kone ammuttiin alas Kigalissa.
7. huhtikuuta – Hutut aloittivat tutsien joukkomurhan Ruandan sisällissodassa.
8. huhtikuuta – Puola jätti jäsenhakemuksen Euroopan unionille.
12. huhtikuuta – Esko Ahon hallituksessa vaihtui kaksi ministeriä. Uudeksi oikeusministeriksi Hannele Pokan tilalle tuli Anneli Jäätteenmäki ja uudeksi maa- ja metsätalousministeriksi Martti Puran tilalle Mikko Pesälä.
12. huhtikuuta- Suomi, Ruotsi ja Norja saivat Brysselissä valmiiksi EU-jäsenyyssopimustensa lopulliset sanamuodot. Suomen osalta sopimustekstiä viivytti kiista sokerikiintiöistä.
13. huhtikuuta – Kreikan parlamentti riisti vuonna 1967 syrjäytetyltä kuninkaalta Konstantin II:lta maan kansalaisuuden. Kreikan valtio takavarikoi kuningasperheen Kreikkaan jääneen omaisuuden. Konstantin II asui perheineen maanpaossa Lontoossa.
17. huhtikuuta – 22-vuotias tykkimies Mika Muranen karkasi Kymen ilmatorjuntarykmentistä varastamansa rynnäkkökiväärin kanssa kotikaupunkiinsa Kotkaan.
18. huhtikuuta – Suomi päätti osallistua Naton rauhankumppanuusohjelmaan.
20. huhtikuuta – Mika Muranen saatiin kiinni, hän surmasi karkumatkansa aikana kolme ihmistä Kotkassa.
24. huhtikkuuta - Richard Nixon kuoli New Yorkissa 81-vuotiaana.
26. huhtikuuta – Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäiset monirotuiset vaalit. Mustaihoisia äänioikeutettuja oli noin 27 miljoonaa, joista yli puolet äänesti ensimmäistä kertaa elämässään.
28. huhtikuuta – Latvian parlamentista erotettiin viisi kansanedustajaa, joiden oli todettu olleen yhteydessä Neuvostoliiton ja Venäjän turvallisuuspalveluihin KGB:hen ja FSB:hen.
28. huhtikuuta – Agronomi Esa Härmälä valittiin Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) uudeksi puheenjohtajaksi ulkoministeriksi siirtyneen Heikki Haaviston tilalle.
30. huhtikuuta – Itävaltalainen Formula 1 -kuljettaja Roland Ratzenberger sai surmansa ajettuaan San Marinon aika-ajoissa päin betoniseinää.
30. huhtikuuta – Euroviisut järjestettiin Dublinissa Irlannissa. Ne voitti Irlanti jo kolmatta kertaa putkeen.

Toukokuu
1. toukokuuta – Brasilialainen kolminkertainen Formula 1 -maailmanmestari Ayrton Senna menehtyi ajettuaan ulos San Marinon osakilpailussa.
1. toukokuuta – Eduskuntaan tuli kaksi uutta kansanedustajaa. Alkon pääjohtajaksi siirtyneen Ilkka Suomisen tilalle nousi Kirsi Piha ja Lapin läänin maaherraksi siirtyneen Hannele Pokan tilalle Ossi Korteniemi.
4. toukokuuta – Israel ja PLO allekirjoittivat Kairossa sopimuksen rajoitetusta itsehallinnosta Israelin miehittämällä Gazan kaistalla ja Jerikon kaupungissa.
6. toukokuuta – Englannin kanaalin alittava, Britannian ja Ranskan välinen tunneli avattiin.
9. toukokuuta – Nelson Mandelasta tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen tummaihoinen presidentti.
10. toukokuuta – Eduskunta päätti, että kaupat saavat olla auki sunnuntaipäivisin joulukuussa sekä kuutena muuna kauppa- ja teollisuusministeriön määräämänä sunnuntaina.
11.toukokuuta – Hallitus myönsi toimiluvat kuudelle uudelle paikallisradiolle.
18. toukokuuta – Presidentti Martti Ahtisaari matkusti valtiovierailulle Venäjälle.
19. toukokuuta – Ruotsin valtiopäivät pidensi vaalikautensa nelivuotiseksi.
27. toukokuuta – Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn palasi Venäjälle 20 maanpaossa viettämänsä vuoden jälkeen.
30. toukokuuta – Venäläinen poliitikko Vladimir Žirinovski nosti herjauskanteen Hufvudstadsbladetia ja toimittaja Jutta Zilliacusta vastaan. Žirinovski piti Zilliacuksen hänestä kirjoittamaa artikkelia loukkaavana ja vaati miljoonan dollarin korvauksia.
31. toukokuuta – Eduskunta kiristi tupakkalakia. Tupakointi kiellettiin kaikissa julkisissa sisätiloissa, sisällä järjestettävissä yleisissä tilaisuuksissa sekä työpaikkojen asiakastiloissa. Myös nuuskan myynti kiellettiin. Muutokset tulivat voimaan maaliskuun alussa 1995.
31. toukokuuta – Presidentti Martti Ahtisaari aloitti kaksipäiväisen valtiovierailun Virossa.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Suomessa tuli voimaan laki arvonlisäverosta. Samalla kumottiin liikevaihtoverolaki.
2. kesäkuuta – Maailman taloudellisten ja poliittisten vaikuttajien muodostaman Bilderberg-ryhmän kokous alkoi Helsingissä Kalastajatorpalla.
3. kesäkuuta – Presidentti Martti Ahtisaari myönsi Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajalle Jaakko Iloniemelle ministerin arvonimen. Iloniemi toimi myös Paasikivi-seuran puheenjohtajana.
3. kesäkuuta – Kokoomuksen puheenjohtaja, ministeri Pertti Salolainen,53, ilmoitti jättävänsä puolueen puheenjohtajuuden.
9. kesäkuuta – Walt Disneyn luoma sarjakuvahahmo Aku Ankka täytti 60 vuotta.
10. kesäkuuta – Suomessa tuli voimaan laki ympäristövaikutusten arvioinnista.
11. kesäkuuta – Armeijassa kouluttajana palvellut 24-vuotias vänrikki Mattias Flink ampui seitsemän ihmistä Falunissa Ruotsissa.
12. kesäkuuta – Nicole Brown Simpson ja hänen poikaystävänsä Ronald Goldman murhattiin kotinsa etuovella Los Angelesissa. Amerikkalaisen jalkapallon tähti ja näyttelijä O. J. Simpsonia syytettiin murhista, mutta hänet vapautettiin myöhemmin.
12. kesäkuuta – Itävaltalaiset hyväksyivät kansanäänestyksessä maansa liittymisen EU:n jäseneksi.
14. kesäkuuta – Yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä Carl Barks saapui Suomeen juhlistamaan Aku Ankan 60-vuotispäivää. Barks vieraili useissa muissakin Euroopan maissa.
16. kesäkuuta – Eduskunta hyväksyi törkeän rattijuopumuksen promillerajan alentamisen 1,5:stä 1,2:een.
18. kesäkuuta – Keskustan puoluekokous antoi tukensa hallituksen EU-linjalle äänin 1607-834. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin uudelleen Esko Aho, 40, ja puoluesihteeriksi Pekka Perttula, 33.
20. kesäkuuta – Kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi erosi Esko Ahon hallituksesta. Hänelle ei nimitetty seuraajaa. Kankaanniemi oli vastustanut Suomen EU-jäsenyyttä.
23. kesäkuuta – Etelä-Afrikka hyväksyttiin jälleen YK:n täysjäseneksi. Etelä-Afrikka oli suljettu järjestön ulkopuolelle vuonna 1974 sen harjoittaman rotuerottelupolitiikan vuoksi.
24. kesäkuuta – Suomi allekirjoitti sopimuksen Euroopan unionin jäsenyysehdoista EU:n huippukokouksessa Korfussa.

Heinäkuu
1. heinakuuta – YK:n ihmisoikeuskomitea antoi Suomelle langettavan päätöksen siitä, että viranomaiset estivät mielenosoituksen Kenian presidenttiä Daniel arap Moita vastaan hänen vieraillessaan Suomessa 1987.
2. heinäkuuta – Albanian viimeinen kommunistijohtaja Ramiz Alia tuomittiin yhdeksän vuoden vankeuteen vallan väärinkäytöstä ja noin 50 000 markan korvauksiin valtion varojen kavaltamisesta.
6. heinäkuuta – Kambodžan parlamentti hyväksyi punakhmerien toiminnan kieltävän lain.
8. heinäkuuta – Pohjois-Korean diktaattori Kim Il Sung kuoli sydänkohtaukseen.
15. heinäkuuta – Tohtori Keijo Korhonen ilmoitti jättävänsä Kainuun Sanomien päätoimittajan tehtävät ja siirtyvänsä Yhdysvaltoihin Tucsonin yliopiston vierailevaksi professoriksi. Korhonen oli ollut Suomen Kansan Itsenäisyysrintaman presidenttiehdokkaana helmikuun presidentinvaaleissa ja näkyvimpiä Suomen EU-jäsenyyden vastustajia.
16.–22. heinäkuuta – Suuresta komeetasta Shoemaker-Levy 9:stä hajonneet kappaleet törmäsivät Jupiteriin kuuden päivän aikana.
17. heinäkuuta – Brasilia voitti Jalkapallon maailmanmestaruuden.
22. heinäkuuta – Miliisi ratsasi ja sulki Moskovassa MMM-pyramidihuijauksen toimistot veronpetoksen vuoksi. Pyramidipeliin yhteensä 1,5 miljardia US-dollaria sijoittaneet miljoonat venäläiset menettivät rahansa, osa elinikäiset säästönsä.
25. heinäkuuta – Israel ja Jordania antoivat Washingtonin julistuksen, joka päätti maiden välillä vuodesta 1948 vallinneen sotatilan. Rauhansopimus allekirjoitettiin 26. lokakuuta.
30. heinäkuuta – Viro ja Venäjä sopivat Neuvostoliiton entisen Paldiskin tukikohdan kahden ydinreaktorin purkamisesta.
31. heinäkuuta – YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, joka oikeutti Yhdysvaltain johtaman liittoutuman ryhtymään "kaikkiin tarpeellisiin toimiin" − käytännössä aseellisiin − demokratian palauttamiseksi Haitiin.

Elokuu
2. elokuuta – Ruotsalainen vakooja Stig Bergling palasi vaimonsa kanssa vapaaehtoisesti kotimaahansa oleskeltuaan lähes seitsemän vuotta ulkomailla. Bergling oli aikanaan tuomittu elinkautiseen vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Hänen loikkauksensa Suomen kautta Neuvostoliittoon lokakuussa 1987 oli nostattanut suuren kohun.
5. elokuuta – Tuhannet kuubalaiset osoittivat mieltään presidentti Fidel Castroa vastaan maan pääkaupungissa Havannassa. Castro syytti Yhdysvaltoja mielenosoitusten lietsomisesta. Neuvostoliiton tuen loppuminen vuoden 1991 alussa oli romahduttanut Kuuban talouden.
9.–14. elokuuta – Helsingissä järjestettiin yleisurheilun EM-kisat.
15. elokuuta – Terroristi "Shakaali" (Ilich Ramirez Sanchez) pidätettiin Sudanissa. Shakaalilla oli aikoinaan yhteyksiä mm. pahamaineiseen terroristiryhmään Baader-Meinhofiin.
19. elokuuta – Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ilmoitti, ettei Yhdysvaltoihin pyrkiville kuubalaisille enää myönnetä automaattisesti turvapaikkaa, vaan heidät siirretään Guantanamo Bayn laivastotukikohtaan.
24. elokuuta – Hallitus hyväksyi lain, joka lopetti Helsingin yliopiston yksinoikeuden julkaista suomalaisia almanakkoja vuoden 1996 alussa.
25. elokuuta – Hallitus antoi eduskunnalle Suomen EY-jäsenyyttä koskevan lakiesityksen.
27. elokuuta – Pertti Salolainen jätti Kokoomuksen puheenjohtajuuden. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Sauli Niinistö.
31. elokuuta – Viimeiset venäläiset sotajoukot poistuivat Virosta, Latviasta ja Saksasta.

Syyskuu
3. syyskuuta – Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusjärjestö MTK asettui julkisesti vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä.
4. syyskuuta – Helsingin jäähallissa pidettiin jatkosodan päättymisen muistojuhla, johon osallistui lähes 5 000 sotaveteraania. Samalla vietettiin Rintamamiesveteraanien liiton 30-vuotisjuhla. Juhlapuheen piti presidentti Mauno Koivisto. Suomen ja Neuvostoliiton välisten sotatoimien päättymisestä oli kulunut 50 vuotta.
6. syyskuuta – Paavi Johannes Paavali II perui suunnittelemansa vierailun Serbiaan sen jälkeen, kun serbijoukot olivat ilmoittaneet, etteivät ne voineet taata paavin turvallisuutta.
6. syyskuuta – Kansanedustaja Hannu Suhonen erosi Suomen maaseudun puolueesta ja jatkoi sitoutumattomana.
7. syyskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari lähti valtiovierailulle Tanskaan.
8. syyskuuta – 132 ihmistä kuoli lento-onnettomuudessa Pittsburghissa Yhdysvalloissa Boeing 737 -koneen pudottua.
18. syyskuuta − Sosialidemokraatit voittivat Ruotsin valtiopäivävaalit. Kokoomus säilytti asemansa toiseksi suurimpana puolueena.
19. syyskuuta – Yhdysvaltojen johtama sotilasoperaatio Haitissa syrjäytti sotilasjuntan ja palautti valtaan demokraattisesti valitun presidentti Jean-Bertrand Aristiden. Aristide palasi Yhdysvalloista Haitiin 15. lokakuuta.
21. syyskuuta – Saksan liittopäivät hyväksyi lain, jonka nojalla natsien harjoittamien juutalaisvainojen kiistämisestä tuli rangaistava teko.
21. syyskuuta − Tanskassa järjestettiin kansankäräjävaalit. Eniten kannatustaan nosti oikeistoliberaalinen Venstre. Sosialidemokraatit menettivät seitsemän paikkaa, mutta säilyivät suurimpana puolueena. Pääministeri Poul Nyrup Rasmussen muodosti vaalien jälkeen uuden hallituksen miltei entiselle pohjalle.
28. syyskuuta – Autolautta Estonia upposi Itämerellä, 852 ihmistä kuoli.
28.–29. syyskuuta – Torpin panttivankikriisi Norjan Sandefjordissa.
30. syyskuuta – Hesperian puistossa Helsingin Töölössä paljastettiin presidentti Risto Rytin muistomerkki. Kuvanveistäjä Veikko Myllerin teos oli jo etukäteen herättänyt runsaasti keskustelua.

Lokakuu
4. lokakuuta – 48 Temple Solaire (Aurinkotemppeli) -uskonlahkon jäsentä löydettiin kuolleena Sveitsissä kahdesta kiinteistöstä. Osa oli ilmeisesti tehnyt itsemurhan ja osa murhattiin.
6. lokakuuta − Sosialidemokraattien puheenjohtaja Ingvar Carlsson muodosti Ruotsin uuden hallituksen.
6. lokakuuta – Kotkan käräjäoikeus tuomitsi Mika Murasen elinkautiseen vankeuteen kolmesta murhasta, kahdeksasta murhayrityksestä ja kolmesta tapon yrityksestä, sekä 850 000 markan korvauksiin.
9. lokakuuta – Kansallismielinen Vapauspuolue menestyi Itävallan parlamenttivaaleissa.
11. lokakuuta − Rautakirja Oy osti Suomen suurimman elokuva-alan yrityksen Finnkinon osake-enemmistön 70 miljoonalla markalla.
16. lokakuuta – Suomessa järjestettiin kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä. Kyllä-kanta sai 56,9 % äänistä. Äänestysprosentti oli 74.
17. lokakuuta – Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip aloittivat kolmipäiväisen, historialliseksi luonnehditun valtiovierailun Venäjälle. Kyseessä oli ensimmäinen Ison-Britannian hallitsijan vierailu maassa tsaarinvallan kaatumisen jälkeen 1917.
19. lokakuuta − 22 ihmistä kuoli ja yli 40 haavoittui linja-autoon sijoitetun pommin räjähtäessä Tel Avivissa Israelissa. Palestiinalainen äärijärjestö Hamas ilmoittautui iskun tekijäksi.
19. lokakuuta – KOP ilmoitti järjestävänsä kahden miljardin osakeannin pankin vakavaraisuusongelmien ratkaisemiseksi.
21. lokakuuta – Yhdysvallat ja Pohjois-Korea solmivat puitesopimuksen, jonka yhteydessä Pohjois-Korea lupasi jäädyttää omat grafiittihidasteiset ydinreaktorinsa. Vastineeksi USA lupasi toimittaa vuosittain mittavan määrän öljyä sekä rakentaa kaksi kevytvesireaktoria Pohjois-Koreaan. USA perusti vuonna 1995 KEDO-nimisen kansainvälisen järjestön täytäntöönpanemaan sopimusta.
21. lokakuuta − Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip pysähtyivät Helsinkiin paluumatkallaan Venäjältä ja tapasivat presidentti Martti Ahtisaaren.
25. lokakuuta − Vatikaani solmi diplomaattisuhteet Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n kanssa.
25. lokauuta- Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari nimitti Suomen ensimmäiseksi EU-komissaariksi suurläheittiläs Erkki Liikasen ,44 sdp.
29. lokakuuta − 26-vuotias mies tulitti kiväärillä Valkoista taloa Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa. Kukaan ei loukkaantunut.

Marraskuu
1. marraskuuta – Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja, entinen puoluesihteeri ja puheenjohtaja Tina Mäkelä erosi SMP:stä ja perusti oman Sitoutumattomat Kansanedustajat (SitK) -eduskuntaryhmän. SMP:n eduskuntaryhmään jäi enää kolme kansanedustajaa.
1. marraskuuta – Pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Gustav Hägglund siirtyi uudeksi puolustusvoimain komentajaksi. Edellinen komentaja, amiraali Jan Klenberg, jäi eläkkeelle.
3. marraskuuta – Red Hat Linux 1.0 julkaistiin.
6. marraskuuta – Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari matkusti viralliselle työvierailulle Yhdysvaltoihin.
8. marraskuuta − YK:n turvallisuusneuvosto päätti perustaa erikoistuomioistuimen käsittelemään Ruandan kansanmurhaa.
13. marraskuuta – Ruotsissa kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä päättyi kyllä-äänten voittoon 52,2 % - 46,8 %, tyhjää äänesti n. 1 %.
13. marraskuuta – Michael Schumacherista tuli ensimmäinen saksalainen Formula 1 -maailmanmestari.
18. marraskuuta – Eduskunta hyväksyi Suomen EU-jäsenyyden. Jaa-ääniä annettiin 152, Ei-ääniä 45, tyhjää äänesti yksi ja yksi äänestäjä oli poissa.
21. marraskuuta – NATO.n 50 koneen osasto iski Kroatian Krajinan alueen sirbien sotilaskentälle.
22. marraskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari matkusti viralliselle vierailulle Saksaan.
28. marraskuuta – Norjan EU-kansanäänestyksessä enemmistö vastusti unioniin liittymistä.
28. marraskuuta – Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmer murhattiin vankilassa painonnostotangolla.
29. marraskuuta – Eduskunta hylkäsi kansanedustaja Vesa Laukkasen eroanomuksen. Laukkanen oli perustellut anomustaan omantunnonsyillä, jotka estivät häntä toimimasta eduskunnassa.
30. marraskuuta – Italialainen matkustaja-alus Achille Lauro syttyi palamaan Intian valtamerellä Somalian edustalla. Kaksi matkustajaa sai surmansa. Alus upposi 2. joulukuuta.
30. marraskuuta − Entinen pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri Marjatta Väänänen sai ensimmäisenä naisena ministerin arvonimen. Väänänen oli jättänyt eduskunnan vuoden 1991 vaaleissa.

Joulukuu
2. joulukuuta – Poliisi ampui taloonsa linnoittautuneen miehen Kirkkonummella yli kaksi vuorokautta kestäneen piirityksen päätteeksi. Tapaus herätti runsaasti keskustelua poliisin toimintatavoista.
4. joulukuuta – Tukholmassa yökerhon edessä sattuneessa ampumavälikohtauksessa kuoli neljä ja loukkaantui 21. Ampujat aloittivat tulituksen, kun heitä ei ollut aiemmin yöllä päästetty sisään yökerhoon.
8. joulukuuta – Kirjailija Eeva Joenpelto sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Tuomari Müller, hieno mies.
9. joulukuuta – Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen valtionyhtiöiden yksityistämisestä.
11. joulukuuta – Venäjän presidentti Boris Jeltsin määräsi joukot Tšetšeniaan.
13. joulukuuta – Etiopiassa alkoi oikeudenkäynti maata vuosina 1974−1991 hallinnutta äärivasemmistolaista johtoa vastaan. Johtomiehiä syytettiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Maanpaossa Zimbabwessa ollut Etiopian entinen johtaja Mengistu Haile Mariam puuttui syytettyjen joukosta, koska hän oli saanut Zimbabwesta turvapaikan eikä Zimbabwe suostunut luovuttamaan häntä Etiopiaan.
13. joulukuuta – Suomi ilmoitti eroavansa Euroopan vapaakauppajärjestöstä EFTA:sta vuoden 1995 alussa.
19. joulukuuta – Meksikon peson päästäminen kellumaan johti talouskriisiin. Peson arvo romahti dollarisuhteesta 3:1 suhteeseen 10:1. Yhdysvallat pelasti lopulta Meksikon 50 miljardin dollarin lainalla.
24. joulukuuta – Air Francen matkustajakoneen kaappaus päättyi tulitaisteluun Marseillen lentokentällä, kun ranskalaiset erikoisjoukot tunkeutuivat koneeseen. Kaikki neljä kaapparia kuolivat ja lisäksi 13 matkustajaa, kolme miehistön jäsentä ja yhdeksän poliisia loukkaantui.
29. joulukuuta – Presidentti Martti Ahtisaari nimitti kansanedustaja Jan-Erik Enestamin uudeksi puolustusministeriksi ja kansanedustaja Anneli Tainan uudeksi asuntoministeriksi. Heidän edeltäjänsä Elisabeth Rehn ja Pirjo Rusanen siirtyivät europarlamentaarikoiksi vuoden 1995 alussa.
29. joulukuuta – Kansa-yhtiöt päätettiin hakea konkurssiin.

Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1995
Mitä, missä, milloin 1996

M/S Estonia ja sen viimeinen matka

2012-01-13T07:17:00.004+02:00

Viron sini-musta-valkoisen lipun alla liikennöinyt autolautta Estonia upposi vähän ennen kello kahta yöllä syyskuun 28. päivänä 1994 ollessaan aikataulunmukaisella matkallaan Tallinnasta Tukholmaan. Laivassa oli yhteensä 989 matkustajaa ja miehistöön kuuluvaa. 137 pelastui. Onnettomuuteen johtaneita syitä selvitti Viron, Ruotsin ja Suomen edustajista koottu yhteinen toimikunta, jonka perustamisesta päättivät näiden kolmen maan pääministerit Turussa jo onnettomuuspäivänä. Toimikuntaan kuuluu yhdeksän jäsentä, kolme kustakin maasta. Se sai työnsä päätökseen keväällä 1996.

Estonia oli ro-ro-tyyppinen matkustaja-alus. Suomalaisen varustamon, Rederi AB Sallyn tilaama laiva valmistettiin Sakssassa Papenburgissa Jos. L. Meyer Werftin telakalla. Se luovutettiin varustamolle 20. päivänä 1980. Alus sai nimekseen Viking Sally ja alkoi liikennödä Tukholman, Maarianhaminan ja Turun välisellä reitillä. Kun Sally-varustamo ja Effjohn Oy yhdistyivät, alus sai nimekseen Silja Star. Tammikuussa 1991 se siirtyi Vaasasta Uumajaan ja Sundsvalliin kulkuvalle reitille Vasa King-nimisenä.

Tammikuun 15. päivänä 1993 alus vaihtoi omistajaa. Suomen lippu vaihtui Viron lippuun. Laiva sai nimekseen m/s Estonia. Se oli ostanut yhteisyritys, jonka tasavertaisina omistajina olivat Viron valtion yhtiö Estonia Shipping Company ja ruotsalainen Nordström & Thulin. Laiva oli Suomen merivartiolaitoksen valvonnan alainen rakennusvaiheesta aina tammikuun 14. päivään 1993 asti, jonka jälkeen se siirtyi Viron vastaavan viranomaisen vastuulle. Estonia oli aikanaan Itämeren suurimpia autolauttoja ja sittemin uuden, itsenäisen Viron symboli:

Laivan pituus 155,4 m
Leveys 24,2 m
Suurin syväys 5,6 m
Matkustajapaikkoja 2000
Miehistö 150
Pelastusveneita 10
Pelastuslauttoja 63
Pelastusveneisiin ja lautoille sopi 2267 henkeä
Huippunopeus 21 solmua
Koneteho 17 600 kW
Sisaralus Diana II, nyk. Mare Balticum

Estonian aikataulu oli seuraava: Lähtö Tallinnasta joka päivä kello 19.00 paikallista aikaa ja saapuminen Tukholmaan seuraavana aamuna klo 9.00 paikallista aikaa. Lähtö saman päivän iltana Tukholmasta takaisin ja saapuminen seuraavana aamuna Tallinnaan. Matka kesti 15 tuntia. Estonia lähti Tallinnasta 27. päivänä syyskuuta 1994 klo 19.15. Matkustajia oli 803 henkeä, miehistöä 186 henkeä. Kuorma: 38 rekka-autoa, 25 kuorma-autoa, 11 pakettiautoa ja 26 henkilöautoa, yhteensä n, 1000 tonnia.

Sääolosuhteet: Sadekuuroja, lounaistuulta, jonka nopeus oli Tallinnasta lähdettäessä 8-10 m/s ja joka yltyi keskiyön aikaan nopeuteen 15-20 m/s, aaltojen korkeus 3,4 – 4,5 metriä, näkyvyys 10 meripenikulmaa. Merenkäynti koveni Estonian ohitettua Viron rannikon. Seuraaavassa muutamia yksityiskohtia matkan viime vaiheista:

0.30 Estonia saavuttaa matkansa kääntöpisteen. Laiva keinuu rajusti, välillä keula tuntuu uppoavan pinnan alle.

0.45 Useat matkustajat kuulevat epänormaaleja metallisia ääniä, kolahduksia ja jysähdyksiä. Visiirin keulalukko on ilmeisesti murtunut. Laiva lisää nopeutta ja alkaa kallistua.

01.15 Konehuoneen valvomon monitorista nähdään, että vettä tulee keulaportin sivuista sisään. Kallistuma on 25 astetta ja alkaa kallistua.

01.20 -01.26 Kallistuma 30 astetta. Ilmoitetaan, että miehistön on mentävä pelastusasemille. Vasemman puoen pääkoneet pysähtyvät. Hetkeä myöhemmin pysöhtyvät oikean puolen pääkoneet. Apukoneet käyvät vielä jonkin aikaa. Kun ne pysähtyvät, laivan valon sammuvat.

01.22 Ensimmäinen mayday-kutsu.

01.24 Hätäsireeni soi. Toinen mayday-kutu kuullaan 11 eri laivalla ja maa-asemalla. Kallisuma on 45 astetta.

01.30 Kallistuma on 50 astetta.

01.31 Viimeinen viesti komentosillalta.

01.35 Estonian komentosilta vaipuu vedenpinnan alle. Estonia ajelhetii kyljellään kohti koillista. Karttahytin kello on pysähtynyt 01.35. Kallistuam on 90 astetta.

01.48 Estonia uppoaa. Visiiri löytyy myöhemmin 1700 metrin etäisyydeltä uppoamispaikasta länteen. Tutkimus on osoittanut, että Estonia on pari kertaa aikaisemminkin liikennöinyt yhtä vaikeissa olosuhteissa Tallinnan ja Yukholman välillä.

Kaksi tuntia on kulunut Estonian uppoamisesta, Järkyttävän yön myrskyssä liikennöivät laivat saapuvat paikalle. Helikopterit saavuta pelastustöihin. Kaikki elävä taistelee ylivoimaansa, kuolemaa vastaan.

03.08 Ensimmäiset pelastetut nostetaan Marielalle. Viestit kulkevat aluehälytyskeskuksiin, josta ne välitetään edelleen vastuuta kantaville henkilöille ja ryhmille: kuin ”suruntulitusraketin räjähdys” nukkuvien ihmisten uniin.

03.35 Kuusi henkilöä pelastettu Silja Euroopalle.

05.00 Ministar ja Tursas pelastavat molemmat yhden ihmisen matalien laitojensa yli.

06.06. Silja Eurooppa ilmoittaa Turu meripelastuskeskukseen, että on pelastettu arviolta 40 ihmistä menestä.

07.05 Arviolta 50 ihmistä on pelastettu.

7.30 Valtioneuvosto kokoontuu Helsingissä. Suomeen määrätään suruliputus.

07.59 Meressä havaitaan vielä lautta, jossa on kolme Estonian matkustajaa. Heidät pelastetaan.

08.00 Viron presidentti Lennart Meri julistaa päivän surupäiväksi.

08.13 Noin 90 ihmistä on pelastettu.

10.00 Viimeinen elonjäänyt pelastetaan.

13.40 Kaikki pelastuslautat on tarakstettu ja tyhjennetty.

14.00 Viron, Ruotsin ja Suomen pääministerit pitävät yhteisen tiedotustilaisuuden Turussa.

20.00 Surujumalanpalvelus alkaa Tukholman tuomiokirkossa.

Pelastuneita on yhteensä 137, kuolleita tunnistettu 94, kateissa 758, yhteensä 989. Onnettomuudessa pelastui 64 virolaista, 49 ruotsalaista, 6 suomalaista, 6 latvialaista, 3 norjalaista, 3 saksalaista, 2 venäläistä, yksi tanskalainen, yksi Iso-britannialainen, 1 hollantilainen, 1 liettualainen. Kuolleista tunnistettu 48 virolaista, 39 ruotsalaista, 4 latvialaista ja yksi suomalainen, yksi venäläinen ja yksi saksalainen. Kadonneita on 462 ruotsalaista, 232 virolaista, 18 latvialaista, 11 venäläistä, 6 norjalaista, 9 suomalaista, 5 tanskalaista, 4 saksalaista, 3 liettualaista, 2 marokkolaista, 1 valkovenäläinen, 1 kanadalainen, 1 ranskalainen, 1 Iso-britanialainen, 1 hollantilainen, 1 nigerialainen.

MS Estonia
http://fi.wikipedia.org/wiki/M/S_Estonia

Elävä arkisto – MS Estonia kooste
http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/toimituksen%20koostama/Estonia-katastrofi

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/estonian_pelastustoimet_alkoivat_heti_1415.html#media=1430

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/estonian_hatakutsu_1446.html#media=1454

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/estoniasta_eloonjaaneita_vain_pelastuslautoilla_1456.html#media=1463

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/autolautat_estonian_pelastusapuna_1532.html#media=1545

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/estoniasta_pelastuneet_nopeasti_sairaaloihin_1731.html#media=1744

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/visiirin_pettaminen_estonia-turman_paasyy_2977.html#media=2984

MS Estonia Estline Ferry
http://www.youtube.com/watch?v=wU7vkCtofM0

Estonia Katastrofi Osa 1/5
http://www.youtube.com/watch?v=LX3ZewchkfU&feature=related

Estonia Katastrofi Osa 2/5
http://www.youtube.com/watch?v=mhxbM4tuF9A&feature=related

Estonia Katastrofi Osa 3/5
http://www.youtube.com/watch?v=2ljZWlKVLn4&feature=related

Estonia Katastrofi Osa 4/5
http://www.youtube.com/watch?v=0795NvkRDbA&feature=related

Estonia Katastrofi 5/5
http://www.youtube.com/watch?v=6NKdi0kteFY&feature=related

m/s Estonia MAYDAY puhelu (suomennettuna)
http://www.youtube.com/watch?v=YGp5npn70RE&feature=related

Estonia Mayday
http://www.youtube.com/watch?v=EUr-Cm_Ui6o

estonia mayday calling video
http://www.youtube.com/watch?v=tnKTeE2rsQ0&feature=related

Viking Mariellan kapteeni kertoo Estonian katastrofista 1994
http://www.youtube.com/watch?v=SakhYIzjxC4&feature=related

Estonias Mayday call, part 1
http://www.youtube.com/watch?v=HlK_FFW8OeE&feature=related

Estonias Mayday call, part 2
http://www.youtube.com/watch?v=QWXWoD-7LhE&feature=related

Estonias Mayday call, part 3
http://www.youtube.com/watch?v=ntnDo5akm7Q&feature=related

Estonias Mayday call, part 4
http://www.youtube.com/watch?v=Jy3Waehr0lw&feature=related

Estonias mayday call part 5
http://www.youtube.com/watch?v=X6Lai1_KnBs&feature=related

MV Estonias Mayday call Part 6 (Last part)
http://www.youtube.com/watch?v=yCYO_gBDyx4

MS Estonia Rescue part 1
http://www.youtube.com/watch?v=qhowN4_Z_1c&feature=related

MS Estonia Rescue part 2
http://www.youtube.com/watch?v=Qbg7RpL11ns&feature=related

MS Estonia Rescue part 3
http://www.youtube.com/watch?v=Q6Z_htfe0zs&feature=related

Estonia sinking simulation
http://www.youtube.com/watch?v=IyqlkWZL0ZI&feature=related

MV Estonia sinking sequence
http://www.youtube.com/watch?v=ATztTvlschw&feature=related

Lähdeaineisto Terttu Pihlajamaa Emme voi unohtaa Estoniaa ISBN 951-618-165-1

Kova alku 1994

2012-01-12T05:50:00.005+02:00

Suomalaisille maan kymmenenneksi tasavallan presidentiksi valittu Martti Oiva Kalevi Ahtisaari oli uusi tuttavuus. Hänen henkilöään ei kunnolla tunnettu. Mielikuva oli toki olemassa. Televisio oli välittänyt useita vuosia Ahtisaaren haastatteluja, yleensä joko New Yorkista tai Afrikasta. Kampanjan aikana medioissa muokkautui erilaisia uusia mielikuvia Ahtisaaresta. Poliittisia vastustajia hiersi Ahtisaaren nuhteeton maine. Siihen iskettiin Wider-paljastuksilla tai alkoholin käyttöön liittyvillä juoruilla.

Tasavallan presidentiksi valittu Martti Ahtisaari astui virkaansa 1.3.1994. Kaunis pakkassää todisti kunniakomppania tarkastuksen eduskuntatalon edessä. Presidentit kävelivät reippaasti portaat alas. Maaliskuun alussa muodostettiin entisistä ja uusista linnan virkamiehistä ensimmäinen presidentin kabinetti. Tämä oli kansliapäällikö Kalelan ehdotus. Ulkoministeriössä uudelle presidentille oli valmisteltu vierailukalenteria jo alkutalvesta. Usiemmat kaavailut oli sovittu Elisabeth Rehnille. Helmikuun 6. päivän jälkeen alkoi uusi hiominen.

Vuoden 1994 vierailuohjelmaan tuli Suomen presidentille lisäksi uusi tehtävä: osallistuminen EU:n huuippukokouksiin. Mikäli Rehn olisi tullut valituksi, ei Suomen presidentti olisi kaiketi koskaan osallistunut näihin kokouksiin. Hän oli hyväksynyt pääministeri Ahon kannan. Samalla presidentin todellisia valtaoikeuksia oltaisiin leikattu voimakkaasti jo vuonna 1994. Vuonna 1994 Ahtisaarelle suunniteltiin 14 ulkomaille suuntatunutta vierailua. Kotimaahan niitä tehtiin 33. Painopiste vierailuissa oli kotimaassa, mutta virkakauden myötä numerot vaihtoivat paikkaa.

Ruotsin kuningaskunta ottaa Suomen presidentin vastaan aina korkeimman protokollan mukaan. Valtiovierailun tarkoituksena oli ensinnäkin esitellä naapurimaalle Ruotsiin myönteisesti suhtautuva presidentti. Vierailu tapahtui huhtikuun 13-15. päivänä kauniin koleassa alkukevään säässä. Finnairn erikoislentoa saattoivat Ruotsin ilmatilaan tultuamme ruotsalaiset hävittäjäkoneet. Varsinaiset vastaanottoseremoniat tapathuivat kuninkaanlinnan pihalla keskiviikkona puolen päivän aikaan.

Juhlaillallisilla oli paikalla myös Suomen talouden huippujohto. Rehnin häviö oli koettu näissä piireissä jonkinlaisena tappiona. Illallisilla kuningas piti pitkän puheen. Kuningatar Silvia säteili. Hän vaikutti aktiiviselta ja osallistui keskuteluihin presidentin kanssa. Kuningas oli pidättyvämpi. Vierailun ohjelmassa oli tapaaminen Ruotsin suomalaisten kanssa. Saatoimme aistia sen katkeruuden, jota nöiden kovia kokeneiden maanmiestemme oli pitänyt sietää Ruotsissa.
Vierailun toisena päivänä Ahtisaari piti iltapäivällä linjapuheen ulkopoliittisessa instituutissa. Vanhan kaupungin syövereissä, entisessä pankkirakennuksessa pidettyä esitelmää kuulemaan oli saapunut kolmisensataa lähinnä eläkeikään ehtinyttä Suomen-ystävää.

Ruotsin kuninkaanlinna on kolkoin vierastalo, jossa olen ollut majoitettuna, Alpo Rusi kirjoittaa. Kokemusta korostivat toisen vierailupäivän illan ja yön tapahtumat: ”laastarikohu” ja oma ”eksyminen”. Olin Kalelan kanssa eksynyt illallisten jälkeen linnan kellarikerroksiin. Pitkissä frakeissa kunniamerkein koristeltuna Ruotsin kuninkaanlinnan kulkeminen rappusia ylös ja alas eit tuntunut vievän meitä edes oikeisiin kerroksiin. Olimme hukassa. Lopulta edessämme oli Ruotsin turvallisuuspalvelun ystävällinen, naispuolinen poliisi. Hän saatteli miedät omaan kerrokseemme ja poistuikin välittömästi.

Presidentin poistuttua nukkumaan Suomen tarjoaman vastaillallisen jälkeen hän kaatui kylpyhuoneessa. Otsaan tuli paha haava, josta vuoti runsaasti verta. Linnassa valvontatehtävissä ollut ruotsalaislääkäri puhdisti ja ompeli haavan. Hän asetti sen päälle pienen parin sentin lähes näkymättömän laastarin. Adjutantit herättivät minut ja Kalelan joskus kello viisi aamulla. ”Hei, nyt on vakava tilanne. Tulkaa adjutanttien huoneeseen”. Olimme tuskin nukkuneet mnuuttiakaan. Pohdimme aamuyöllä Kalelan, Kasurisen ja Karumaan kanssa naamat valkoisina tilannetta. Tajusimme hyvin, että tällainen episodi ei välttämättä pysy edes kuninkaanlinnan seinien sisällä. Olimme aidosti huolissamme myös presdientin tilasta, vaikka hän nukkuikin rauhallisesti. Saatoimme vain toivoa, että hänen terveytensä ei ollut muutoin vaarassa. Olimme huolissamme myös rouva Ahtisaareesta, joka kyllä kesti yön tapahtumat hienosti. Olisi tietenkin kaatastrofi, jos Ahtisaaren kausi päättyisi heti alkuunsa, vieläpä onnettomuuteen Ruotsin valtiovierailulla. Tämäkin vaihtoehto oli keskustelussamme aamuyöllä vakavasti esillä.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

Kujanjuoksua ja muita hankaluuksia

2012-01-11T08:56:00.004+02:00

Ahon suhteet Ahtisaareen eivät ole yhtä hyvät kuin Koivistoon; Aho ei oikeastaan tunne Ahtisaarta lainkaan. Tämä on luounut uransa ulkomailla eikä tunne Suomen sisäpolitiikkaa; hän on rakentanut vaalikampanjansa talouspoliittisen osan hallituksen haukuskeluun, syyttänyt Ahon hallitusta niistä taloudellisista vaikeuksista, joissa maa ui. Aho toteaa jo vaaliyönä toimittajille, jotka siteeraavat Ahtisaaren pääministerille antamia viisastelevia ohjeita: ”Siperia opettaa.” Hallitus ja presidentti ovat pian eri mieltä presdientin oikeuksista; Ahtisaari haluaa pitää niistä kiinni ja Aho kaventaa oikeuksia. Erimielisyydet huipentuvat kiistaaan siitä, edustaako Suomea Euroopan unionin kokouksissa presdientti vai pääministeri, vaikka Suomi ei ole edes vielä unionin jäsen. Ahon ja Ahtisaaren riidassa on noloja vaiheita, kun sekä pääministeri että presidentti matkustavat Suomen edustajina Euroopan unionin kokouksiin.

Juhannuksena 1994 allekirjoitetaan Korfun saarella Suomen liittyminen Euroopan unioniin. Sen allekirjoittavat ministerit Aho, Haavisto ja Salolainen sekä ulkoministeriön valtiosihteeri Veli Sundbäck. Aho kertoo lehdistölle, että tunsi allekirjoitushetkell vahvasti Suomen olevan oikeassa seurassa. Presidentti Ahtisaari näpissi taskukamerallaan kuvia allekirjoitustilaisuudessa, se huvittaa monia. Huippukokouksen illalliselle menee presidentti Ahtisaari; hän haluaa ottaa Euroopan pääministerien silmissä paikan Suomen päämiehenä. Suomen liittyminen Euroopan unioniin ei ole kuitenkaan vielä allekirjoituksella selvä eikä illallisilla; Aho on luvannut suomalaisille neuvoa-antavan kansanääenstyksen ennen kuin eduskunta hyväksyy sopimuksen, ja sen lupauksen hän aikoo pitää.

Ahtisaaren ja Ahon välejä ei parannan kesän mittaan se, että Ahtisaari kokoaa presidentin oman työllisyysryhmän kesäkuussa 1994. Sen puheenjohtajaksi hän kutsuu entisen valtakunnansovittelijan Matti Pekkasen; Ahtisaari haluaa näyttää että hän ei ole antanut valikampanjassaan turhia lupauksia. Työttömyyden vähentäminen on niistä yksi. Pekkanen suostuu puheenjohtajaksi vastahakoisesti, myös muut ryhmän jäsenet joudutaan kokoamaan pyytemällä.

Ammattiliitot uhkaavat ahon hallitusta vielä syyskuussa 1994 suurlakolla; Viinanen ja Aho haluavat puuttua ammattiyhdistysten jäsenmaksujen verovähennysoikeuteen ja saavat silmilleen kaikki ammattiliitot yhdessä rintamassa. He perääntyvät kiireesti huonossa järjestyksessä. Syksyllä Ahtisaaren asettama Pekkasen työryhmä ilmoittaa, ettei taikatemppuja työllisyyden parantamiseksi ole olemassa. Työryhmän muistio päätyy edelleen ehdottamaan kovia leikkauksia valtiontaloudessa. Ahtisaari, joka vaalipuheissaan on vaatinut hallitukselta kymmenen miljardin markan elvytystä talouselämälle, kannattaa nyt Pekkasen raportin leikkauksia. Aho suhtautuu Pekkasen raporttiin nihkeästi.

Syyskuussa Aho tekee virallisen vierailun Varsovaan. Puolalaiset panevat kädet ristiin ja toivovat, että suomalaiset päättävät mennä mukaan Euroopan unioniin ja Suomi auttaa sitten Puolaa pääsemään jäseneksi. Aho ehtii käydä vielä Islannissa ja Portugalissa, jossa keskustelee pääministeriden kanssa Euroopan unionin asioista, ja käy Berliinissä vihkimässä uuden Suomi-instituutin. Syyskuun alussa uppoaa autolautta Estonia Uton edustalla. Suomen, Ruotsin ja Viron pelastuspalveluista otetaan kaikki irti; silti uhreja on yli yhdeksänsataa.

Kansanääenstys Euroopan unioniin liittymisestä on 16.lokakuuta 1994. Liittyminen saa selvästi enemmän kannatusta kuin ulkopuolelle jättäytyminen, kannatusprosentit ovat 57 vastaan 43, mutta Keskustan kannatajien enemmistö tiedetään ääenstännen vastaan. Väyrynen ilmoittaa julkisesti katuvansa, että luopui Keskustan puheenjohtajuudesta Ahon hyväksi vuonna 1990; se avasi Aholle tien nousuun. Ahon hallitus ja presdientti Ahtisaari käyvät kovaa kamppailua Suomen Euroopan unionin komissaarista. Kun hallituksessa ei päästy yksimielisyyteen ehdokkaasta, Ahtisaari nimittää Brysselin suurlähettilään Erkki Liikasen ehdolle virkaan.

Väyrynen ryhtyy eduskunnassa jarruttamaan eduskunnan työskentelyä saadakseen päätöksen eduskuntaan vasta sen jälkeen, kun Ruotsissa on ollut kansanääenstys unioniin liittymisestä. Väyrynen toivoo ruotsalaisten torjuvan jäsenyyden. Se muuttaisi tilanteen myös Suomessa, jossa lopullista päätöstä ei oltu tehty; Keskustan kansanedustajat äänestäisivät eduskunnassa silloin todennäköisesti liittymistä vastaan, ja eduskunnan päätös olisi kielteinen, Ahon hallitus eroaisi ja maassa pidettäisiin ennenaikaiset vaalit. Väyrynen ja eräät muut kansanedustajat onnistuivat jarrutuksessaan. He saavat lykätyksi eduskunnan äänestystä Ruotsin kansanääenstykseen saakka, mutta heidän pettymyksekseen ruotsalaiset ääenstävätkin Euroopan unioniin liittyisen puolesta. Jarrutuskeskustelun ollessa eduskunnassa alkamassa pääministeri Aho joutuu umpisuolen leikkaukseen. Pääministeri leikataan viime hetkellä ennen umpisuolen puhkeamista illalla 2. marraskuuta. Leikkaus ja siitä toipuminen vievät niin pitkän ajan, ettei hänen tarvitse lainkaan istua kuuntelemassa Väyrysen ja tämän hengenheimolaisten jarrutuspuheita eduskunnassa. Suomen eduskunta pääsee ääneestämään Euroopan unioniin liittymisestä 18. marraskuuta 1994. Jäsenyydestä päätetään äänin 152 puolesta, 45 vastaan.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

Kaksi uutista

2012-01-10T03:09:00.004+02:00

Maaliskuun 1. päivänä 1994 Helsingin Sanomien toimituksessa oltiin perin harvinaisessa tilanteessa. Uutissivuille oli tarjoll kaksi historiallista uutista, joilla hyvänäkin uutispäivänä olisi tapetoitu koko sivu. Pitkän jahkailun jälkeen etusivun ylälaitaan nostettiin otsikko ”Suomi ja EU sopivat jäsenehdoista” ja sen alalaitaan otsikko ”Suomi sai kymmenen valtionpäämiehen – Martti Ahtisaari aloitti presidenttinä”. Lehden historiassa oli ensimmäinen kerta kun presidentin vaihtuminen oli vasta kakkosuutinen.

Suomen maatalousneuvottelut takkusivat eikä neuvottelutietä tuntunut lötyvän. Kumpikaan osapuoli ei enää tiennyt kuinka paljon voi joustaa.Neuvottelut piti saada loppuun ennen Koiviston kauden päättymistä. Koiviston mukaan maatalouden erityistoiveet ei saisi kaataa suurempaa valtakunnan intressiä. Koivisto oli hallitukselle luotettavampi kumppani kuin monet sen ministerit. Aho oli saamapuolella tässä yhteistyössä ja ennen Koiviston kauden loppumista tilit pitäisi saada tasan.

Neuvottelujen loppurutistus helmikuun viimeisellä viikolla ja maaliskuun ensimmäisenä päivänä keskittyi maataloustukeen. Siitä periaatteessa riippui koko ratkaisu. Maataoudessa päädyttiin lopulta sopimukseen, jonka mukaan 85 prosenttia Suomen peltoalasta luetaan vuoristoalueiden tuen piiriin. Lisäksi Suomi sai 135 miljonaa ecua vuodessa ympäristötukea ja oikeuden maksaa kansallista tukea 62. leveysasteen yläpuolella oleville alueille.

Maaliskuun 1. päivänä tilanteet vaihtelivat vielä moneenkertaan. Välillä suomalaiset neuvottelijat olivat jo pakkamaassa matkalaukkujaan ja lentämässä Brysselistä Helsinkiin. Ministerineuvoston puheenjohtajasta kreikkalaisesta Theodoros Pangaloksesta tuli kaiken pahan ruummillistuma. Neuvottelujen loppusuoralla Suomi saa ymmärrystä ja tukea ennen muuta Saksalta. Se oli mukana EU:n johtomaiden troikassa yhdessä Belgian ja Kreikan kanssa. Kohl, Kinkel, Saksan ulkoministeriön valtiosihteei Ursula Seiler-Albrng ja taustalla suurlähettiläs Hans von Plötz, suomalaisten vävypoika, saivat kunniaa pattitilanteen laukaisemisesta. Samaten Belgian ulkoministeri Willy Claes. Presidentti oli jo vaihtunut, kun illalla Suomen aikaa kello 18 sopimus oli valmis. Ahtisaari sai tiedon Mäntyniemeen ja Koivisto eläkekotiinsa Katajanokalle.

Ahon, Haaviston ja Salolaisen yhteinen tiedotustilaisuus oli yksi kummallisimmista, mitä Smolnassa on pidetty. Vasta kovan tinkaamisen jälkeen Ahon suusta tippuivat sanat. ”Minun käsitykseni on, että edut ovat suuremmat kuin haitat, jolloinka meidän on järkevää tältä pohjalta EU:n jäsenyyten mennä sillä edellytyksellä, että nämä kansalliset toimet, jotka on osaksi rakennettu, pystytään tyydyttävällä tavalla järjestämään.” Tilaisuuden lopuksi Haavisto huokaisi: ”Ei olisi ollut mahdollista saada parempaa sopimusta.” alkuhuuma haihtui kuitenkin nopeasti, kun paljastui ikäviä tosiseikkoja.

Neuvottelujen loppurutistuksessa helmikussa Esa Härmälä sai vammoja sieluunsa. ”Minä koin ne neuvotteluyöt kaoottisina. Niiden jälkeen oli paha olla”, Härmälä kertaa ensimmäisen neuvottelutuloksen syntymistä. Mutta vielä pahempaa oli edessä. Maaliskuu-huhtikuun taitteessa palattiin uudestaan neuvottelupöytään. Suoelle tilanne oli hankala, sillä joku helvetin ovela ihminen oli keksinyt uuden juonen. Sen sijaan että komissio ja Suomi olisivat kahdestaan kääntäneet poliittisen sopimuksen juridiseksi sopimukseksi, sinne päästettiin kaikki jäsenvaltiot mukaan. Suomi menetti neuvotteluissa selkeästi sovittuja etuja. Se oli elämäni raskain vaihe. Esa Härmälä purki tuntojaan muistemalla vanhoja neuvotteluja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen nuorten johtajien, komsomolin johtajien kanssa. Konniahan hekin olivat, mutta nykyiseen vastapuoleen verratuna rehellisiä konnia, Härmälä lohkaisi.

Raskaan neuvotteluvaiheen jälkeen maatalousministeri oli vaihtumassa. Martti Pura siirtyi sivuun, ja Keksutan piti valita seuraaja. Härmälä asettui ehdolle, mutta keskustan eduskuntaryhmän äänestyksessä hän sai vähän ääniä. Ryhmä halusi vihdoin palkita Mikko Pesälän ministerin salkulla. MTK:ssä Härmälälle löytyi kannatusta, ja tiukassa puheenjohtajavaalissa hän kukisti keskustan kansanedustajan Juha Korkeaojan parilla äänellä.

MTK:n liittokokous otti Härmälän ehdotuksesta täysin yksimielisesti kielteisen kannan Suomen EU-jäsenyyteen. Kasnaäänestyksessä MTK antoi organisaationsa ja muutaman miljoonan markan rahapotin ei-puolen käytöön. Presidentinvaaleista toipuva Väyrynen arvosteli tehtyä sopimusta. Kun keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikka oli aikomus aukaista ministeriviahdoksen jälkeen, Aho huomasi yllättäen Väyrysen pyrkivän ryhmän puheenjohtajaksi. Aho vainusi heti vaaran. Jos Väyrynen olisi päässyt ryhmänjohtajaksi, keskustan ryhmän enemmistö olisi voinut kääntyä EU-sopimusta vastaan. Aho taivutteli entisen ryhmänjohtajan Kalevi Mattilan jatkamaan, saman tien Väyrynen julisti vastustavansa kansanäänestyksessä sopimuksen hyväksymistä. Ahon piti uhata hallituksen erolla. Erouhkauksen edessä puoluekokous antoi pääministeri-puheenjohtajan jatkaa luvuin 1607-834. Jäsenyyden vastustajat saivat hyvityksen puolueen varapuheenjohtajavaalissa. Vuosikausia EU-jäsenyyden puoluesta ahkeroinut Olli Rehn heitettiin varapuheenjohtajan paikalta. Suomen 19-jäseninen valtuuskunta lähetettiin Euroopan unionin huippukokoukseen Korfulle. Siellä sopimus hyväkstyiin. Presidentti Martti Ahtisaari, pääministeri Esko Aho, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen, ulkoministeri Heikki Haavisto ja valtiosihteeri Veli Sundbäck sekä presidentin ulkopoliittinen neuvontantaja Alpo Rusi saattoivat Korfulla juhlia monivuotisen urakan täyttymistä. Suomalaisten iloa himensi edustuskiista. Tärkeimmille illallisille oli varattu vain yksi lautanen, siltä söi Ahtisaari. Aho sai norkoilla ulkona.

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt histoia ISBN 951-0-23024-3

Linjanmuutos

2012-01-09T07:00:00.003+02:00

Suomi liittyi unioniin sotilaallisesti liittoutumattomana ja itsenäistä puolustusta ylläpiävänä maana. Osa poliittisesta johdosta halusi painottaa jatkuvuutta ja pitää kiinni puolueettomuuspolitiikasta ydin-määritelmän kautta, jonka se halusi ymmärtää suppea-alaiseksi puolueettomuudeksi. Vuosien 1992-94 aikana tapahtuneen selvittelyn perusteella voidaan sanoa, että puolueettomuuspolitiikan ei katsottu olevan sopusoinnussa Suomen vakuutuksen kanssa osallistua rakentavasti ja ennakkoehtoja asettamalla EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen. Tämä epäsointu ei kuitenkaan muodostanut estettä jäsenyysneuvotteluille. Puolueettomuuspolitiikan ydin, sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus, ei ollut EY:lle varsinainen ongelma, olihan sotilaallisesti liittoutumaton Irlanti jo jäsen, ja Tanska sai erivapauden jäädä unionin puolustuspolitiikan ulkopuolelle. Ulkoministeri Väyrynen määritteli – tosin vaihtelevan epämääräisesti – puolueettomuuspolitiikan koskemaan sekä rauhanajan että sotatilanteen toimintaa. Rauhanajan puoluettomuus ei ollut sopusoinnussa EY-jäsenyyden kanssa. Ytimen olisi pitänyt riittää.

Ydin-määritelmän oli tarkkaan ottaen myös unoni hyväksynyt, koska Suomi määritelmän yhteydessä korosti sitoutumistaan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen ilman varauksia. Määrittelyeroissa oli kysymys suomalaisten omasta näkemyksestä, millainen jäsen se halusi olla, ei unionin vanhojen jäsenten tai komission Suomen linjaa koskevista epäilyistä. Jäsenyysneuvottelujen loppua kohti ydin-määritelmä alkoi syrjäytyä lähtökohta-määritelmän tieltä, jonka mukaan sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus kuvattiin Suomen politiikan lähtökohdaksi. Uusi luonnehdinta antoi selkeämmän kuvan Suomesta jäsenmaama, joka ottaa vakavasti sitoumuksensa osallistua unionin puolustusulottovuuden kehittämiseen.

Vaikka määrittelykiista koski vain muutamia sanoja, kysymys oli todellisesta linjaerosta. Ongelma, jonka puolueettomuuspolitiika EU:n jäsen politiikkaan olisi luonut, voidaan yksinkertaisesti ilmaista sanomalla, että puolueettomuus olisi ollut ristiriidassa jäseniä toisiinsa sitovan yhteisvastuun, solidaarisuuden kanssa. Jos jäsenvaltio joutuu vaikeuksiin ulkopuolisen valtion kanssa, muiden jäsenten on tarkoituksenmukaisella tavalla osoitettava solidaarisuutta sitä kohtaan. Luonnollisesti jokainen konfliktitapaus on arvioitava erikseen. Puolueettomuus ei yleisesti ottaen olisi sopiva asenne sellaisessa tilanteessa.

Varovaisuuteen Suomen linjanmäärittelyn suhteen oli lisäsyy, joka ei koskenut Ruotsia ja Itävaltaa. Se oli Suomen erityinen asema ja historia Venäjän naapurina. Mahdollisuus itse päättää suhtautumisesta Venäjään oli ollut Suomen puolueettomuuden ja tuevallisuuspolitiikan ydin. Puolueettomuus-käsitteen pitäminen mukana linjanmäärittelyssä viestitti peitetystä Venäjä-varauksesta. Sitä ei haluttu sitoa jäsenyyteen.

Unionin jäsenenä Suomen virallisessa kielenkäytössa puolueettomuus-käsitettä ei enää käytetty korvaamaan EU-Suomen linjaa. Valtioneuvoston eduskunnalle helmikuussa 1995 antamassa selonteossa Suomen EU-politiikan suuntaviivoista puolueettomuus jäi pois. Niin ikään huhtikuussa 1995 nimitetyn Paavo Lipposen hallituksen ohjelmassa puolueettomuutta ei enää mainittu. Teija Tiilikainen kiteytti vuonna 2006 linjanmuutoksen seuraavasti: ” Puolueettomuudesta jäi jäljelle sen sotilaallinen ulottovuus eli sotilaallinen liittoutumattomuus. Puolueettomuuden poliittinen ulottovuus ja sen sisältämä varauksellinen ja pidättyväinen ulkopolitiikka puolestaan korvattin aktiivisella osallistumiselle ja sitoutumisella EU:hun.”

On syytä mainita, että Ruotsin valtiopäivien huhtkuussa 1992 hyväksymä muotoilu (”Ruotsi ylläpitää sotilaallista liittoutumattomuutta, joka tähtää siihen, että maamme voi olla puolueeton lähialueellamme sattuvassa sodassa.”) ei poistunut käytöstä. Se mainittiin esimerkiksi vuonna 1995 puolustuspoliittisen toimikunnan mietinnössä. Syksyn 1995 vaaleissa valtaan nousseet sosiaalidemokraatit arvostivat puolueettomuusperinettä. Linja muotoiltiin uudestaan vasta seuraavan vuosikymmenen alussa.

Hieman kärjistäen voidaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjanmäärittelyssä nähdä siirtymä kolmessa vaiheessa. YYA-sopimuksen aikana Suomi sanoi harjoittavansa puolueettomuuspolitiikkaa, muttei ollut sotilaallisesti liittoutunut. Parin vuoden siirtymävaiheen aikana linjana oli puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden yhdistelmä. Lopulta Suomi liittyi Euroopan unioniin sotilaallisesti liittoutumattoman, mutta ei puolueettomana maana.

Lähdeaineisto: Jaakko Blomberg Vakauden kaipuu ISBN 978-951-0-37808-3

Liittyminen Euroopan unioniin

2012-01-08T06:23:00.005+02:00

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto ilmoitti valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 1992 kannattavansa Suomen jäsenhakemuksen jättämistä Euroopan unionille. Hän ei halunnut liittää hakemukseen erityisiä ehtoja vaan suositti ”lyhyttä kaavaa” ja edellytti myös, että eduskunta pidetään hyvin selvillä neuvottelujen kulusta. Pääministeri Esko Ahon hallitus antoi jäsenhakumusta koskevan tiedonannon eduskunnalle 16.3.1992 ja ilmoitti samalla, että neuvottelutuloksen valmistuttua asiasta järjestetään vielä neuvoa-antava kansanäänestys. Pian sen jälkeen 18. maaliskuuta, Suomen jäsenhakemus jätettiin Euroopan yhteisön komissiolle.

Euroopan yhteisön komissio antoi lausunnon Suomen jäsenhakemuksesta marraskuussa 1992, minkä jälkeen voitiin ryhtyä jäsenyysneuvotteluihin. Suomen neuvottelut alkoivat 1.2.1993 yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa. Niissä maatalousasiat odotetusti muodistvat vaikemman kysymyksen. Neuvottelujen kestäessä tuli voimaan sopimus Euroopan unionista, johon sisällytettiin Euroopan yhteisö ja siihen liittyneet instituutiot. Ne jäivät verraten itsenäisiksi toimijoiksi unionin kokonaisuuden osana, joten jurdisesti määriteltynä Suomi neuvotteli kaiken aikaan lähinnä Euroopan yhteisön komission kanssa, joskin neuvoston puheenjohtajana loppuvaiheessa toimineella Kreikalle oli tärkeä ja suomalaisten neuvottelijoiden kannalta turhankin ankara roolinsa.

Jäsenyysneuvottelut saatiin erittäin tiukan loppurutistuksen jälkeen päätökseen maaliskuun 1994 alussa. Viime hetkellä erityisesti Saksan hallituksen painostus Suomen saamiseksi jäseneksi tehosi myös puheenjohtajamaa Kreikan jyrkkiin neuvottelijoihin, ja Suomen kannalta tulosta voidaan pitää kelvollisena. Suomen jäsenyyssopimus hyväksyttiin EU:n ministerineuvostossa 15.3.1994, mutta Norjan jäsenyysneuvottelut päättyivät vasta 12. huhtikuuta. Sitten Itävallan, Norjan, Ruotsin ja Suomen jäsenyys hyväksyttin lopulta myös Euroopan parlamentissa toukokuun alussa. Suomen liittyissopimus allekirjoitettiin Korfulla 24.6.1994 Eurooppa-neuvoston kokouksessa. Suomen puolesta allekirjoittajana oli pääministeri Esko Aho.

Kysymys jäsenyydestä Euroopan unionissa jakoi 1990-luvun alkuvuosina puoluekenttää sekä puolueiden välillä että niiden sisällä. Myös alueellisesti kannatus jakaantui niin, että vastarinta oli voimakkaampaa pohjoisessa ja maaseudulla. Erityisen vaikea tilanne vallitsi pääministeri Esko Ahon puolueen kentällä, missä maaseudulla asuva kannattajakunta oli voittopuolisesti jäsenyyttä vastaan. Hallitus päätti, että neuvoa-antava kansanäänestys järjestettäsiin lokakuussa 1994, ennen kuin sopimus lähetettäisiin hyväksymistä varten eduskunnan käsittelyyn. Alkoi kamppailu, jonka aikana vielä kesällä jäsenyyden kannattajat ja vastustajat olivat mielipidemittausten mukaan suunnilleen tasoissa. Suomen kansanäänestyksessä 16.10.1994 jäsenyyden kannattajat voittivat suhdeluvuin 56,9 prosenttia puolesta ja 43,1 prosenttia vastaan. Myös Ruotsissa jäsenyys hyväksyttiin kansanäänestyksessä niukasti, kun taas Norjassa vastustajat voittivat.

Kansanäänestyksen jälkeen edukunta aloitti EU-sopimuksen käsittelyn marraskuun alussa. Liittyminen Euroopan unioniin hyväksyttiin eduskunnassa äänin 152-43. Euroopan unionin puolelta asia oli jo selvä, joten kansallisten parlamenttien päätösten jälkeen Suomi, Ruotsi ja Itävalta tulivat EU:n jäseniksi vuoden 1995 alusta alkaen. EU-jäsenyyden myötä muutettiin useita lakeja ja muita säädöksiä unionisopimuksen mukaisiksi. Eduskunnan suuri valiokunta sai keskeisen aseman EU-asioiden valmistelussa. Suomi lähetti edustajiaan EU:n virkapaikoille ja parlamentiin. Ensimmäiset parlamentin suomalaisjäsenet valittiin kansanedustajista, mutta myöhemmin pidettiin normaalit EU-parlamentin vaalit samanaikaisesti muiden jäsenmaiden kanssa.

EU-jäsenyyden alkaessa hallitus määritteli ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan. Sen mukaan Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi sotilaallisesti liittoutumattomana maana eikä Suomi ollut Eu-jäsenyyden kautta etsimässä uusia turvallisuustakuita ja turvallisuuspoliittisia linjauksia.

Elävä arkisto

EU-mielenosoitukset
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/eu-mielenosoitukset_39795.html#media=39802

Väyrysen EU-jarrutus väsytti lopulta Uosukaisenkin
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vayrysen_eu-jarrutus_vasytti_lopulta_uosukaisenkin_76198.html#media=76199

Suomi Euroopan unioniin ja eurovaluuttaan
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomi_euroopan_unioniin_ja_eurovaluuttaan_26426.html#media=26442

Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailmanmuutos ja Suomi

Suuri jarrutuskeskustelu

2012-01-07T02:41:00.004+02:00

Jarrutuskeskustelua käytettiin Suomessa vuonna 1994, kun joukko EU-skeptisiä kansanedustajia Paavo Väyrysen johdolla pyrki viivästyttämään päätöstä Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin ratkaisevasti siten, että Ruotsin kansanäänestys EU-jäsenyydestä ehdittäisiin pitää ennen Suomen päätöstä. Hallituksen tarkoituksena oli, että Suomi päättäisi asiasta ennen Ruotsin kansanäänestystä. Kun jarrutus oli jatkunut neljä ja puoli vuorokautta yhtä soittoa, päätti puhemiesneuvosto 6. marraskuuta siirtää äänestystä viikkoa myöhemmin järjestettävän Ruotsin kansanäänetyksen yli. Jarruttajat saavuttivat näin periaatteessa tavoitteensa, mutta koska Ruotsin äänestystulos oli EU-jäsenyydelle myönteinen, sillä ei ollut heidän toivomaansa vaikutusta lopputulokseen.

Väyrysen ja muutaman muun kansanedustajan operoimaa jarrutuskeskustelua en ymmärätnyt ollenkaan, Hannele Pokka kirjoittaa. Kun Suomen kansan selvä enemmistö hyväksyy maamme jäsenyyden Euroopan unionissa, kansanedustajilla ei ole moraalista oikeutta vetkuttaa kansan hyväksymän sopimuksen saattamista voimaan. Tietenkin parasta olisi ollut, että kaikkien kolmen Pohjolan maan, Norjan, Ruotsin ja Suomen kansanäänestykset olisivat olleet mahdollisimman lähekkäin, mieluummin samana päivänä. Silloin olisi vältytty turhilta pohdinnoilta, minkä verran toisen maan kansanäänestyksen tulos vaikutti toisen maan kansalaisten käyttäytymiseen.

Suomen EU-kansanäänestyksen sijoittaminen ensimmäiseksi oli puhdasta taktiikkaa. Sillä haluttiin vaikuttaa ennen muuta ruotsalaisten mielipiteeseen. Jos kansanäänestykset olisivat olleet samana päivänä, norjalaiset olisvat äänestäneet luultavasti silloinkin ei ja suomalaiset kyllä. Ruotsalaisten enemmistö olisi saattanut kallistua hylkäämisen kannalle. Jarrutuskeskustelulla kansanedustajat pyrivät siihen, ettei Suomen jäsenyyspimuksen hyväksymistä olisi käsitelty ennen Ruotsin kansanääenstystä. Tässä tavoitteessa jarruttajat onnistuivatkin.
Lapista katsottuna koko eduskunnan jarrutuskeskustelu vaikutti pelleilyltä. Mikä ihmeen kiire ylipäänsä oli saada Suomen jäsenyyssopimus käsiteltyä ennen Ruotsin kansanäänestystä, kun kaiken aikaa eduskunnan puhemies ja hallituksen ministerit vakuuttivat, etteivät Suomen ja Ruotsin kansanäänestykset ole millään tavalla kysköksissä toisiinsa.

Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Linnan juhlissa Johannes Virolainen Kyllikkeineen tuli tervehtimään. ”Juu, ne on Lapin miehetkin Euroopan unioniin menossa.” Virolainen ryhtyi oitis arvostelemaan Väyrystä. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan Väyrysen jarrutuskampanjaa.1.1.1995 Suomesta tuli Euroopan unioinin jäsen.

Tasavallan presidentin valtaoikeuksista syntyi Ahon hallituksen loppupuolella periaatteelline kiista. Kumpi eudstaa Suomea Euroopan unionin huippukokouksissa, presidentti vai pääministeri? Kun presidentti asetti omia työryhmiä, osa poliitikoista rupesi jo huolissaan puhumaan vallan kaappauksesta. Presidentti oli ottanut eduskunnan ja hallituksen valtaa itselleen. Aho olikin päättänyt asettaa oman komitean valtiosääntöuudistusta varten. Asiasta oli sovittu hallituksen sisäpiirissä. Kävin protestoimassa Aholle komitean asettamistavasta, mutta hän sanoi, ettei toimintaani valtiosääntöuudistusten valmistelijan luotettu, kun lin vastustanut EY-äsenyyttä, Hannel Pokka kirjoittaa.

Elävä arkisto
http://yle.fi/vintti/yle.fi/elavaarkisto/index000f.html?s=s&a=10637

Lähdeaineisto: Hannele Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7

Suomi hyväksyy jäsenyyden

2012-01-06T05:19:00.003+02:00

Jäsenten ja komission aiemmin ilmaisemista ennakkoepäilyistä huolimatta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat neuvottelut eivät lopulta tuottaneet mainittavia vaikeuksia, ja sitä koskeneet neuvottelut saatiin päätöksen joulun alla 1993. Tammikuun alussa 1994 pääministeri Aho puhui Dublinissa, Irlannin Eurooppa-instituutissa. Hän kertasi vakiintuneella tavalla Suomen sitoutumisen unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuuspolitiikkaan ja sen kehittämiseen.

Kun kolme Pohjoismaata oli liittymässä Euroopan unioniin, jossa Tanska jo oli jäsen, kysymys pohjoismaisesta yhteistyöstä nousi väistämättä esiin. Sitä piti esillä erityisesti Ruotsi, jossa jäsenyyden vastustajat väittivät pohjoismaisen yhteistyön kärsivän EU-jäsenyydestä. Ruotsin aloitteesta kolme Pohjoismaata esittivät komissiolle, että asiasta annettaisiin heidän yhteinen julkilausumansa, jonka unoni tunnustaa. Lopulta 16. helmkikuuta hyväksyttiin julistus, jonka mukaan ”neuvotteluosapuolet toteavat, että Norja, Ruotsi ja Suomi aikovat unionin jäseninä jatkaa pohjoismaista yhtistyötä keskenään ja muiden maiden alueiden kanssa sopusoinnussa yhteisölakien ja unionin perussopimuksen määräysten kanssa.”

Puhuessaan 18. helmikuuta ulkomaisille toimittajille Haavisto totesi Venäjän muodostavan Suomelle nyt ja tulevaisuudessa keskeisen kysymyksen. ”Vaalien jälkeinen tilanne Venäjällä on hauras ja epävakaa. Uskomme kuitenkin edelleen, että vaikeuksista huolimatta Venäjän ja eurooppalaisten kumppaneiden välillä on ylläpidettävä jatkuvaa vuoropuhelua. Venäjää ei tule eristää.

Jäsenyysneuvottelut olivat kestäneet 13 kuukautta. Niiden päättämisen tavoiteajaksi oli asetettu helmikuun loppu. Taloutta eri tavoin koskevat neuvotteluluvat ratkaistiin vasta vuoden 1994 alkukuukausina. Unionin puheenjohtajamaaksi tuli vuoden vaihteessa Kreikka. Sen johdolla käytyjen neuvottelujen loppurutistus Brysselissä alkoi lauantaina 26. helmikuuta. Viikonlopun neuvottelujen jälkeen marantonistunto alkoi maanantai-aamuna ja jatkui keskeytymättä yön yli tiistai-iltaan 1. maaliskuuta. Neljän hakijamaan neuvottelut käytiin rinnakkain. Kreikan ulkoministeri Theodoros Pangalos oli kova ja taipumaton. Tilannetta helpottamaan tulivat johtokolmikkoon kuuluvien Belgian ja Saksan ulkoministerit Willy Claes ja Klaus Kinkel. Erityisesti Saksa piti tärkeänä, että kyseiset neljä hakijamaata saataisiin jäseniksi unioniin, joten Kinkelin apu oli tuntuva. Ruotsi saavutti ratkaisun ensimmäisenä, sen jälkeen Suomi.

Suomen ongelmat koskivat ennen muuta maatalouden tukijärjestelmiä. Liikanen kertoi, että vielä tiistaina iltapäivällä ”Suomen jäsenyys uhkasi kompastua leikkokukkiin ja puutarhatuotteisiin”. Unionin taipumattomuuden vuoksi Suomi joutui lopulta hyväksymään ratkaisut, jotka jäivät astetuista tavoitteista. Niiden riittävyys jäi osittain kiinni kansallisen tuen järjestelmästä, josta sopiminen siirtyi loppuvuoteen.

Maataloustuottajien johdosta ulkoministeriksi tullut Haavisto ei ollut yhtä tyytyväinen saavutettuun tulokseen kuin ulkomaankauppaministeri Salolainen. Neuvottelujen päätyttyä brittilehtimies kysyi Haavistolta: ”Te olitte tunnettu EU-vastustaja. Voitteko nyt suositella sopimusta hyväksyttäväksi kansanäänestyksessä? Haavisto kierteli pitkään ja vastasi lopulta: Se voi olla mahdollista.”
Muutoin voidaan sanoa, että jäsenyyssopimus vastasi siihen asetettuja odotuksia ja muodosti kelvollisen perustan hallitukselle saada suomalaisten tuki jäsenyydelle kansanääenstyksessä syksyllä.

Tammi- ja helmikuussa 1994 pidetyissä vaaleissa tasavallan presidentiksi valittiin Martti Ahtisaari. Mauno Koiviston toinen kuusivuotiskausi päättyi, ja hän luovutti presidentin tehtävät Ahtisaarelle päivällä 1. maaliskuuta. Virkaanastujaispuheessaan eduskunnalle presidentti Ahtisaari piti ennen kuin jäsenyysneuvottelut oli Brysselissä saatu päätökseen, mikä tapahtui seitsemältä Suomen aikaan. Joka tapauksessa nämä kaksi tapahtumaa tekivät päivästä historiallisen.

Ahtisaaren puhe eduskunnalle oli rakennettu oletukselle, että EU-jäsenyysneuvottelut saadaan päätökseen. Todellisuudessa puhetta pidettäessä neuvottelut olivat Brysselissä iltei katkeamispisteessä. Ahtisaari kuvasi tiiviisti Suomen kansainvälisiä suhteita uusissa oloissa. Hallitus vei saavutetun neuvottelutuloksen välittömästi eduskuntaan pääministerin ilmoituksena 4. maaliskuuta. EU-jäsenyyden perusteina alkoivat vakaus ja turvallisuus olla yhä keskeisemmässä osassa. Jäsenyyssopimuksen sisältö hyväksyttiin 1.maaliskuuta, mutta sen muotoileminen sopimustekstiksi vei puolitoista kuukautta ja vaati kovaa kädenvääntöä. Suomalaisesta näkökulmasta näytti, että komissio yritti vesittää kaikki unionin neuvottelujen loppurutistuksessa Suomelle tekemät tärkeät, maataloutta koskevat myönnytykset. Lopulta sopimustekstit saatiin huhtikuun puolivälissä osapuolia tyydyttävällä tavalla vamiiksi, Euroopan parlamentin asettaman määräajan täyttyessä.

Lähdeaineisto: Jaakko Blomberg Vakauden kaipuu ISBN 978-951-37808-3

Totuuden edessä

2012-01-05T13:35:00.004+02:00

Uuden työni todellisuus valkeni minulle heti alussa, kun maatalousministeriön kansliapäällikkö Reino Uronen a johtavat virkamiehet esittelivät tuoreelle ministerille muutamia perusasioita. EU-kysymys ei ollut ainoa suomalaisen maatalouden ongelma, vaan talonpoikaa rassasi myös maataloustulolain muuttuminen. Aikaisempi laki lähti siitä, että valtio maksaa viennin ja vilejlijät osallistuivat kustannuksiin sillä summalla kuin eduskunnassa säädetään. Uusi laki, joka oli astunut voimaan vuoden alusta, muutti tuon tilanteen päinvastaiseksi. Viljelijät maksavat itse viennin ja valtio osallistuu vain, jos eduskunta niin parhaaksi näkee. Maanviljelijöiden lasku yksinomaan sen vuoden ajalta oli nousemassa 3,5 miljardiin markkaan, mutta valtiovalta maksoi lupulta näistä viuluista puolet.

Joka tapauksessa koko EU-päätös oli keskustan kannalta yksi kaikkien aikojen mahdottomimpia asioita. Keskustan työvaliokunnna kokouksissa ja puoluehallituksessa Esko Aho laitettiin useasti koville. Jopa puolueen ministeriryhmän taholta tuli lujaa kritiikkiä: näin on kentällä sanottu, suuri suku tietää tämän asian tarkalleen ja kaikki on menossa pahasti pieleen. Pidin velvollisuutenani tällaisissa tilanteissa nousta puolustamaan pääministeriä, näin tapahtui muiden muassa Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa Aho määräsi minut puhumaan heti Paavo Väyrysen jälkeen.

Ryhmäkokouksissa sain selkääni kunnolla. Kerrankin olin kymmeneen ja kymmeneen kertaa jotunut selvittämään, millaisiin papereihin olin nimeni laittanut, mitä olin maatalouskomissaari Steichenin kanssa sopinut, miten asiat menivät eteenpäin. Koetin vääntää, minkälainen oli suomalaisen maanviljelijän tukipaketti Euroopassa, kuinka hän eläisi siirtymkauden yli ja siitä eteenpäin uusissa kuvioissa. Tässä vaiheessa yksi kavereistani, edustaja Markku Vuorensola, esitti taas uuden kysymyksen. Se oli aivan asiallinen ja järkevä eikä sisältänyt edes kätkettyä piikkiä. Silloin hermoni olivat kuitenkin aivan pinnassa ja jo jonkun verran pettäneetkin. ”Minä en vastaa tässä ryhmäkokouksessa enää kenenkään kysymykseen ja piste”, kajautin kuumentuuneena. Minua vitutti.

Monet kymmenet olivat ne tapaukset, jollooin joku samaisista röykyttäjistä, edustajasisar tai -veli, halusi auttaa ihmisiä ja äänestäjiään omassa vaalipiirissään. Maatalousministerin luokse oli helppo tulla kirkkain silmin esittämään. Kun joukkokokouksissa kuvailin puolestaan tavalliselle viljeilijälle suorat tosiasiat, ei yksikään noussut buuaamaan, kukaan ein noussut kumoamaan faktoja.

EU:ssa ja sen yhteisessä rahoituspolitiikassa maatalouden osuus on noin puolet kaikesta toiminnasta. Kun Suomi oli kovaa vauhtia menossa unioniin, tämä näkyi erityisesti maatalousministeriössä. Valmistelimme vuoden 1994 aikana kolmea erilaista budjettia. Ensimmäinen oli siltä varata, että liittyisimme EU:n jäseniksi, toisessa valmistauduimme päinvastaiseen ratkaisuun ja kolmannessa otettaisiin huomioon se, että liittyminen tapahtuisi jossain vaiheessa seuraavaa vuotta.

Eu-lähettiläs Erkki Liikanen soitti. Hän kertoi, että saman viikon lopulla komissio tulisi tekemään asiasta päätöksen, joka olisi tarkalleen sama kuin Haavisto ja minä olimme Steichenin kanssa sopineet. Varmuuden vuoksi kävin kuitenkin presidentti Ahtisaaren pakeilla Mäntyniemessä ja pyysin, että saisin tehtävästäni eron, jos komission päätös ei vastannutkaan neuvottelutulostamme. ”Mikäs siinä jo näin on, ero tulee pyynnöstäsin välittömästi”Ahtisaari vastasi. Torstaina luonani käväsi neuvotteleva virkamies Kalevi Hemilä Brysselistä. Hän kannusti minua eroamaan. ”Poliittinen tulevaisuutesi on nyt vaarassa, se tuhotaan ja tämön tekevät nuoret leijonat”, Hemilä muotoili. Leijoniin ymmärsin tällä kertaa kuuluneen muiden muassa Esa Härmälän. Ihmettelin kuitenkin, kuka kepulainen olisi saatu enää maatalousministerin paikalle, mutta siihen pulmaan ei tarvinnut ratkaisua etsiä. Perjantaina komissio teki ratkaisun, joka oli samalainen kuin olimme Steichenin kanssa sopineet. Se sisälsi kavatut lisähinnat.

Suomi liittyi EU:hun salaten ja valehdellen
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/12/suomi-liittyi-euhun-salaten-ja.html

Lähdeaineisto Mikko Pesälä Herrana on hyvä olla ISBN 951-20-5368-3

Vuoden vaihtuessa

2012-01-04T04:57:00.005+02:00

Tammikuun ensimmäisenä päivänä lappilaiset järjestivät Väyryselle vaalijuhlan. Paikalla oli tuhat ihmisistä. Tunnelma oli tiivis, melkein kuin seuroissa. Pellon tähti, iskelmälaulajatar Tarja Ylitalo juonsi tilaisuuden. Kun hän lauloi ”Lapin äidin kehtolaulun”, minua rupesi itkettämään. Tuntui niin kummalta ajatella, että runsaan kahden kuukauden kuluttua minulla olisi oma vauva. Olin luvannut osallistua puoleen sataan Väyrysen vaalijuhlaan yksistään Lapissa. Pelotti etukäteen, miten jaksaisin kasvavan vatsani kanssa kiertää puhumassa. Puheista aina selviää, mutta matkanteko hirvittää. Vaalitilaisuudet olivat ympäri Lappia, eikä kukaan ollut lupautunut autonkuljettajaksi.

12.1.1994 Presidentinvaalitaistelu käy kuumana. Gallupeissa Väyrynen lähestyy Ahtisaarta. Väyrynen, Ilaskivi ja Rehn ovat lähes tasoissa. Rehnin kannatus on viime päivinä noussut lujaa. Jo nyt arvioidaan, että Rehn on ainoa porvarien ehdokas, joka voisi voittaa Ahtisaaren. Keskustalaiset ovat innoissaan. Väyrysen vaalitoimistossa ollaan varmoja, että Väyrysestä tulee presidentti. Väyrynen ei päässy toiselle kierrokselle. Tuloksen kuulutuaan hän melkein pillastui suorassa televisiolähetyksessä ja sanoi mediapelin kaataneen hänet. Ahtisaari ja Rehn selviytyivät jatkoon. Keskustan väki lupasi tukea Rehniä toisella kierroksella. Puoluväki oli kuin puusta pudonnut, mutta Aho oli tyytyväinen.

Presidentinvaalien jälkeisessä puoluehallituksen kokouksessa oli jännittynyt tunnelma. Väyrynen antoi odotuttaa itseään, eikä kokous oikein päässyt alkamaan. Osa porukasta tiesi, mitä Väyrynen aikoi kertoa,, osa kuten minä, emme. Aamutelevisiossa Johannes Virolainen sanoi suoraa kansanvaalia reiluksi ja rehelliseksi. Puoluhallituksessa Väyrynen moitti suoraa valitapaa kieroksi ja epärehelliseksi. Puolueväelle Väyrynen ilmoitti vielä olevansa huolissaan Suomen linjasta. Rehnin tai Ahtisaaren Suomessa Paasikiven-Kekkosen linja olisi vaarassa. Väyrynen vaati avointa keskustelua puolueen tilasta ja tulevaisuudesta. Puoluehallituksen väki istui totisena.

Järjestin Elisabeth Rehnille vaalitilaisuuden Rovaniemelle. Paikalla oli tuhatkunta henkeä, mikä oli ihan saavutus Lapissa, jossa Ruotsalaisella kansanpuolueella ei ole koskaan ollut kannatusta. Elisabeth Rehn puhui sievästi. Juhlaan oli tullut paikkakunnan vankkaa keskustaväkeä. Rehn käväisi Rovaniemellä suihkukoneella, jonka hänen vaalikampanjansa tukija oli järjestänyt. Ystävällisen ihmisenä Rehn tarjosi minullekin kyydin Helsinkiin.

Rehnin kampanja oli ruvennut yskimään heti ensimmäisen kierroksen jälkeen. Siinä vaiheessa Uma Aaltosen olisi pitänyt kutsua molempien suurten porvaripuolueiden, kokoomuksen ja keskustan puoluejyrät apuun. Sen sijaan Rehnin kampanjaa jatkettiin Elisabeth-serenaadein ja elinteemoin. Ahtisaari sen sijaan oli saanut potkua kampanjaansa. Televisiotentissä Ahtisaari päihitti Rehnin, joka huomattuaan jääneensä alakynteen alkoi hermostua. Toisen vaalipäivän iltana tiedettiin, että Martti Ahtisaaresta oli tullut Suomen tasavallan presidentti selvin numeroin. Rehn osoitti olevansa hyvä häviäjä.

Aho puolestaan lohkaisi Ahtisaaren valinnasta, kun häneltä kysyttiin, uskoiko hän hallituksen talouspolitiikan muuttuvan uuden presidentin mukana, että ”Siperia opettaa”. Pääministerin tokaisi tuntui monen mielestä epäkorrektilta. Ahtisaarta Viinanen auttoi jo vaalikampajan aikana. Tapaamiset olivat jatkuneet Ahtisaaren presidentiksi valinnan jälkeen. Viinasesta oli tullut kiistattomasti kokoomuksen johtaja. Kun helmikuun alussa kokoonnuttiin keskustelemaan seuraavan vuoden budjetin kehyksistä, ainoa asia, mistä Viinanen halusi kuulla muun hallituksen kannan oli, pidetäänkö säästöpäätöksistä kiinni. ”Viimeinen budjetti oli minun helpoin budjettinit”, Viinanen tunnustaa. Kun Ahon hallitus aloitti, valtiolla oli velkaa 50 miljardia markkaa ja hallituskauden päättyessä yli 300 miljardia.

Sirkka Hämäläisen kanssa Viinasella sujui yhteistyö hyvin. Hämäläinen on kasvissyöjä. Lentävä lause oli, että Suomen Pankin pääjohtajan lounaalta tultiin ulos vielä nälkäisempänä kuin sinne oli menty. Viinanen tokaisi näihin puheisiin, että ”kyllä Hämäläinen oli toistaiseksi häne pihveissä pitänyt”. Kun Hämäläisen visiot eivät menneet jakeluun yritysmaailmassa, Viinanen mieluummin syytti yritysjohtajia kuin Hämäläistä. Vain yhdenkerran olen nähnyt Viinasen menevän kontalleen. Sen sai aikaan pystykorva Kunkku, jonka kanssa Viinanen oli Lapissa metsällä.

Iltapäivällä virkaanastujaisjuhlien jälkeen kokoonnuttiin uudestaan Smolnaan. Haavisto, Salolainen ja muun neuvoteluporukka oli palannut Brysselistä. Salolainen sen kun hymyili kuin Hangon keksimainos. Haavisto puolestaan oli synkkä ja rypisteli väsyneen näköistä naamatauluaan. Toinen oli iloinen kuin partiopoika, toinen sydän juuriaan myöten uupuneen näköinen, pettynyt mies. Kuullaan, että neuvotteluja vetänyt kreikkalainen oli ollut törkeä. Saksan aktiivisuus oli ratkaissut, että neuvottelutulos oli syntynyt.

Lähdeaineisto Hannele Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7

Presidentinvaalien aika

2012-01-03T05:05:00.005+02:00

Presidenttiehdokkaiden vaalitentit puhuttivat loppusyksyllä 1993. Ahtisaari johtaa mielipidemittauksissa, mutta hän on esiintymisissään avuton ja huonosti perillä Suomen asioista; elisabeth Rehnin suosio kasvaa. Marraskuussa sosiaalidemokraatit alkavat puhua jo Ahtisaaren vaihtamisesta Kalevi Sorsaan. Presidentinvaali on ensimmäisen kerran Suomen historiassa suora kansanvaali. Sen ensimäinen kierros käydään tammikuun 16. päivänä; edellisenä iltana on Väyrysen suuri vaalitilaisuus Messukeskuksessa. Tunnelma on melko vaisu, mielipidetutkimukset eivät lupaa Väyrystä toiselle kierrokselle. Aho puhuu ensin, sitten Väyrynen pitää pitkän saarnan, joka uuvuttaa yeisön. Suosionosoitukset ovat kohteliaat, mutta innostus puuttuu. Väyrynen ei selviä toiselle kierroksele. Ahtisaari saa 25,9 prosenttia äänistä, Rehn 22,0 prosenttia. Väyrynen on tappiostaan katkera tiedotusvälineille, joiden katsoo vaaleja edeltäneinä viikkoina lähteneen tukemaan Elisabeth Rehniä. Keijo Korhonen, joka on vaaleissa saanut 6 prosentin kannatuksen ja 185 000 ääntä, ilmoittaaa saavuttaneensa tavoitteensa, estäneensä Väyrysen pääsyn toiselle äänestyskierrokselle. Jos puoletkin Korhosen äänistä olisi tullut Väyryselle, tämä olisi lyönyt Rehnin selvästi. Kainuun Sanomien jhtokunta passittaa Korhosen, joka nyt on lehden päätoimittaja, kuuden viikon lomalle. Toimittajat ovat sitä ennen marssineet työpaikaltaan ulos vastalauseena Korhosen toiminnalle.

Tammikuu 1994 on Aholle kiireistä aikaa Euroopan yhteisön asioissa. Hän käy puhumassa Euroopan Neuvostossa ja on parlamentaarikkojen tentittävänä Strasbourgissa, tapaa neuvoston puhemiehen ja korkeita virkamiehiä, käy Brysselissä keskusteluja Suomen liittymisestä Euroopan yhteisöön, jatkaa sielt Madridiin keskustelmaan Espanjan pääministerin kanssa. Espanjan asenne Suomen liittymiseen Euroopan yhteisöön on myönteinen, mutta espanjalaisten on vaikea sulattaa maatalouden erityisehtoja, joita suomalaiset vaativat. Aho lähtee maasta kiireesti 26. tammikuuta, koska seuraavaksi päiväksi ilmoitetun yleislakin pelätään lamaannuttavan lentoliikenteen täysin.

Aho matkustaa Espanjasta Frankfurt am Mainiin ja sieltä Sveitsin Davosiin, jossa tapaa maanosan huippuliikemiehejä ja poliitikkoja. Hän keskustelee kahden kesken Helmut Kohlin kanssa: Kohl pitkän päivän ja raskaan illan jälkeen melkisessa seilissä, mutta Aho saa hänen päähänsä tungetuksi joitakin ajatuksia Suomen erityisolosuhteista. Aho tapaa vielä hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin valmentautuvia suomalaisia huippuhiihtäjiä ja palaa sitten Suomeen. Kotimaassa Martti Ahtisaari kirii presidenttikilvassa; hänen hyökkäyksensä Ahon hallituksen talouspolitiikkaa vastaan nostaa kannatusta. Toisen kierroksen äänestys on tammikuun 6. päivänä. Martti Ahtisaari voittaa selvästi Elisabeth Rehnin.

Helmikuun lopussa alkaa Brysselissä Euroopan yhteisön laajentumisneuvottelujen maraton; Aho evästää neuvottleijoitaan Pertti Salolaista ja Heikki Haavistoa useaan otteeseen tulevasta kamppailusta. Suomessa käyvät Ahon kanssa neuvottelemassa myös Ruotsin pääministeri Carl Bildt ja Norjan pääministeri Gro Harlem-Bruntland. Pääministerit pitävät yhteiden lehdistötilaisuuden Säätytalolla, jossa kertovat Pohjoismaiden tulevista suhteista Euroopan yhteisöön. Aho ilmoittaa, että yhteisön on parannettava vielä tarjoustaan, jos aikoo Suomen kelkkaansa kaapata.

Neuvottelutulos tärkeimmistä sopimusasioista Brysselissä syntyy 1. maaliskuuta 1994, samana päivänä Martti Ahtisaari ottaa vastaan presidentin tehtävät Mauno Koivistolta. Virkaanastujaispuheessaan Ahtisaari varoittaa hallitusta ja eduskuntaa uskomasta yhden vaihtoehdon talouspolitiikkaan. Aho tuskin kuuntelee kovin mieluisasti näitä moitteita mieheltä, joka ei ole päivääkään ollut mukana hoitamassa vaiketa asioita vaikeina vuosina.

Euroopan yhteisön neuvottelujen lomassa Aho ehtii viralliselle vierailulle Kiinaan, josta hän palaa huhtikuun 11. päivänä. Kotona odottaa tieto, että Paavo Väyrynen on julkisesti ilmoittanut vastustavansa Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Euroopan yhteisöstö on ruvettu käyttämään nimitystä Euroopan unioni. Nimi ei ole hyvä enne. Mikään unioni, jonka jäsen Suomi on ollut, ei ole pysynyt koossa pitkään. Väyrysen kannanotto ei kuitenkaan aiheuta tunnekuohuja missään suunnassa; hänet jo tunnetaan. Pari vuotta sitten Väyrysen kannanotto olisi aiheuttanut paniikin valuuttamarkkinoilla.

Keskustan puoluevaltuuskunta kokoontuu Torniossa 24. huhtikuuta 1994. Väyrynen esittää siellä, ettei Suomen kannata mennä Euroopan unioniin ehdotetussa aikataulussa ja niilä ehdoin, jotka Ahon hallitus on saanut neuvotelluksi. Hän väittää, että Aho ei ymmärrä Suomen kansallisia etuja. Aho ei voi jäädä keskustelemaan, hänen on lähdettävä Räyrinkiin äitinsä 70-vuotispäiville. Huhtikuun lopulla MTK valitsee uudeksi puheenjohtajakseen Esa Härmälän, Esko Ahon vanhan kumppanin jo Nuoren Keskustan vuosilta; hänet tunnetaan Euroopan unionia kannattavista mielipiteistään.

Ahon suuri voimanponnistus vuonna 1994 on kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä ja asian päättäminen eduskunnassa. Hän ilmoittaa toukokuun lopulla kannattavansa liittymistä. Keskustan puoluekokous on Jyväskylässä. Ennen Jyväskylän kokousta Aho katsoo, että hänen on mahdotonta jatkaa, jos puolueväen kanta on erilainen kuin puheenjohtajansa. Aho päättää ilmoittaa etukäteen, että eroaa puheenjohtajan tehtävästä. Puolueväki kuitenkin asettuu kannattamaan Ahon linjaa äänin 1607-834. Tappion jälkeen Väyrynen kirjoittaa puoluekokouksen osanottajille avoimen kirjeen, jossa väittää Euroopan unioniin liittymisen nyt neuvotetuilla ehdoilla merkitsevän Suomen oman elintarviketuotannon romahtamista, maaseudun autioitumista, maakuntien elinvoiman ehtymistä ja suuria kansantaloudellisia menetyksiä.

Lähdeaineisto Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

Ehdokkaaksi

2012-01-02T02:37:00.004+02:00

Joulukuun 2. päivänä 1992 kansalaisaktivisti Kalle Könkkolä saattoi julkisuuteen minulle osoitetun avoimen kirjeen. Könkkölä toivoi, etten pahastu, vaikka hän ryhtyy toimimaan presidenttiehdokkuuteni puolesta. Mitä syytä tai oikeutta minulla oli pahastua? Suora kansanvaali merkitsee olennaista muutosta tasavallan presidentin vaalitapaan. Minusta on välttämätöntä, että ennen vaalia käydään perusteellinen keskustelu presidentin asemasta ja vallankäytöstä. Kalle Könkkolän kirjekin osoitti, että ihmiset ovat ottamassa tosissaan muutoksen tuoman vaikutusvaltansa kasvun. Toivoin kansalaiskeskustelun jatkuvan myös siitä, millaisten arvojen haluaisimme ohjaavan vallankäyttäjien toimintaa.

Tammikuussa perustettiin Muutos-94 ry, Förändring-94 rf. Puheenjohtajaksi valittiin Riitta Prusti. Yllätyin vauhdista melko lailla. Minulle oli kyllä vihjailtu, että jotakin on tekeillä. Tiesin myös, että erilaisia keskusteluja käytiin. Yhdistyksen vuosikokous – eräänlainen laajempi perustava kokous – pidettiin 20. maaliskuuta. Jotkut varmasti toivoivat, että ilmoittaisin tuolloin suostumukseni presidenttiehdokkaaksi. Siihen en ollut valmis.

Ensi vuoden presidentinvaalissa suomalaiset saavat ensimmäisen kerran valita presidnetin kaikilta osin suoralla kansanvaalilla, ilman välikäsiä. Uudistuksen tavoitteena on kansanvallan vahvistaminen. Kansalaisille on annettu mahdollisuus suoraan vaikuttamiseen myös ehdokkaiden asetettulassa. Ehdokkaan voivat tasavertaisesti nimetä joko puolueet tai vähintään 20 000 kansalaista, kansanliike. Monet puolueet ovat halunneet korostaa omaa kansanvaltaisuuttaa järjestämällä erilaisia esivaaleja, jotka ovat parhaillaan menossa. Niissä pulueet pyrkivät avaamaan ovia myös jäsenkuntansa ulkopuolelle.

Olen jo lähes vuosi sitten ilmoittanut, että en tavoittele oman puolueeni Suomen Keskustan presidenttiehdokkuutta. Painavin syy tähän oli se, että presidentin tehtävä ei ole puoluepoliittinen. Uusi vaalitapa korostaa tätä entisestään, Eeva Kuuskoski kirjoitta. Pidän henkilökohtaisesti hyvin tärkeänä, että seuraavissa presidentinvaaleissa olisi puolue-ehdokkaiden lisäksi kansalaisliikkeiden ehdokkaita.

Toukokuussa 1993 tein päätöksen. Kun oli ilmoittanut, että annan vastaukseni kesäkuussa, annoin sen kesäkuun 1.päivänä Muutos-94:n hallitukselle. Ratkaisuni oli tietysti minun, mutta sen kypsyminen vaati keskusteluja mieheni kanssa ja käytännön järjestelyjä. Mieheni joutui ottamaan enemmän vastuuta kotiympyröistä. Lisäksi hänellä oli presdienttiehdokkaan puolison rooli kampanjassa. Puolisonkaan osa ei ole aivan mutakton. Sen sai mieheni kokea töissä. Hänet määrättiin palkattomalle virkavapaalle vaaleihin saakka samana päivänä jolloin ehdokkuuteni tuli julki.

Kevätviikkojen aikana, kun puolueet kävivät esivaalejaan, vakuutuin, että muutoksen vauhdittamiseksi tässä maassa on tehtävä työtä ja että ehdokkuuteni luomaa kanavaa tarvitaan. Katsoin, että onnistumiselle on vahvat perusteet, joskaan sei tapahdu itsestään. Minulle esitetyt pelkistetyt hyöty- ja taktiset laskelmat eivät puhuneet ehdokkuuden puolesta. Ystävällisen puolutoverti varoittelivat, että ”sinulla ei ole rahaa eikä organisaatiota, älä men munaamaan itseäsi”. Päädyin kuitenkin siihen, että ehdokkuudellani on tehtävää.

Kesäkuun alkupuolella käynnistyi nimien kerääminen kannattajakortteihin. Tavoitteena oli ylittää 20 000 kortin raja syksyyn mennessä. Tavoite saavutettin elokuun viimeisenä viikonloppuna. Itse osallistui noin neljäänkymmeneen keräystapahtumaan. Lukuisat ihmiset keräsivät nimiä tuttava- ja lähipiirissään. Olin hyvin yllättynyt ihmisten valmiudesta kirjoittaa nimensä ehdokkuuteni tueksi.

Viestini on Suomen eheys. Meidän on siirryttävä saalistamisen yhteiskunnasta välittämisen Suomeen. Me emme voi antaa markkinavoimille – emmekä muillekaan voimille – sellaista valtaa, että ne saavat sumeilematta jakaa ihmiset hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Minun mielestäni huomisen Suomi on jokaisen täällä asuvan Suomi, joka ottaa vakavasti huomioon luonnon sanelemat reunahdot. Se ei luokittele ihmisiä a, b, c tai d-kansalaisiin, vaan välittää kaikista. Välittäminen on myös sitoutumista ja osallistumista. Vapaus, vastuu, oikeudet ja velvollisuudet, kuuluvat yhteen. Sama välittäminen koskee koko Suomea. Jos markkinavoimille sallitaan sanella peruspavelujen saatavuus, on helppo arvata, miten käy. Talous on osa ihmiselämän ja yhtiesön kokonaisuutta, ei itseisarvo. Se on kuin kolmijalkaisen jakkaran yksi jalka. Kaksi muuta ovat sosiaalinen turvallisuus ja kulttuuri. Talous, sosiaalinen ulottovuus ja kulttuuri perustuvat erilaisiin arvoihin, mutta ne tarvitsevat toisiaan. Tehokas talous synnyttää aineellisia voimavaroja myös kulttuurin ja sosiaalisen toiminnan saralle. Suomi selviää, kun tämä kokonaisuus oivalletaan.

Lähdeaineisto Kaisa Åstrand Huomisen mahdollisuus ISBN 951-0-19287-2

Valtakunnan kuvioita sotkemassa

2012-01-01T07:42:00.003+02:00

Vuonna 1992 suostuin ehdokkaaksi kaksi vuotta myöhemmin pidettäviin tasavallan presidentin vaaleihin. Keskustapuolueen Kainuun piiri minua siihen riesaan pyysi. Mutta alusta asti ymmärsin, että voisin joutua kulkemaan tieni loppuun yksin. Ne syyt, joiden takia tuskallisen harkinnan jälkeen hyväksyin Kainuun piirin pyynnön, olivat sitä painoluokkaa, että tiesin jatkavani perille asti tuli mitä tuli, myös ilman puolueen tukea. Juuri näin kävikin. Kepun helsinkiläisjohto odotti ja vaati minun ryhtyvän Paavo Väyrysen sähköjänikseksi, Väyrysen, jonka puoluejohto ja puoluekoneiston politrukit olivat jo kauan sitten juonitelleet Kepun kestoehdokkaaksi kaikkiin näkyvissä oleviin presidentinvaaleihin. Kieltäydyin. Meinin vaaleihin puoleista riippumattoman kanslaisjärjestön Suomen Kansan Itsenäisyysrintaman ehdokkaana. SKIR loi tyhjästä vaaliverkoston, joka ulottui yli maan. Sen jäsenet keräsivät 20 000 kannattajanimeä, jotka tarvittiin presidenttiehdokkaan asettamiseen. Itsenäisyysrintama keräsi vaatimattomat käyttövaramme vaalitaistelua varten vanhanaikaisilla rehellisillä menetelmillä – kovalla työllä ja raa´asta maasta.

Sekin maraton juostiin loppuun. Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella tammikuussa 1994 sain lähes 6 % annetuista äänistä eli melkein 200 000 ääntä. Jäin kahdestatoista ehdokkaasta viidenneksi. Mutta oln kärkiryhmässä ainoa, jolla ei ollut poliittisen puolueen rahoja ja koneistoa tukenaan. Työ oli tehty. Oin siihen käyttänyt lähes kaksi vuotta elämästäni, eivätkä ne olleet helppoja vuosia. Saatoin nyt jättää politiikan rauhassa itseni kanssa, hyvällä omallatunnolla. Miksi ryhdyin mokomaan savottaan? Korhonen oli hukkunut? Vaivasio häntä tyydyttämätön julkisuudenkipeys? Ylipöhöttynyt ego, minä-hulluus? Oliko hän tyystin menettänyt arvostelukykynsä, kenties järkensäkin, kuten jotkut omien ympyröittensä sotkemisesta kimpaantuneina väittivät? Sillä ehdokkuuteni sotki monen muun ympyröitä.

Presidenttiehdokkuuteni ei millään muotoa merkinnyt, että olisin pyrkinyt” tasavallan presidentiksi. Presidentin savottaa olin tarkkaillut riittävän kauan ja tarpeeksi läheltä. Eipä ajatus viehättänyt, ei todellakaan. Kannattajiani ja äänestäjiäni en pettänyt. Olisin tietenkin hoitanut tehtävän parhaiden voimieni ja taitojeni mukaan, jos taakka selkääni olisi sälytetty. Olisin presidentin silloisista valtaoikeksia käyttäen estänyt Suomen EU-jäsenyyden. Suomen ulkomaankaupan edut olisivat olleet Norjan tapaan turvatut Euroopan Talousalueen jäsenenä. Näin Suomi olisi säilyttänyt itsenäisyytensä ja itsemäärämisoikeutensa. Mutta elinikäisenä realistina tiesin toki, millaisia voimia vastaan Suomen Kansan Itsenäisyysrintama taisteli. Minua ei vaalitaistelun aikana hetkeäkään vaivannut huoli siitä, ”voittaisinko ” vaalit.

Yksinkertaisesti toivoin ehdokkuuteni hätkähdyttävän suomalaiset hereille ennen kuin olisi myöhäistä. Aloin ravistella äänestäjiä. Voimieni ja mahdollisuuksieni äärirajoille saakka yritin kertoa heille, millaisesta presdientinvaalista nyt oli kysymys ja mikä valinta oli suomalaisten edessä. Siihen tarvitsin presidenttiehdokkuuden. Vähempi ei riittänyt.

Ehdokkaaksi en olisi suostunut, ellei Mauno Koivisto olisi maata pettänyt hyväksymällä EU-jäsenyysneuvottelut. Ehdokkaaksi en olisi suostunut, jos yhdenkään suuren puolueen – keskustapuolueen, kokoomuksen tai sosiaalidemokraattien – presidenttiehdokas olisi sitoutunut puolustamaan Suomen itsenäisyyttä hakemalla suhdannejärjestelyyn Euroopan Unonin kanssa muun tien kuin jäsenyyden. Tällaisen sitoumuksen antanutta ehdokasta olisin itse täysin voimin kannattanut. Ja vielä vuosina 1992-93 olisi sekä itsenäisyyden perusvaatimuksia että Suomen taloudellisia etuja tyydyttävä vaihtoehto EU-jäsenyydelle olut neuvoteltavissa.

Mutta tällainen ei politiikan asetelma ollut. Suomessa poliittinen kerma petti maansa. Minun oli pakko jatkaa omaa työtäni asiaamme uskovien, mutta liian vähävooimaisten ja vähälukuisten kannattajieni tuealla. Paljon oli Suomen kansalla pelissä 90-luvun alkuvuosina, jolloin viimeisen kerran kannoin vastuun velvollisuuksistani kansalaisena. Historian ja kansainvälisen politiikan tuntijan minua sekä tyrmistytti että ärsytti kunnon maanmiesteni hyväuskoistuus ja hyvänahkaisuus. Euroopan Unioni on pohjaltaan Ranskan epätoivoinen yritys valvoa ylivoimaista Saksaa ja jakaa Saksan kanssa maanosan hallinta ylikansallisten jättiläisyritysten sanelemilla ehdoilla. EU on, kuten muuan sen kannattaja totesi, ” ranskalaisten sosialistibyrokraattien ja saksalaisten pankkiirien epäpyhä liitto”, EU on suotuisissa oloissa vauhtiin päästyään maanviereman tavoin temmanut mukaansa lähimmät vasallimaat – Belgian, Hollannin, Italian, Espanjan jne -, lisäksi Englannin vastahakoisena seuraulijana, ja vihdoin Euroopan reuna-alueiden saalismateriaalin, Suomen muiden mukana.

Meistä pitää tulla suurvalta! Ilmoitti EU:n edellinen presidentti ranskalainen salonkisosialisti Jacques Delors haastattelussaan Der Spiegel-lehdelle. Myös suomalaisilla on nyt ilo ja kunnia olla mukana rakentamassa keskieurooppalaista suurvaltaa. Suomi on Keski-Euroopan supermahdille tietenkin vain tulevaisuuden metsäreservi, vähäinen ryhmä kuluttajia maan kaukaisessa kolkassa, jota ei pitemmänpäälle asumiskelpoisena kannata pitää, ja pahimman varalta eteen työnnetty sotilastukikohta Venäjää vastaan. Venäjän-pelko ratkaisi Suomen EU-kansanäänestyksen syksyllä 1994. Suomen ratkaisu oli tyypillisesti itäeurooppalais-balttilainen.

Parin vuosikymmenen sisällä pääsemme muutenkin hyödyntmään Keski-Eurooppaa. Suomen kallioperä on EU-maiden vanhinta ja vakainta. Asutus on harvaa ja tulee entisestään harvenemaan. Suomeen tullaan siksi sijoittamaan isojen EU-maiden ydinvoimalajätteet ja muu teollisuuden tuottamana huippumyrkyllinen saaste, jota kansainväliset sopimukset jo estävät työntämästä Euroopan ukopuolelle kehitysmaihin. Kysymyksessähän on ”yhteisän etu, jonka määritteleminen on Maastrichtin sopimuksen mukaan Brysselin yksinoikeus.

Lähdeaineisto Keijo Korhonen Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4

Koivisto paljastaa korttinsa

2011-12-31T05:02:00.004+02:00

Vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen Keskusta sai hoidattavakseen pahemman konkurssipesän kuin mitä olimme ennen vaaleja osanneet aavistaa. Vaaleihin käytäessä me vielä luulimme, että valtiontalous olisi ollut kohtuullisessa kunnossa; erityisesti tällä hallituspuolueet olivat vaaleihin saakka kehuskelleet. Välittömästi vaalien jälkeen kävi ilmi, että ylijäämäiseksi väitetty vuoden 1991 budjetti olikin pahasti alijäämäinen. Tehdyistä säästöpäätöksistä huolimatta alijäämä kohosi yli 39 miljardiin markkaan. Tämä vaje repesei seuraavana vuonna yli 60 mlijardiin markkaan, vaikka menoja edelleen tuntuvasti supistettiin. Tänä vuonna jatkuu sama meno, vaikka säästölinjaa on entisestään tiukennettu. Ensi vuonna näyttää yhtä huonolta, Paavo Väyrynen kirjoittaa.

Talouspolitiikassa Ahon hallitus oli erimielinen. Pääministeri Aho ja valtionvarainministeri Viinanen toteuttivat linjaa, jota en kaikin osin hyväksynyt. En ollut ainoa toisinajattelija. Suurin erimielisyys liittyi vahvan markan politiikkaan. Syksyllä 1991 minua arvosteltiin voimakkaasti julkisuudessa. Vaikka korot olivat korkealla harjoitetun virheellisen talouspolitiikan vuoksi, syytettiin tästä minua, joka olin uskaltanut sanoa tämän totuuden oman puolueeni sisäpiirin kokouksessa.

Korostin Kauppalehti Option haastattelussa maaliskuussa 1992, että jos menemme mukaan yhteiseen keskuspankkiin ja valuuttaan, ei paluuta enää ole. Sen jälkeen olisimme menettäneet kansallisen liikkumavaramme. Edellytin, että selvitämme jo ennen jäsenyysneuvottleuja, mitä EMU:n eri vaiheet meille merkitsevät ja mikä olisi talouspolitiikka, jolla tulisimme toimeen. Vaadin, että ongelmista on kekusteltava jo jäsenyysneuvotteluissa; EY:n suuntaan tulee olla avoin ja rehellinen. Kauppalehti Option haastattelun jälkeinen talouspoliittinen keskustelu tuo mieleeni keskiajan noitavainot, Paavo Väyrynen kirjoittaa.

Kun ekonomisten suunnalta ei kuulunut ehdotuksia EMU-jäsenyyden oloihin soveltuvaksi talouspolitiikaksi, päätin esittää julkisuudesssa omia ajatuksia puheessa, jonka pidin EVA:n järjestämässä tilaisuudessa toukokuussa 1992. Kysyin puheessani, miten hillitsemme EY:n jäsenenä taloutemme ylikuumenemista noususuhdanteissa ja kuinka taas lievitämme yritysten kilpailukyky- ja kannattavuusongelmia laskusuhdanteissa. Mitä finanssipoliittisia välineitä meillä on käytettävissä? Olisiko tulokehitykseen saatavissa suhdannekehitystä tasavaa joustavuutta uudistamalla työmarkkinajärjestelmää?

Heinä-elokuun vaihteessa 1993 Euroopan valuuttamekanismi (ERM) murtui ja useimmille Euroopan valuutoille päätettiin sallia 30 prosentin liikkumaväli. Tämä osoitti oikeaksi sen arvion, jonka esitin jo syksyllä 1990: EMU-suunnitelma ei ollut realistisella pohjalla. Eurooppa on taloudellisessa mielessä liian heterogeeninen, jotta kiinteät kurssit voisiva toimia.

Heti kellutuspäätöksen jälkeen 3. päivänä syyskuuta 1992 presidentti Mauno Koivisto järejsti tiedotustilaisuuden ja esiintyi myös televisiohaastatteluissa. Presidentti otti kantaa talouspolitiikkaan ja erityisesti valuuttakurssipolitiikkaan. Koivisto sanoi, että hän oli virkakautenaan hyvin usein keskustellut pääministeerin ja Suomen Pankin johdon kanssa talouspolitiikasta. Hän sanoi kantaneensa huolta talouspolitiikasta erityisesti siltä osin kuin sillä on heijastuvaikutuksia maamme kansainväliseen asemaan. Nyt Koivisto otti julkisuudessa selkeästi kantaa ennen muuta valuuttakurssipolitiikkaan. Tämä oli outoa siinä mielessä, että juuri tämä talouspolitiikan lohko kuuluu lainsäädännön perusteella nimenomaan eduskunnalle ja valtioneuvostolle.

Vuoden 1992 lopun lähestyessä jouduin ottamaan kantaa siihen, olisinko ehdokkaana puolueeni järjestämässä presidentinvaalien esivaalissa. Tästä asiasta päättäminen ei ollut helppoa. Toimintani Ahon hallituksessa oli ollut hyvin vaikeaa. Keväällä 1992 suhteeni Mauno Koiviston kanssa tulehtuivat tavalla, joka teki ulkoasiainministerin tehtävän hoitamisen raskaaksi. Kesällä 1992 olin jo valmis ajattelemaan luopumista presidenttiehdokkuudesta. Syksyllä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun on oltava ehdokkaana. Seuraavaksi jouduin miettimään onko minun luovuttava valtioneuvosston jäsenyydestä. Olin ollut tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, eikä tilanne siinä suhteessa näyttänyt olevan korjaantumassa.

Vuoden vaihteen jälkeen näytti tilanne otolliselta, sillä myös sosiaalidemokraatit käynnistivät tuolloin aikaisempaa vakavampia tunnusteluja hallituspohjan laajentamiseksi. Kesälllä 1992 tuli julkisuuten tieto Antti Kalliomäen ja Seppo Kääriäisen yhteisestä kalamatkasta Tenolle. Tammikuussa 1993 minuunkin otettiin yhteyttä. Tammikuun 28. päivänä tapasin Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantasen. Rantanen kertoi, että hän oli liikkeellä puolueensa johtohenkilöiden kehotuksesta. Hän kertoi, että SDP:ssä on nähty hyvin vaikeaksi keskustella hallituskysymyksestä pääministeri-puheenjohtaja Esko Ahon kanssa, joka ei näytä haluavan kuulla hallituspohjan laajentamisesta. Tästä syystä hän halusi kuulla minun kantani hallituspohjan laajentamiseen ja siihen, miten olisi toimittava. Tapaamiseni Ulf Sundqkvistin kanssa vahvisti sitä käsitystäni, ettei Esko aho tosissaan halunnut hallituspohjan laajentamista. Seppo Kääriäinen ja Martti Pura olivat saaneet hallitustunnusteluissa saman käsityksen kuin minäkin.

Maaliskuun 8. päivänä järjestettiin Kesärannassa kokous, jossa olivat paikalla Esko Aho, Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja minä. Siinä sovittiin, että hallituspohjan laajentamista tosissaan yritetään. Tässä keskustelussa Aho myös kysyi, olisinko valmis osallistumaan mahdollisesti muodostettavaan uuteen hallitukseen. Vastasin, että vain pääministerinä. Sorsan tapaaminen järjestyi jo seuraavana päivänä. Sorsan käsitys oli, että hallituspohjan laajentaminen olisi mahdollista. Hän itse tuki hanketta eikä asettanut sille mitään ennakkoehtoja. Hän kehotti jatkamaan yhteydenpitoa puolueen ja ryhmän johtoon.

Puoluehallituksen kokouksessa ilmoitin erostani. Puoluehallitus ja eduskuntaryhmä kokoontuivat jo samana päivänä valitsemaan seuraajani. Heikki Haaviston nimittäminen oli Ahon valinta. Minulle hän puhui asiasta vasta sen jälkeen kun muut hallituspuolueet ja presidentti olivat tämän ratkaisun hyväksyneet.

Talouspolitiikassakin kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tämä viisaus meidän talouspolitiikastamme on viime vuosina puuttunut – tässä on syvien vaikeuksiemme yksi perussyy, Paavo Väyrynen kirjoitta. En ole huomannut, että Martti Ahtisaari olisi esittänyt mitään talouspoliittisia ajatuksia. Puhuessaan SDP:n puoluekokouksessa Martti Ahtisaari sanoi, ettei Suomessa tarvita ”poliitikkojen ammattikuntaa, vaan eri elämänalojen asiantuntijoita, jotka tuntevat yhteiskunnallista vastuuta”. Tämä kannanotto ei ole loppuun saakka ajateltu. Martti Ahtisaari on ollut 1960-luvulta lähtien Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen, siis myös ne vuodet, jotka hän on toiminut ulkoministeriön virkamiehenä. Tammi-helmikuussa 1994 on muutoksen aika. Suomeen valitaan uusi presidentti. Suomen kansa ratkaisee onan tulevaisuutensa suunnan. Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa, Paavo Väyrynen kirjoittaa.

Lähdeaineisto Paavo Väyrynen On muutoksen aika 2 ISBN 951-0-19108-6

Pysäyttäkää Rehn!

2011-12-30T08:33:00.005+02:00

Oma mahdollinen presidenttiehdokkuuteni nousi ensi kertaa esiin kesällä 1992, jolloin minut ja Eeva Kuuskoski noteerattiin gallupeissa Koiviston vahvimmiksi haastajiksi. Syyskuussa olin sitten jo mestarin ensimmäinen haastaja melkein 20 prosentin kannatuksella. Näin suurta kannatusta ei voinut sivuuttaa olankohautuksella, kun vaaleihin oli aikaa enää puolitoista vuotta. Hetkeäkään en nähnyt itseäni presidentin käädyt kaulassa, mutta ajatus presidenttiehdokkuudesta alkoi kyllä kummasti kutittaa mielen pohjukassa.

Lokakuun lopulla joukko tukijoitani järjesti suljetun ajatustenvaihtotilaisuuden mahdollisesta ehdokkuudestani. Ryhmän vetäjnä olivat erityisavustajani Peter Heinström, joka toimii nykyään RKP:n puoluesihteerinä ja väyvin Timo Kivi, joka on mainostoimisto Konseptin toinen omistaja. Mukana oli myös sukulaisia, vanhoja ystäviä ja muutama RKP-läinenkin.

Kokouksen tunnelma oli rento mutta määrätietoinen, niin kuin oli myöhemmin koko kampanjakin. Asioista puhuttiin kyllä tosissaan, muttei otsat rypyillä. Muistan kuinka Peter Heinström esitteli minut hyvin juhlallissti: ”Ja seuraavaksi luovutan puheenvuoron Suomen tasavallan seuraavalle presidentille.” Ajatus oli tietysti täysin mahdoton. Rkp:n takana oli ainoastaan viisi prosenttia kansasta, eikä edes RKP ollut vielä päättänyt olla minun takanani. Missään tapauksessa puolueelta ei löytyisi kampanjarahaa, eikä Roope Ankkaa ollut ilmoittautunut muualtakaan. Ainoa valttini oli kansansuorio ja sitäkin yritettiin viedä kaikin voimin.

Kaikista isoista puolueista viestitettiin, ettei RKP:n oman etunsa vuoksi kannattanut asettaa presidenttiehdokasta. Tällainen painostus varmasti herättikin puolueessa suurta huolta, sillä RKP on aina yrittänyt hankkiutua voittajan vaunuihin ja suurten suosioon. Oman ehdokkaan puolue oli ennen minua asettanut vain kahdesti: Ralf Törngren vuonna 1956 ja Jan-Magnus Janssonin vuonna 1982. Koskaan RKP ei ole lähtenyt haastamaan istuvaa presidenttiä.

Julkisuudessa väyrysläisten loanheittokampanja minua vastaan yltyi koville kierroksille. Vuoto seurasi vuotoa, skandaali skandaalia ja kaikissa niissä oli yhteinen juoni: minä olin edesvastuuton ja suorastaan vaarallinen poliitikko. Julkisuuden myrskynsilmässä olin silloin onneksi niin kiireinen etten ehtinyt liikaa murehtia yksittäisiä lehtijuttuja, mutta kun olen tätä kirjaa varten selaillut vanhoja lehtileikkeitä, olen huomannut, miten hurjaa tekstiä silloin kirjoitettiin.

Ilta-Sanomissa oli lokakuussa 1992 kolmen sivun juttu otsikolla Pysäyttäkää Rehn-liike nostaa päätään”. Siihen oli koottu kaikki sanomiseni ja tekemiseni johdonmukaisesti väärin ja ehdottomasti pahantahtoisesti tulkittuna. Tämän ”Pysäyttäkää Rehn”-liikkeen hätää kuvasi vähän aikaisemmin julkaistu kolumni, jossa Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen vaati lähestulkoon poikkeustilaa minun pysäyttämiseksi.

”Tasavallan presidentti Elisabeth Rehn olisi arvaamattoman mittava riski Suomelle, jonka naapurina vaikuttaa mahtava ja kenties oikukas Venäjä. Niinpä on ennustettavissa, että jos Rehnin lukemat osoittautuvat itsepäisen kestäviksi, johtavat puolueet ryhmittyvät hädissään Mauno Koiviston kolmannen kauden kannalle. Menettely olisi moraalisesti arvosteltavissa, mutta sitä kyettäsiin puolustamaan vain kestävillä asiaperusteilla.” Kylläåä minä olinkin vaarallinen!

Eikä selkää voinut kääntää puoluetovereillekaan. Varsinkin Jörn Donner kertoi kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että ajatus ehdokkuudestani oli naurettava, ja jos siihen mentäisiin, minun kampanjastani tulisi kaikkien aikojen fiasko. Hyvä jos saisin edes yhden prosentin äänistä. Jorn Donner oli minusta älykäs ja monilahjakas ihminen, mutta jollain tavalla hn on jäänyt ikuiseksi teini-ikäiseksi. Hän on käynyt meillä vuosien mittaan jonkun kerran kylässäkin ja aina hän yrittää keksiä jotain, millä vähän sokeeraisi meitä porvareita. ”Kai täältä saa edes viskiä!”, Donner tapaa karjahtaa jo ulko-oven kynnyksellä.

Mutta kaikki vastustus ja vähättely johtivat päinvastaiseen tulokseen kuin jotkut toivoivat. Jos minulla olisi siihen asti ollut jotain epäröintiä ehdokkaaksi pyrkimisestä, niin se kyllä katosi talven ryvetyskampanjan myötä.
Kevättalvi antoi minulle esimakua siitä, miten katoavaista on maallinen suosio. Kun Koiviston lupumisilmoitus maaliskuun lopulla ampui presidenttikilvan lähtölaukauksen, Ahtisaari rynnisti ylivoimaisesti kärkeen ja minä jäin jälkijoukkoon kymmeneen prosenttiin puolittuneella kannatuksellani. Olis muuten kiinnostavaa yrittää joskus tutkimuksin arvioida, miten tehokkaita lokakampanjat politiikassa ovat. Ainakin ne toimivat minua ja Ahtisaarta vastaan, sillä molempien aikaisemmin hyvin positiivista julkisuuskuvaa onnistuttiin tehokkaasti lokaamaan.

Lähdeaineisto Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0

Esivaaliehdokkaaksi

2011-12-29T05:16:00.004+02:00

Kalevi Sorsa oli moninkertainen pääministeri ja ulkoministeri, eduskunnan puhemies ja puoluejohtaja. Hän olii ollut vuosia valtakunnan näkyvämpiä poliittisia vaikuttajia, mutta siitä huolimatta hänestä ei ollut kansan suosikiksi. Hän oli puoluepoliitikko ja sosiaalidemokraatti, jonka oli mahdotonta saada kannatusta näiden piirein ulkopuolelta – uudessa tilanteessa nämä ansiota eivät puolestaan riittänneet.

Heti SDP:n esivaalin jälkeen Martti Ahtisaaren kannatus näytti leisen gallup-tutkimuksen mukaan entisestään kasvavan. Esivaalin tulos oli Ahtisaaren kannalta vapauttava: voitto Kalevi Sorsasta pienen marginaalin turvin olisi voinuttehdä Sorsasta pikemminkin marttyyrin kuin rehellisessä vaalissa toiseksi jääneen ehdokkaan – lopullinen tulos nosti Ahtisaaren selkeästi selkeästi sosialidemokraattien ehdokkaaksi. Tämän jälkeen kysymys oli entistä voimakkaammin siitä, kuka olisi Sorsan jälkeen Ahtisaaren poliittinen kilpailija. Esivaalin tulos oli niin selvä, että lehtikommentien mukaan ”Raimo Ilaskivi jää Ahtisaaren alle” ja ”naiset romahtaivat presidenttipelissä”.

Kesän kynnyksellä tilanne oli muodostumassa Ahtisaaren kannalta suorastaan turvalliseksi – kaikki mielipiteiden mittaukset osoittivat hänen kannatuksensa olevan todella vahvaa. Jo alkuvaiheessa oli selvää, että Raimo Ilaskivestä ei olisi Ahtisaaren voittajaa. Mutta kenestä sitten olisi? Eeva Kuuskosken tähti sammui yllättävän nopeasti, EY-vasaisuus ei nostanut Keijo Korhosta, Elisabeth Rehn näytti jäävän edustamansa puolueen kannatuslukemiin eikä Claes Anderssonillekaan jäänyt todellisen haastajan roolia. ”Kun Paavo Väyrynen panee kamppanjaansa vauhtia, Ilaskiven ja Väyrysen kesken voi tulla tiukka kamppailu siitä, kumpi pääsee Ahtisaaren kanssa toiselle kierrokselle”, oli yksi arviointi. Ahtisaaren suosi hämmensi kuitenkin kaikki, ja todellisen vastustajan löytymistä jäätiin odottamaan.

Sosiaalidemokraattisen puolueen esivaali noli nostanut Ahtisaaren kansansuosion huipulle tavalla, joka arvelutti useita yhteiskunnan ja kulttuurin tapahtumia seuranneita henkilöitä. Oliko pinnalle noussut ilmiö, jonka kantavuus loppusi palattaessa arkipäivän elämään? Tässä yhteydessä vedottiin esimerkiksi siihen, että Kekkonen oli epäilemättä ylittänt presidentin valtaoikeudet ainakin kirjaimellisesti tulkittuna, mutta vahvana valtiomiehenä hän oli johtanut kansakunnan kriisistä toisensa jälkeen parempiin olohin. Kukaan ei tohtinut puhua Ahtisaaresta poliittisena kuplana. Päinvastoin maan poliittinen elämä koki kesän kynnyksellä 1993 hyvin voimakkaan muutoksen: sorsalaiset käänsivät innokkaasti takkiaan ja Ahtisaari-ilmiö näytti saavan entistä enemmän perusteita. Samalla ilmaan näytti jäävän myös hyvinkin merkittäviä kysymyksiä: ilman todellista haastajaa Ahtisaari saattasi sittenkin osoittautua median tuotteekksi, jolla ei olisi vastauksia kyseisen hetken poliittisiin ja taloudellisiin ongelmiin.

Helsingissä 6.6. pidetty SDP:n puoluekokous näyttäytyi yksimielisenä valitessaan Martti Ahtisaaren presidenttiehdokkaakseen. Suomen suurista puolueista ainoastaan SDP oli tarttunut haasteeseen asettaa ehdokkaaksi henkilö ilman merkittäviä puoluepoliittisia painolasteja. Ahtisaaren oman näkemys liikkui paljolti von Weizsäckerin esittämillä linjoilla ja tuli esille useissa yhteyksissä. Esimerkiksi marraskuussa hän kertoi, miten vallinnutta tilannetta oli kuvattu puolueiden valtiollisutumisena. Tämä arvio ei kuitenkaan ollut sikäli onnistunut, että puoluelaitoksen jäädessä vatiosäännön ulkopuolelle eitä tätä kautta myöskään voitu saada muutosta vallinneeseen tilanteeseen. Kyse olikin paljolti siitä, että puolue-eliitit yhdessä muiden korporaatioiden kanssa sopivat kansanedustuslaitoksen ja hallituksen päätöksistä. ”Puolueilla ei saisi olla mitään päätösvaltaa valtion, kunnan, ay-liikkeen, osuustoiminnan, urheiluliikkeen tai minkään muun yhteisön asiassa. Kansalaisten, kuntalaisten ja erilaisten laajojen kansalaisjärjestöjen jäsenten tulisi voida olla varmoja siitä, että heidän valitsemiensa päätöselinten jäsenten tekevät kaikki päätökset täysin itsenäisesti ja yksilövastuullisesti ilman ns. puoluekuria ja ilman ns. ryhmäkuria”, Ahtisaari tuuletti puoluevaltuustoa.

Tuskin Suomessa oli ehditty valmistautua juhannuksen tuomaan kesälomien aikaan, kun Martti Ahtisaari sai edellä mainitulla tavalla uuden kutsun osallistua Bosnian kriisin sovitteluun. Kannanotot jakaantuivat keskennään täysin ristiriitaisiin näkemyksiin. Yhtäällä oli tulkinta, jota voimakkaammin edustivat kokoomusen presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi ja puheenjohtaja Pertti Salolainen: virkavapaus valtiosihteerin toimesta ja sitä kautta mahdollisuus näkyvään YK:n tehtävään antaisi Ahtisaarelle merkittävän julkisuusedun. Presidentti Koivistokaan ei voinut hyväksy tätä perustelua. Toisaalla yritettiin uskotella, että Ahtisaaren saavutukset niin Namibia-kysymyksessä kuin muutoinkin kansianvälisissä tehtävissä olivat niinohuita, että totuuden paljastuminen tulisi pikemminkin puhumaan presidenttiehdokasta itseään vastaan.

Martti Ahtisaaren syventyminen Bosnian kysymyksen ratkaisemiseen ärsytti muita presidenttiehdokkaita. ”Jotkut ajavat sammutetuin lyhdyun … Ahtisaari laiminlyö ehdokkaalle kuuluvia velvollisuuksia”, olivat eräitä kommentteja. Samalla arvioitiin, että sosiaalidemokraatit olivat tietoisesti järjestäneet hänelle mahdollisuuden olla poissa kotimaisen politiikan näyttämöltä.

Ahtisaari palasi Suomeen lokakuun loppupuolella 1993. Kuluneiden kuukausien aikana hänestä oli puhuttu jatkvuasti: paitsi Wider-jupakka esillä oli huhuja Ahtisaaren juopottelusta, asumuserosta opintojen keskeyttämisestä, väärinkäytöksistä virantoimituksessa ja monista muista perättömistä asioista. Kun arvostelijoiden näytöt puuttuivat, kääntyi koko huhumyly ajan myötä Ahtisaaren eduksi.

Lähdeaineisto Hannu Heikkilä Martti Ahtisaari – kansainvälinen tie presidentiksi ISBN 951-0-22003-5

Puhelin kilahtaa

2011-12-28T19:44:00.005+02:00

Puhelin pirahti Bonnin kodissani tammikuussa 1993. - Mara tässä terve. Soitto tuli New Yorkista, missä valtiosihteeri Ahtisaari oli työmatkalla. - Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Kova paine olisi lähteä mukaan. Ystävät ovat liikkeellä. Mitä mieltä olet? Pitääkö perustaa kansaliike vai mennä esivaaliin?

Suomessa oli kevääll' 1992 jälleen käynnistynyt presidenttipeli. Presidentinvaalit tulivat suomalaisen politiikan arvotyhjiön ja luottamuskriisin keskelle. Kansalaiset vieroksuivat politiikan johtotehtäviin ”luonnollisia jatkajia”. Eritysiesti SDP kärsi pitkästä johtajuuskriisistä. Pankinjohtaja Kalevi Sorsan asemat olivat pitkään olleet erinomaiset. Vuosina 1989-92 hänet olisi valittu presidentiksi, mikäli vaalit olisi pidetty tuolloin. Näinä vuosina hän oli mielipidetutkimuksien kärkinimi. Samankaltainen asema oli Ahti Karjalaisella 1970-luvun alkupuolella. Mutta varsinaisen presidenttipelin käynnistivät, tietenkin, ensin pelimiehet.

Keväällä 1992 Kauppalehti Option H.V.-nimimerkki alkoi lämmitellä EVA:n toimitusjohtaja Jaakko Iloniemen ehdokkuutta. Tarkoitus oli nostaa sinipunayhteistyön arkkitehti presidentiksi. Siinä sivussa oltaisiin kaadettu Ahon hallitus ja palautettu kokoomus ja sosiaalidemokraatit hallitusvaltaan. Samat miehet vetivät Ahtisaaren näissä käräjissä vara-Iloniemekse, mutta mielipidemittauksissa Iloniemi ei pärjännyt. Kauppalehti Option lukijakunta ei riittänyt kansalliseen mielipiteenmuodostukseen. Presidenttipeli oli siirtynyt suoran kansanvaalin oloissa kabineteista kaduille ja olohuoneisiin ympäri maata.

Ahtisaaren nimen presidenttiehdokkaana olivat nostaneet julkisuuteen 1989-90 eräät yhteiskunnalliset aktiiviset kansalaiset. Avussa (19/1990) julkaistussa kirjoituksessa Ilmari Turja liimasi katseensa mieheen (Ahtisaareen), jonka virkaura ja ansiot passasivat presidentin tehtävään: ”Siis nimeltään ja mieleltään supisuomalainen parhaassa iässään.” Mutta vasta laajempien mielipidemittausten jälkeen tilanne sähköistyi. Ahtisaaren kohdalla tärppäsi kesällä 1992.

Taloustutkimuksen toimitusjohtaja Eero Lehti noukki tällöin Martti Ahtisaaren potentiaalisten ehdokkaiden joukkoon lukemalla Kuka kukin on-kirjaa aakkosjärjestyksessä. MTV:n uutiset julkisti 26.7.1992 tämän tutkimuksen. Ahtisaari nousi siinä Suomen Pankin uuden pääjohtajan Sirkka Hämäläisen kanssa yllättäen 20 %:n kannatuslukuihin. Mukana vertailussa olivat myös Martin Saarikangas ja Paavo Haavikko. Puolueiden ulkopuolisten auktoriteettien haku oli käynnistynyt. Yli 40 % haastatelluista toivoi ryvettymätöntä ehdokasta presidentinvaaliin. Merkille pantavaa oli myös naisehdokkaan vahva kannatus. Siitä lähtein maassa oli Mara-ilmiö, jolle SDP:n virallinen johto suunnitteli ”esivaalileikkijän” roolia. Mutta maassa oli myös nostetta naspresidenttiydelle.

Lokakuussa 1992 Ahtisaari oli presidenttipörssissä kolmas Koiviston ja Elisabeth Rehnin jälkeen 22 prosentin kannatuslukemilla. Missä oli Sorsa? Nyt SDP:ssä herättiin. Puolue-elimissä Ahtisaaren nimen lausui enski kertaa kaupunginjohtaja Pekka Korpinen, SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa loppuvuodesta 1992. Puheenjohtaja Ulf Sundqkvist halusi pidättää presidenttipelin käynnistymistä. Siihen tarvittiin Koivistoa, joka ei ollutkaan valmis ilmoittamaan, kuten oli otaksuttu, kieltäytymisestään kolmannelle kaudelle. Vuodenvaihteen 1992/93 mittauksissa Ahtisaarella oli selvästi paremmat mahdollisuudet lyödä vastaehdokkaansa. Torien ja olohuoneiden kansanvalta eteni.

Ahtisaaren pulpahtaminen presdienttipörssin kärkiryhmään hämmensi monia, mutta oman arvioini mukaan hänessä oli presidenttiaineista. Ulkoministeriön sosiaalidemokraattiset virkamiehet olivat ymmällään, koska he tukivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Sorsaa. Ulkoasiainhallinto oli sosiaalidemokratisoitunut 1980-luvun lopulla. Ensi vaiheessa virkamieskunnassakin kyseenalaistettiin puoluekannasta riippumatta Ahtisaaren kyvyt nimenomaan tasavallan presidentien tehtävään. Tässä tultiin jo perusteiltaan kysymykseen siitä, ketkä kansalaiset ylipäätänsä voivat ottaa vastuulleen omien valtioidensa johtotehtäviä demokratioissa.

Ahtisaaresta tuskin olisi tullut presidenttiä, mikäli hän olisi esivaalissa keväällä 1993 leimautunut sosialistiksi, ”paremmaksi Sorsaksi”. Naisehdokkaalta se todin olisi voinut onnistua jo vuonna 1994. Politiikkan keskiviivan murtaminen edellytti Ahtisaarelta tietynlaisen etäisyyden pitämistä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Valtiosihteeri Martti Ahtisaari tuskin täysin aavisti, mihin sudenpesään hän päänsä pisti, kun hän alkoi harita presidenttiehdokkuuttaan syksyllä 1992. Hän ei haastanut vain oman puolueensa johtajia, vaan itse asiassa koko suomalaisen poliittisen eliitin. Samalla hänen kelpoisuutensa maan korkeimpaan virkaan kyseenalaistettiin, mikä pian laukaisi valtaisan anti-Ahtisaari-kampanjan eräissä puolueissa ja medioissa.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

Venäjän syksy 1993

2011-12-27T10:28:00.002+02:00

Venäjän edustajat eivät olleet halukkaita Valuuttarahaston edellyttämiä ehtoja hyväksymään, vaan maan talous ajautui pois niiltä raiteilta, joista oli sovittu. Kun Venäjällä toteutettiin kesällä 1993 rahauudistus, siitä ei ilmeisesti Valuuttarahastolle etukäteen mitään kerrottu. Aloitin yritykset saada Jeltsin käymään Suomessa. Muistutin Jeltsniä, että lokakuussa metsastyskausi Suomessa vasta alkoi. Jeltsin mietti hetken ja sanoi, että ehkäpä tavataan mieluummin Petroskoissa,

Kun tapasin 21. syyskuuta ulkoministeri Heikki Haaviston, totesin olevan epätodennäköistä, että Jeltsin voisi syksyn aikana vierailla Suomessa. Jeltsinin kiireet eivät olleet vähenemään päin. Samana päivänä Jeltsin lakkautti Neuvostoliiton aikana valitun kansanedustajien kongressin ja parlamentin. Lakkautuspäätöksessään Jeltsin vetosi kansaan. Jos hän olisi tehnyt sen ilman kansaan vetoamista, tilanne olisi ollut meidän kannaltamme hankala. Suomen hallitus ilmoitti 22. syyskuuta tukevansa Venäjän uudistuskehitystä, ”jossa presidentti Jeltsinillä on keskeinen osa. Presidentin päätös vedota kansaan ja järjestää uudet vaalit pyrkii ratkaisemaan lukkiutuneen tilanteen. Suomen hallitus pitää tärkeänä, että Venäjän uudistuskehitys jatkuu toimivan kansanvallan pohjalta”.

Lokakuun 4. päivän vastaisena yönä parlamentin ja Jeltsinin välinen voimainkoetus ratkesi Jeltsinin voitoksi. Jeltsinille uskolliset turvallisuusjoukot löivät Aleksandr Rutskoin Ostankinon televisiokeskusta valtaamaan lähettämät ihmiset. Seuraavana aamuna armeija tyhjesi nk. Valkoisen talon väkivallalla.

Presidentti Boris Jeltsin lakkautti 21.9.1993 perustuslain vastaisesti neuvostoaikaisen parlamentin murtaakseen umpkujan ja määräsi uuden kaksikamarisen parlamentin alahuoneen (duuman) vaalit pidettäväksi 12.12.1993. Osa kansanedustajista linnottautui parlamenttirakennukseen ja varapresidentti Aleksandr Rutskoi julistautui presidentiksi 3.10. syntyi yhteenottoja parlamentin kannattajien sekä miliisin ja sisäministeriön joukkojen kesken ja parlamentin kannattajat yrittivät vallata Ostankinon televisiokeskuksen. Jeltsinin tukena pysynyt armeija tyhjensi parlamenttitalon 4.10. tulittamalla sitä useita tunteja. Rutskoi ja parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov vangittiin. Taistelussa kuoli yli 170 ihmistä. Muualla Venäjällä oli täsin rauhallista. Moskovaan määrätt poikkeustila kesti kaksi viikkoa. Maan kaikkia paikallisneuvostoja kehotettiin eroamaan ja aluejohtajia erotettiin, samoin lin syttäjä ja perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Valeri Zorkin painostettiin eroamaan. Eräiden lehtien ilmestyminen kiellettiin.

Minulla oli saman päivän aamuna tapaaminen Ahon, Haaviston, vt. valtiosihteeri Veli Sundbäckin ja ulkoministeriän poliittisen osaston päälllikön Jaakko Laajavan kanssa. Totesin, että Jeltsinin ja Venäjän hallituksen voima oli siinä, että se saattoi sanoa, ettei se ollut aloittanut verenvuodatusta. Kädyssä keskustelussa sanon: ”Syvin kysmys on, että emme voi irtaantua lännen yleisistä kannanotoista heikentämättä omaa asemaamme, vaikka Venäjällä kävisi huonomminkin Jeltsinin kannalta.Meidän tulee pyrkiä hakemaan turvallisuudellemme enemmän ulkoista tuke, jos se on välttämätöntä.” Lokakuun 7. päivänä lähetin Jeltsinille kirjaan, jossa sanoin, että yleensä olimme olleet pidättyväisiä naapurisuhteissa, mutta että meidän kannaottoamme helpotti se että hän ilmoitti vetoavansa kansaan.

Lokakuun 28. päivänä tuli Jeltsiniltä kirje: ”Hyvä ystävä Mauno, Lokakuun kapinan ja sen seurausten likvidoimisen murheellisina päivinä minulle oli erityisen tärkeätä saada kuulla Sinun äänesi – ääni vilpittömän, luotettavan ystävän ja aatetoverin puolelta, joka ymmärtää maassamme tapahtuvan syvimpää olemusta.” Tapaamisestamme ei tullut mitään.
Tavatessani Boris Jeltsinin Moskovassa keväällä 1993 sanoin havainneeni, että minun suorastaan edellytettiin puuttuvan Venäjän sisäisiin asioihin ja antavan silloin käynnissä olleessa valtakamppailussa tukeni hänelle. Kysyin, miltä se nyt sitten näyttäisi. Jeltsin vastasi: Presidentti voi aina tukea toista presidenttiä. Totesin että siinä oli vahva argumentti.

Lähdeaineisto Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Mitä, missä, milloin 1994

Brysselin neuvottelut ja Moskovan tapahtumat

2011-12-26T06:17:00.003+02:00

Presidentti Mauno Koivisto kertoi keväällä 1993 jättävänsä presidentin tehtävät seuraavan vuoden maaliskuun alussa. Koiviston ilmoitus vapautti viimeisetkin pidäkkeet presidenttipeliltä. Koiviston ilmoitus ei kuitenkaan tehnyt presidentistä amerikkalaisittain sanottuna ”rampaa ankkaa”, hänen otteensa ulkopolitiikan johdosta säilyi viimeiseen virkapäivään asti hiukan arvoituksellisena, mutta äärettömän tiukkana. Jaakko Kalelan arvion mukaan syyskuusta 1992 maalsikuuhun 1993 Koivisto kävi kampanjaa saadakseen aikaan läpimurron Venäjän ja läntisen maailman talooudellisessa yhteistyössä, kauan ennen kuin Yhdysvaltain presdientti Bill Clinton teki samanlaisen aloitteen.

Koivisto pelkäsi Venäjän talousuudistuksen epäonnistumisen seurauksia Länsi-Euroopalle ja myös Suomelle. Koivisto seurasi herkeämättömällä kiinnostuksella Venäjän tapahtumia, ja kun Jeltsin pyysi neuvotteluapua, Koivisto ei voinut kieltäytyä. Koiviston operaatiosta tihkui julkisuuteen kohtuullisesti tietoja. Julkinen näkyvyys oli vain jäävuoren huippu. Venäjän vanhoilliset, etunenässä kenraali Aleksandr Rutskoi ja parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov yrittivät lokakuussa vallankaappausta Moskovassa. Suomalaiset saattoivat seurata tapahtumien kulkua naapurimaan pääkaupungissa lähes suorana televisiolähetyksenä, jota taustoittivat suuret lehtijutut. Ei ollut epäilystäkään, että suomalaiset pitivät Boris Jeltsinin puolta.

Tällä kertaa ei ollut myöskään ristiriitaa hallituksen ja kansan kantojen välillä. Hallitus antoi selvän tukensa Jeltsinille. Suomi on kaikissa yhteyksissä tukenut Venäjän demokraattista uudistuskehityst ja korostanut siinä vapailla vaaleilla valitun presidentt Jeltsinin roolia, joka on Venäjän tilanteen ratkaisemiseksi vedonnut suoraan kansaan. Suomen hallituksen mielestä kestävä ratkaisu kriisiin onkin mahdollista läytää vain uusien parlamenttivaalien ja kansainvaltaisen järjestelmän kautta, oli Suomen hallituksen kanta lokakuussa 1993.

Suomen ja Neuvostoliitto-Venäjän suhteissa oli muuutamassa vuodessa muutettu kurssia 180 astetta. Kun aikaisemmin Neuvostoliiton tapana oli puuttua Suomen sisäisiin asioihin, mutta Suomella ei olut mitään oikeutta naapurinsa asioihin, nyt Suomii puuttui Venäjän sisäisiin asioihin ja Venäjän jhto lähetti kiitoskirjeita tuesta. Venäjän sisäinen kuohunta vaikutti myös Koiviston ajatteluun. Kun jäsenyyshakemuksen alkuvaiheissa hän oli perustellut hakemuksen jättämistä ”korttien katsomisella”, taloudellisilla syillä ja mukanaololla päätöksenteossa, vuonna 1993 turvallisuuspolitiikan merkitys nousi entistä selvemmin esille. Tapansa mukaan Koivisto ilmaisi itsensä kiertäen ja välimiesten kautta.

Muistelmissaan Koivisto kertoo kutsuneensa hallituspuolueiden puheenjohtajat Ahon, Salolaisen ja Norrbackin luokseen 17, kesäkuuta. ”EY-j'senyyden turvallisuuspoliittiset vaikuttimet ja vaikutukset edellyttävät malttia. Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni e näkökohta, jota kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaa, että meidän piti Euroopan yhtesöön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä, mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan. Siihen argumenttiin ei pitänyt mennä viittaamaan. Perustelin tätä sillä, että jos me sanoisimme, että turvallisuuspoliittisista syistä meidän tulisi liittyä eikä liittyminen sitten toteutuisikaan, niin mikä meidän asemamme sitten olisi. Minun arvioini mukaan se olisi heikompi” Koivisto arvioi tilannetta. Koiviston mielipide välittyi ministerien ja keskeisten virkamiesten puheissa julkisuuteen.

Loppukesästä Haavisto totesi puheessaan: ”EY-jäsenyyshanke on Suomelle paitsi taloudellinen mys tärkeä turvallisuuskysymys, vaikka emme koekaan asemaamme mitenkään uhatuksi.” Sama toistui Jaakko Blombergin puheissa, ja myös Esko Aho otti turvallisuuden aseekseen puhuessaan kansainvälisen Wilton Park-konferenssin avajaisissa syyskuussa. ”Euroopan yhteisöön liittyminen antaa meille sananvaltaa siellä missä päätökset tehdään. Yhteisön jäsenyys merkitsee meille kuitenkin paljon muutakin: kyse on kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta.”

Jäsenyysneuvotteluissa Suomi hyväksyi unionin yhteisen ulko- ja turvallisupoliitiikan ilman varauksia. Suomessa se ei herättänyt enää tunteita. Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1993 Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni, ja Martti Ahtisaari aloitti presdentinvaalien kampanjansa. Suomen kansa kävi presidentinvaaleihin jännittävässä tilanteessa. Ensimmäistä kertaa tasavallan presidentti valittaisiin suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla.

Presidentinvaalien tulos vaikutti ehdokkaista kaikkein eniten Martti Ahtisaaren ja Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen. Ahtisaari ja Väyrynen ajautuivat monista syistä toistensa vastustajiksi. Väyrynen oli nostanut Wider-instituutin rahasotkut aseeksi Ahtisaarta vastaaan, eikä sopua enää löytynyt. Ulkopolitiikan sisällöstä he olivat myös eri mieltä. Väyrynen korosti puolueettomuutta. Ahtisaaren sanavalikoimaan tämä sana ei enää kuulunut. Presidentinvaaleista kehkeytyi jännitysnäytelmä. Melkoinen yllätys oli, kun ensimmäisen kierroksen voittajiksi nousivat Ahtisaari ja Rehn.

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-23024-3

Baltia, Venäjä ja Suomi 1993

2011-12-25T06:36:00.005+02:00

Venäjän ja Viron suhteet olivat kireät, niitä kärjistivät venäläisjoukkojen läsnäolo Virossa ja kysymys venäläisen vähemmistön asemasta. Moskovan lähetystömme arvioi, että Vrion ja Venäjän takalukko ennakoi vielä suurempia ongelmia Latviassa. Minulla oli tarvetta tavata Viron presidentti Lennart Meri. Keskusteluissamme virolaisten kanssa olimme huomanneet, etteivät he kovin halukkaasti ottaneet esittämiämme näkökohtia huomioon. Kun keskustelin asiasta kesäkuussa ulkoministerin kanssa, sovimme että jatkossa oltaisiin sekä virkamies- että mnistritasolla selväsanaisempia.

Heinäkuun 3. päivänä soitin Lennart Merelle ja kysyin, voisinko minä Viron ja Venäjän kiistassa jotakin tehdä ja onko meillä tarvetta keskustella. Meri totesi tilanteen olevan vakavan. Hän sanoi virolaisten haluavan venäläisten kanssa normaalisuhteisiin, mutta myönsi osittain syy suhteiden kärjistymiseen oli ollut myös Viron puolella. Hän kertoi olevansa tulossa Suomeen lomalle heinäkuun puolivälissä. Kutsuin hänet tällä matkallaan Kultarantaan, missä tapasimme 14. heinäkuuta.

Keskustelumme lähti hitaasti liikkeelle, niin että vasta myöhään pääsimme kiinni varsinaisiin asiakysymyksiin. Yksi syy oli se, ett Meri halusi puhua mahdollisimman hyvää suomea ja se kävi hitaasti, enkä minä kehdannut kysyä, voisimmeko käyttä jotakin muuta kieltä. Keskustelussa Meri kertoi Baden-Wurtenbergin pääministerin välittännen hänelle tiedon, että Pietarin pormestari Anatoli Sobtshak oli halukas tapaamaan hänet. Meri lähti siitä, että silta varalta, jos Venäjä hajoaa, tämmöinen yhteys olisi hyvä olla.

Kävi selville, että Sobtshak oli ilmoittanut olevansa 12:nnesta heinäkuuta eteenpäin tavattavissa. Lupasin yrittää selvittää, oliko Sobtshak kutsuttavissa näin nopealla varoitusajalla Suomeen, hän kävi täällä verrattain usein. Kutsustani Sobtshak tuli, ja Meren ja Sobtshakin tapaaminen toteutui. Tapasin Meren jälkeenpäin maapaikassamme Tähtelässä, jolloin hän kertoi keskustelujen kulusta. Kysyin, puhuivatko he Sobtshakin kanssa Viron ja Venäjän rajoista, Meri vastasii myöntävästi. Hän katsoi kuitenin Jeltsinin vaikutusmahdollisuuksien olevan pienien ja virolaisten manöveeraustilan rajoitetun.

Meri lausui hieman mystisesti, että jos Viro olisi valmis hyväksymän Tarton rauhan edes viideksi minuutiksi, niin sen jälkeen asiassa voitaisiin päästä eteenpäin. Sobthak oli ilmoittanut pelkäävänsä, että rajojen tarkistaminen voisi johtaa hyvin vaarallisiin tilanteisiin. Korostin sen seikan tärkeyttä, että virolaiset voisivat mitä pikimmin löytää yhteistä pohjaa Virossa asuvien venäläisten kanssa. Katsoin, että viron kannalta oli tapahtunut kaksi sille epäedullista asiaa: Venäjä oli onnistunut esiintymään Viroon venäläisten tukijana ja asianajajana ja toisaalta Viro oli lainsäädäntötoiminnallansa saanut osakseen kritiikkiä lännestä. Olisi parempi että yhteisymmärrys rakentuisi Viron sisälä kuin että se syntyisi kansainvälisten välipuheiden pohjalta.

Meri esitti Viron hallitusta kohtaan kritiikkiä. Se oli hänen mielestään ajatellut, että Venäjä oli kohta hajoamassa ja että kansainväliset sypatiat olivat Viron puolella. Meri kertoi olleensa myönteisesti yllättynyt siitä, miten Narvan venäläiset olivat osoittneet Viroa kohtaan lojaalisuuden tunteita hänen vieraillessaan kaupungissa.

Meri oli todennut Sobtshakille, että Viro halusi päästä eroon vain noin 20 000 venäläisestä: KGB:n palveluksessa olleista ja nuorimmista armeijasta eläkkeelle jääneistä upseereista. Sobtshak oli todennut, että tästä ei syntyisi pulmia. Hän oli kysynyt, voisiko Viro osallistua asuntojen rakentamiseen näille henkilöille. Meri korosti ettei Viro voinut ryhtyä noudattamaan Stalinin harjoittamaan ihmisten karkoituspolitiikkaa.

Tiedustelin, että mitä voisimme teknisessä mielessä tehdä Viron ja erikoisesti Meren henkilökohtaisen aseman helpottamiseksi. Hän korosti telekommunikaation tärkeyttä. Hänen mukaansa Viron koko telekommunikaatiojärjestelmä toimi Venäjän armeijan valvonnassa. He tarvitsivat suojattuja linjoja ulkomaille, ennen kaikkea Suomeen. Hän kertoi, että ottaisivat kovin miellellään käyttöönsä samanlaisen salkun, jonka hän kertoi minulla olevan ulkomailla mukanani. Sillä voitiin merenkulkijoita varten rakennettua sateelliittijärjestelmää käyttää palvelujen ja telekopioiden välittämiseen. Hänen mukaansa laite on niin kallis, ettei heillä ole siihen varaan. Hän puhui heidän yhteydentarpeestaan muihin maihin ja mainitsi ensimmäisenä Manfred Wörnerin. Meri oli edellisessä tapaamisessamme teidustelut suhtautumistamme NATO:oon. Sanoin, ettei NATO-jäsenyyttä ollut harkittu.

Sanoin tuntevani tarvetta korostaa sitä, että Pietari-Leningradin turvallisuuden parantamisella on perustelut toimia, jotka olivat johtaneet Suomen turvalllisuuden heikkenemiseen. Sanoin myös, että kokemuksemme mukaan monista asioista oli ollut helpompi sopia Moskovassa kuin Pietarissa toimivien henkilöiden kanssa; Moskovasa oli katsottu asioita globaalisti eivätkä he olleet pyrkineet sekaantumaan liiallisessa määrässä meidän asioihimme. Pietarin taholta tämmöistä harrastusta sen sijaan oli ollut aikaisemmin runsaasti.

Lähdeaineisto Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Pankkikriisin hoito yltää lähes sotakorvausten tasolle

2011-12-24T06:22:00.001+02:00

Suomen talouden lama on osoittaunut läntisten teollisuusmaiden syvimmäksi ja pisimmäksi. Myös pankkikriisi on mittasuhteiltaan ylittänyt etukäteisarviot. Pankkitukea on kolmessa vuodessa myönnetty 48 miljardia markkaa, ja kaikkiaan tukeen on sitoutunut varoja noin 80 miljardia markkaa. Sitoumukset ovat noin 18 % vuotuisesta bruttokansantuotteesta – lähes sama kuin 1944-52 maksetut sotakorvaukset silloisesta keskimääräisestä bruttokansantuotteesta.

Pankkikriisiä hoitamaan perustettu eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtion vakuusrahasto (VVR) aloitti toimintansa toukokuussa 1992. Se sai budjetin ukopuolisena rahastona käyttöönsä 20 miiljardia markkaa myönnettäväksi oman pääomanehtoisina sijoituksina ja muuna tukena vaikeuksissa oleville pankille. Pian kävi ilmeiseksi, että rahaston tehtävät ja pankkikriisin laajuus edellyttivät rahastolle lisää valtuuksia, omaa henkilökuntaa sekä siirtämistä valtioneuvoston alaisuuteen. Myös tukivaloikoimaan kaivattiin lisää liikkumavaraa.

Hallituksen tammikuussa 1993 antamasta tätä koskevasta lakiesityksestä eduskunta poisti ensin ns. omaisuudenhoitoyhtiötä koskevat säädökset, eikä laki muutetnkaan näyttänyt saavan taakseen 5/6:n enemmistöä, joten se jätettiin lepäämään yli vaalien. Hemikuussa 1993 annettu uusi esitys hyväksyttiin, ja laki sekä 20 miljardin markan lisävaltuudet tulivat voimaan maaliskuussa 1993. Rahasto sai uuden johtokunnan, johon ei enää kuulunut pankkien edustajia eikä myöskään valvontaviranomaisten eli Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston edustajia. Se sai myös oman henilökunnan ja päätoimisen johtajan. Lainmuutoksen jälkeen pankkitukipäätöksen tekee valtioneuvosto VVR:n valmisteutyön jälkeen. Lokakuussa 1993 VVR sai mahdollisuuden omistaa omaisuudenhoitoyhtiön osakkeita.

Budjetissa oli pankkitukeen varattu eri muodoissa valtuuksia 60 miljardia markkaa. Tästä oli syyskuuhun 1994 mennessä käytetty lähes 37 miljardia, joten 23 miljardia on vielä pankkien vakavaraisuuden tukemiseen. Pankkitukisitoumuksia on kaikkiaan runsaat 80 miljardia markkaa. Tästä maksetun tuen osuus on noin 48 mijardia markkaa, sillä takauksiin on varattu 32 miljardia markkaa. Nettomääräisesti tukeen on sitoutunut noin 48 miljardia markkaa, sillä takauksiin on varattu 32 miljardia markkaa. Nettomääräisesti tukee on sitoutunut noin 69 miljardia markkaa josta on maksettu tukea noin 37 miljardia. Pankkitukea on siis palautunut 11 miljardia markkaa, josta lähes 5 miljardia Suomen Pankille ja runsaat 6 miljardia valtiolle. Suomen Pankin saamat palautukset liittyvät Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkien (SKOP) haltuunottoon, VVR:n puolestaan Suomen Säästöpankin (SSP) myyntiin.

Miljardeista lukiessaan varmaan moni kysyy, paljonko 69 miljardista markasta on katsottava lopullisesti menetetyksi. Kukaan ei voi tässä vaiheessa sanoa lopullista summaa, ja laskutapoja vo perustellusti olla useita. Karkeasti arvioiden lopullisesina menetyksin joudutaan kirjaamaan 38-40 miljardia sekä lisäksi tähän mennessä aiheutuneina korkokuluina noin 5 mijardia markkaa. Erityisesti arviot SKOP:n ja omaisuudenhoitoyhtiö Oy Arsenal Ab:n osuuksista saattava vielä paljonkin täsmentyä.

Pankkitukeen sitoutunut summa havainnollistuu kenties paremmin kuin mitä edellä esitetty miljardiviidakko, kun todetaan, että tähän mennessä varoja on sitoutunut noin 18 % vuotuisesta bruttokansantuotteestamme. Sotakorvauksina Suomi makstoi kahdeksan vuoden aikana summan, joka vastasi noin 20 % kyseisten vuosien keskimääräisestä bruttokansantuotteesta.

Vuoden 1992 lopussa perustetun Suomen Säästöpankki – SSP Oy:n myynti oli viimeinen vaihe tapahtumaketjussa, jonka voidaan sanoa alkaneen jo 1980-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin säästöpankkien keskusrahalaitos SKOP päätti keskittää voimavaransa investointipankkitoimintaan ja yritysrahoitukseen, ja säästöpankit tulivat pääomaliikkeiden vapauduttua mukaan ulkomaisen rahoituksen turvin hoidettavaan yritysrahoitukseen. Panostus riskialttiiseen toimintaan ei saanut ajoissa tuekseen päätöksenteossa tarvittavaa asiantuntemusta eikä kunnollisia riskienhallintajärjestelmiä. Ongelman suuruus ei kuitenkaan ollut tiedossa edes silloin, kun säästöpankkiryhmä vuoden 1991 lopussa alkoi suunnitella valtakunnallista säästöpankkia. SSP jouti alusta alkaen toimimaan erittäin vaikeissa olosuhteissa. VVR palkkasi keväällä 1993 yhdysvaltalaisen investointipankki Merrill Lynchin analysoimaan SSP:n taloudellista tilaa ja tekemään laskelmia eri vaihtoehtojen rahallisista seuraamuksista. Nämä laskelmat tukivat VVR:n päätöstä myydä SSP.

Kevään 1993 aikana SSP joutui kiihkeän julkisen keskustelun kohteeksi, mutta osallistui siihen itsekin. Keskustelun ollessa kuumimmillaan Postipankin, Kansallis-Osake-Pankin, suomen Yhdyspankin ja Osuuspankkiliiton edustajat sunnittelivat strategiaa SSP:n terveen osan ostamiseksi. VVR otti pankkeihin yhteyttä kesäkuussa 1993. Niiden tarjous oli kuitenkin täysin epätyydyttävä. Elokuussa 1993 keskustelut alkoivat uudelleen. Valtio asetti neuvotteluiden alkamisen ehdoksi, että ryhmä G4 (sanoista group four ts. neljä ostajapankkia) pääsee keskenään yksimielisyyteen SSP:n konttoreiden jaosta. Olihan epäiltävissä, että vanhat kilpailiajt eivät pystyisi tällaisesta sopimaan. Jako osoittautui kuitenkin yllättävän sopuisaksi tehtäväksi. Esitys oli valmiina 6.9.1993. Konttori jaettiin niin, että ensioikeus valintaan oli sillä pankilla, jolla oli pienin markkinaosuus kyseisellä paikkakunnalla. KOP sai 137, osuuspankit 252, Postipankki 160 ja Yhdyspankki 128 konttoria. Rankat myntineuvottelut onnistuttiin käymään julkisuudelta salassa. VVR ja ostajapankit allekirjoittivat 14.10.1993 neuvottelutuloksen, jonka valtioneuvosto hyväksyi 22.10.1993.

Kauppaan liittyi olennaisen osana SSP:n epävarmojen ja riskialttiideen omaisuuserien siirtäminen valtion kaupan yhteydessä perustamaan omaisuudenhoitoyhtöön Oy Arsenal Ab:hen. Siihen siirrettiin myös SSP:n koko kiinteistöomaisuus.

Lähdeaineisto: MMM 1995 Liisa Halmeen kirjoitus

Kahden linnan konsultti

2011-12-23T05:10:00.004+02:00

Keskustelin Puntilan kanssa uudemman kerran 4. helmikuuta 1993 ja teimme kaupat. Tosistamme tietäättä pääministeri Aho oli myös ottanut yhteyttä Puntilaan ja pyytänyt häntä arvioimaan pankkikriisin hoitoon tarjottuja vaihtoehtoja. Puntilasta tuli siten kahden linnan konsultti. Rahoituskriisin todennäköisyys on suuri. Keskustelin tiistaian Viinasen ja Eino Keinäisen (valtiovantainministeriön valtiosihteeri) kanssa siitä, mikä on lainsäädännöllinen tilanne. Keinäsen mukaan asiaa on tutkittu ja voidaan lähteä siitä, että valmiuslakeja voidaan käyttää.

Vuoden 1993 valtiopäivien avajaispuheessa 10. helmikuuta pankkijärjestelmän ongelmat ja valtion velka olivat päällimmäisinä: ”Pankkien ongelmat ovat sekä niiden itsensä aiheuttamia että laman seurausta. Valtion pankkitukea ei ole tarkoitettu pankkien omistajien hyväksi, vaan asiakkaiden luottotappioiden rahoittamiseksi. Näin menetellään siksi, että pankit muuten joutusivat irtisanomaan suuren määrän lainoja. Pankkijärjestelmän toiminta on kaikissa oloissa turvattava, viime kädessä valtion toimenpitein. Pankkien tukeminen ei talouden normaaleihin pelisääntöihin kuulu, mutta toimiva pankkijärjestelmä on talouden toiminnan perusedellytys.

Talouden kriisi on synnyttänyt keskustelua talouspolitiikasta. Osin haetaan yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Valtion suureen velanottoon perustuva finanssipolitiikka ei ole lamaa taittanut. Tästä on tahdottu tehdä se johtopäätös, että velanottoa pitää voimistaa entisestään työttömyyden alentamiseksi. Valtiontalouden alijäämä on edelleen liian suuri, se on saatava supistumaan. Totesin, että myös vaihtotaseen vaje oli liian suuri. Siksi tarvitaan vientitulojen kasvua a tuontimenojen supistumista. Ulkomaisen velan kasvu vaikuttaa ensin elvyttäästi, mutta sen jälkeen talouskasvua jarruttavasti, kun korot ja lyhennnykset tulevat maksuun. Bujdettivaje ruokkii osaltaan vaihtotaseen vajetta. Valtion menoja on pakka yhä leikata, vaikka tavanomaisemmassa suhdannetaantumassa olisi perusteita toimia päin vastoin.

Katastrofivaihtoehto on yksi. Sitä on pyritty selvittämääm, mutta jo se otetaan ensimmäisenä vaihtoehtona, niin se tulee. Niin kuin viime syksynä, kun valuutat muutamassa minuutissa menivät pakkasen puolelle, kävi juuri niin kuin oli ajateltukin. Ei se varoita paljon tullessaan. Kun tilanne tulee, se tulee. Oikeuskansleri on sitä mieltä, että katastrofilainsäädäntöä voidaan käyttää, vaikka säätäessä korostettiin, että ne ova ulkoisia uhkia varten. Kysymys on siitä voiko hallitus tehdä ratkaisuja, joita tarvitaan. Käsitykseni mukaan ei voi tehdä. Se on lähinnä seurausten hillintää. Jos tilanne tulee päälle, pitäisi ilmeisesti säätää suhteellisen yksinkertainen valtuuslaki, joka antaa hallitukselle jonkinlaiset diktatuurivaltuudet. Se on yksi vaihtoehto.

Koivisto: Jollakulla pitää olla oikeus punnita asioiden tärkeysjärjestystä. Tämä on ensimmäinen vaihtoehto. Toinen on, että oletetaan, että meillä olisi mahdollisuus elviytyä. Minusta pitäisi lähteä liikkeelle niin, että hahmotellaan huoltotaseesta lähtien, mikä olisi mahdollinen ja siedettävä kehityskulku. Kysymys on pankkien keskinäisistä suhteista. Kauppalehdessä tänään Ålandsbankenin toimitusjohtaja sanoo, että pankit jotka saavat valtion tukea, kilpailevat tehokkaasti niitten kanssa, jotka eivät saa.

Puntila: Pilaavat toisilta markkinat. Ihan sama kuin konkurssit yritystoiminnassa.
Koivisto: Sama ilmiö. Kun on kysymys pankkien jakamisesta tai ei, niin on kysymys myös siitä, pidetäänkö valtion rahalla yllä ylimääräistä kapasiteettia.
Puntila: Niin kuin pidetään.
Koivisto: Niin kuin pidetään. Nämä ovat kaikkea muuta kuin teknisiä kysymyksiä, ne ovat suuren uokan poliittisia kysymyksiä.
Puntila: Lähestymme aika lailla Itä-Euroopan maitten tilannetta, josta ne ovat pyrkimässä irti.

Hallitus tietää, että en sen asioihin ole yleensä puuttunut. Merkittävän poikkeuksen muodostavat valuuttakurssipoliittiset kannanotot, joissa asetuin nimenomaan sille kannalle, että ei ole syytä lhteä käyttämään suuria lainattuja rahoja Suomen markan ulkoisen arvon puolustamiseksi tilanteessa, jossa valuuttavaranto oli kaiken aikaa kutistunut ja oli nähtävissä, että omat ja lainatut rahatkaan eivät hankkeeseen riittäisi. Sanotaan, että vakaan markan politiikka on epäonnistunut. En ole huomannut, että näin sanovat olisivat vielä löytäneet ilmaisun omalle vaihtoehtoiselle linjalleen. Mikä se olisi? Epävakaan rahan politiikka, vain jatkuvien devalvaatioitten, kiihtyvän inflaation politiikka.

Kesäkuussa1993 aloin kauhistella hidasta etenemistä pankkialan rakennejärjestelyissä. Pankkituessa ei kennelläkään näytä olevan toimintalinjaa, Näyttää, että kukaan ei halua siihen varsinaisesti tarttua ja rahaa valuu kaiken aikaa. Voisi sanoa, että tilanne mätänee.
Työmarkkinoilla päädyttiin vuoden mittaisiin liittokohtaisiin sopimuksiin 1. marraskuuta 1993 oikeastaan minutkin yllättäneen kivuttomasti. Ilmeisesti järjestöjen laajaan kenttään oli mennyt perille sanoma, että edessä olisivat todella vaikeat ajat, ellei isoja asioita voitaisi pitää hallinnassa.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5

Säästöpankkikysymyksestä

2011-12-22T04:49:00.003+02:00

Lipponen ilmoittaa heinäkuussa, ettei SDP pyri hallitukseen ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Hallituksen kaatoyritykset ovat sillä erää ohi, mutta murheita Aholla riittää. Pankkien tila, jonka on toivottu vähitellen paranevan, heikkenee edelleen, ja kaikkein heikoimmilla tuntuu olevan valtion pääosin omistama Suomen Säästöpankki Oy, Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin raunioille väkisin pystytetty hökkeli.

Sitä on yritetty tervehdyttää valtion miljardeilla, joita on pian kulunut 15 miljardia. Ajatuksena on ollut tervehdyttää pankin toiminta, jotta se voitaisiin myydä hyvällä hinnalla, mutta rahat uhkaavat loppua ennen kuin potilaassa on havaittavissa elpymisen merkkejä. Ahon usko Suomen Säästöpankkiin ja sen johtajaan Paavo Prepulaan loppuu kesäkuussa 1993; hänet saa vakuuttuneeksi Valtion vakuusrahaston johtaja Heikki Koivisto, joka on tullut virkaansa 5. toukokuuta. Heikki Koivisto on ollut Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen, mutta uhrattu Jaakko Lassilan aikana pankin epäonnistuneiden valuuttakauppojen takia ja joutnut lähtemään.

Aho on helmikuussa ryhtynyt selvittämään pankkikriisiä ohi virkamiesten ja pyytänyt apua Markku Puntilalta, jolta myös Mauno Koivisto on kysellyt neuvoja samassa asiassa. Puntila laati asiasta muistion. Siinä hän ehdottaa Suomen Säästöpankin myymistä Postipankille. Presidentti Koivisto ja pääministeri Aho eivät sitä ehdotusta kuitenkaan lähde viemään eteenpäin.

Heikki Koivisto haluaa myös myydä Suomen Pankin rasittamasta valtion kukkaroa, mutta Postipankki yksin ei hänestä ole hyvä ostaja; postipankin johtokaan ei ole asiasta kovin innostunut. Heikki Koivisto tapaa Suomen Yhdyspankista Unitakseksi nimensä muuttaneen pankin pääjohtajan Vesa Vainion ja pankinjohtaja Markku Pohjolan, he ehdottavat, että murheenlapsi Suomen Säästöpankki pilkottaisiin ja myytäisiin paloina useammille pankeille. Koivisto kehottaa heit kehittämään ajatusta eteenpäin.

Pankit perustavat kesäkuussa työryhmän, joka suunnittelee Suomen Säästöpankin pilkkomisen ja myymisen. Työryhmä ei saa ajatuksiaan koottua ennen kesälomia, ja Heikki Koivisto kirjoittaa itse muistion, jonka otsikoi yksinkertaisesti:”Säästöpankkikysymyksestä”. Koivisto on suoraviivainen mies. Hän esittelee muistionsa Aholle ja pienelle ministeriryhmälle Kesärannassa juuri juhannuksen alla. Paikalla ovat Aho, Viinanen, Norrback ja Pekkarinen. Ministerit hyväksyvät Heikki Koiviston suunnitelman, mutta Aho vaatii, että Valtion vakuusrahastossa on valmistetta vielä varasuunnitelma niin, ettei valtio jää täysin ostajapankkkien armoille kaupantekotilanteessa, jolloin sillä on myytävänä vain mätää perunaa, Suomen Säästöpankki Oy.

Vakuusrahasto on jo keväällä pyyt¨nyt amerikkalaista investointipankkia Merril Lynchiä arvioimaan Suomen Säästöpankin tilan, ja arvion perusteella laaditaan nyt pilkkomissuunnitelma. Ostajille ei kuitenkaan voida näyttää, kuinka innokas valtio on pankkia myymään, koska se vaikuttaisi hintaan. Heikki Koivisto antaa lasuntoja, joiden mukaan Vakuusrahasto aikoo tervehdyttä valtion omistuksessa olevan pankin. Myös Aho ja Viinanen kieltävä julkisuudessa, että valtio olisi myymässä tai pilkkomassa Säästöpankkia.

Neljän ostajapankin pääjohtajat tapaavat Iiro Viinasen 8. lokakuuta; Viinanen yrittää saada jokaiselta pankilta 100 miljoonaa markkaa lisää kauppahintaa, yhteensä 400 miljoonaa. Se ei olisi aivan pikkutienesti edes valtionvarainministerile aamupäivän työstä. Kesken neuvottelun Pekka Laajanen soittaa Viinaselle ja kertoo, että ihmiset nostavat paniikissa talletuksiaan Suomen Säästöpankin tileiltä, ja pankin rahat uhkaavat loppua. Paniikin on aiheuttanut Valtion vakuusrahaston hallintoneuvoston jäsen Esko Seppänen, joka on radiohaastattelussa aamulla kertonut, että Suomen Säästöpanin toiminta loppuu pian.

Pankinjohtajat tietävät jo ihmisten nostavan talletuksia, he ovat valtioneuvostoon tullessaan nhneet pitkät jonot Suomen Säästöpankin konttorin edessä Aleksanterinkadulla. Viinanen ei voi ryhty kiristämään kauppahintaa 400 miljoona markkaa ylöspåäin, hänen on saatava kauppa aikaan ennen kuin Suomen Säästöpankin rahat loppuvat. Vakuusrahasto ja pankit ovat sopineet jo kaikista pilkkomisen yksityiskohdista, pankit ovat jo jakaneet saaliin. Niiden ei tarvitse ottaa vastatakseen Suomen Säästöpankin ongelmaluotoista eikä niiden vakuutena olevaa omaisuutta. Kaikki yli miljoonan markan nousevat ongelmaluotot siirretään niitä varten perustettuun roskapankki Arsenaliin.

Vain kauppahinta on vielä sopimatta; siitä lyödään nyt kättä päälle. Ahon hallitus myy Suomen Säästöpankki Oy:n Kansallis-Osake-Pankille, Unitakselle, Osuuspankkien Keskus-Osake-Pankille ja Postipankille. Hinta on 5,6 miljardia markkaa. Muodollisesti päätös on pankin myynnistä tehdään hallitusessa 22. lokakuuta 1993. Silloin pankit ovat jo repineet saaliinsa, mutta valtion kassasta ovat myös lakkanneet Suomen Säästöpankkiin valuumasta lopputtomalta tuntuneet tukimiljardit.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

Deadline

2011-12-21T06:15:00.004+02:00

Se oli mahtava kokemus hiekkatien takaa tulleelle pojalle. Minusta tuli ministeri huhtikuussa 1994, kahdenkymmenen vuoden ja monen yrityksen jälkeen. Olin koko poliittisen urani ajan haaveillut siitä, että jonain päivänä voisin olla valtioneuvoston jäsen. Suurin osa meistä kansanedustajista elää päivästä toiseen samanlaisessa fantasiassa. En voi kiistää sitäkään, että on kiehtovaa ajatella, että ajallisen elämänkin jälkeen joku saattaa huomata toimintasi ministerinä, ja nimenomaan EU-ratkaisun maatalousministerinä 1994-95.

Haaveni toteutti itse asiassa Paavo Väyrynen. Hänellä oli nimittäin vakaa tarkoitus kaataa Esko Ahon hallitus ja sitä kautta torpedoida koko Suomen EU-jäsenyys. Väyrynen oli tosin ulkoministerinä esittelemässä hallituksen kannanoton, jonka pohjalta Suomi lähti neuvottelemaan jäsenyydestä, ja hoitikin aluksi asiaa eteenpäin Pertti Salolaisen kanssa Brysselissä. Mutta jostakin syystä Väyrynen oli saanut siinä vaiheessa pääministeristä tarpeekseen ja ajatteli kampata koko roskan kerralla nurin lähtemällä hallituksesta.

Muistan elävästi, kun Väyrynen ilmoitti asiasta, sillä käytin keskustelussa itsekin puheenvuoron. Totesin, että kun ulkoministeri nyt lähtee presidenttiehdokkaaksi vaaliknetille, on hänellä huomattavasti vapaammat kädet hallituksen ulkopuolella kuin sen sisällä istuessa. Lausuessani tämän oli sisälläni piru kuin tiiliskivi. Jotenin vaistosin, että Väyrysen taival käy eropäätöksen jälkeen vain entistäkin vaikeammaksi. Pääministeri Esko Aholle Väyrysen ero oli luonnollisesti kova laaki, mutta loppujen lopuksi Aho oli taitavampi kuin moni uskoikaan. Nuoren pääministerin päätös nostaa Heikki Haavisto ulkoministeriksi oli yksi kaikkien aikojen taidokkaimmista hallituspoliittisista vedoista, kun Väyrynen puolestaan joutui heti kohta kivisille tielleen.

Silloisen maatalousministeri Martti Puran mahdollisuudet hoitaa tehtäväänsä nojasivat täydellisesti Paavo Väyryseen. Kaikki Puran ratkaisut pohjautuivat siihen, mitä Väyrynen kulloinkin sanoi. Mutta yhtäkkiä ulkoministerinä olikin Heikki Haavisto, joka tuen sijaan arvostelikin maatalousministeriä suoraan ja siekailematta. Julkisuudessa näin ei koskaan tapahtunut, mutta kulissien takana Haavisto painosti Puraa aivan armottomasti. Samaan aikaan kaikki yksityiskohdat EU-neuvotteluisssa olivat auki, kansanäänestys oli tulossa ja maatalousväki seisoi vahvasti unionia vastaan. Maatalousministerin selkänoja oli Väyrysen lähdön myötä romahtanut, ja tässä tilanteessa Puralla oli vaihtoehtoina joko leppoisa virka Sodankylässä tai jatkuva pilkka. Hänen ratkaisunsa oli tässä valossa ymmärrettävä. Keskustassa vapautui perinteisesti hyvin halutta maatalousministerin paikka, mutta tällä kertaa sille tuolille ei olisi istahtanut suin surmikaan kukaan.

Kansanedustajat Aapo Saari ja Pauli Saapunki olivat ryhtyneet työhön pulestani jo pari kuukautta ennen Puran lähtöä. Saapunki kutsui minutja pienen ryhmän keskustalaisia kansanedustajia Lappiin. Siellä hän ilmoitti koko joukon mielipiteenä, että minun pitäisi lähteä ehdokkaaksi maatalousministerin virkaan. Myös valintaani hän piti jokseenkin varmana asiana. Pääministeri Ahon siunausta tälle operaatiolle ei kuitenkaan ollut, sillä hän olisi kaiketi halunnut paikalle marionettinsa Esa Härmälän. Mutta poliittisesti ajateltuna tällainen ratkaisu olisi ollut mahdoton, ja Esko Aho vaikeni kokonaan.

En sanonut ministerikaavailuihin juuta eikä jaata. Asia seisoi näennäissti aivan sinällään, mutta peli kävi taustalla kovilla kierroksilla. Asetelma alkoi kannaltani kääntyä suorastaaan kihelmöivän haastavaksi. Hyvissä ajoin ennen ministerinvaalia päätoimittaja Kari Väisänen kirjoitti minusta harvinaisen hävittömän pääkirjoituksen Etelä-Saimaa-lehteen. Tätä artikkelia myös Maaseudun Tulevaisuus mieluusti lainasi, ja samaisen lehden mielipidesivuilla MTK:n vt. puheenjohtaja Toivo T. Pohjala teki minusta suorastaan pellen. Oman vaalipiirini kansanedustaja Markku Laukkanen teki hänkin yötä päivää ahkeraa työtä valintaani vastaan, aina viimeisille hetkille saakka.

Todeksi koko leikki muuttui vasta pari tuntia ennen ministerinvaalia. Silloin Aapo Saari saapui vierailulle työhuoneeseeni: ”Se on nyt Mikko dead line. Lähdetkö leikkiin ollenkaan vaiko et? Aapo tivasi. ”Mikäs siin, pärstä tuiskuun vaan”, vastasin. Hetken kuluttua minut valittiin maa- ja metsatalousministeriksi miltei yksimielisesti.Puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän yhteisessä kokouksessa minua ehdotti tehtävään vaalipiirini kansanedustaja Raimo Liikkanen. Tämä oli itse asiassa rohkea veto; kenellekään ehdokkaista ei oltu näytetty ylhäältä käsin vihreää valoa. Liikkanen ei näin ollen tiennyt, lähtisikä hän saman tien kamppailemaan puoluejohdon tuulimyllyjä vastaan. Todellisia vastaehdokkaita en kuitenkaan saanut. Joku toimittaja halusi tietää, mitä tahtoisin sanoa uutena maatalousministerinä suomalaiselle talonpojalle EU-ratkaisun kynnyksellä. Lainasin heille lyhyesti suomalaista rukousta, Totesin, että toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat.

Lähdeaineisto: Mikko Pesälä Herrana on hyvä olla ISBN 951-20-5368-3

Kokoomus yrittää vaihtaa Viinasen

2011-12-20T02:53:00.004+02:00

”Olen alkanut pelätä mielenosoituksia. Kun hallituksen ensimmäisenä syksynä maanviljelijät kokoontuivat eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltään, menin heidän joukkoona, koska siellä oli paljon tuttua väkeä. Heillä oli hirttosilmukassa maatalousministerinnäköinen paperinen nukke. Pidin kuvaa lähinnä mauttomana, mutta en osannut protestia ottaa oikein vakavasti. Tunsin olevani enemmän kotona maalaisten joukossa kuin hallituksen riveissä”, Hannele Pokka kirjoittaa.

”Kun valtava joukko työttömiä kokoontui eduskuntatalon portaiten eteen, minunkaan mieleni ei tehnyt heitä puhuttelemaan. Katselin väkijoukkoa eduskunnan suurten pylväitten varjosta ja mietin, että osa noista ihmisistä tuntee todella vihaa Ahoa ja Viinasta kohtaan. Siinä sivussa he vihasivat kaikkia muitakin, jotka istuimme tässä hallituksessa”, Hannele Pokka jatkaa.

Kokkomuksen eduskuntaryhmässä kyti kapinahenki Ahon hallitusta vastaan. Kokoomukselle se oli Aho-Viinasen hallitus. Valtiovarainministerillä oli niin pelottava ja tehokas maine, että hänen rinnallaan puolueen puheenjohtaja Pertti Salolainen vaikutti yli-innokkaalta partiopojalta. Viinas-kritiikki ei ollut enää niin avointa kuin devalvaatiopäätöksen jälkeen syksyllä 1991, mutta sitä oli runsaasti eduskuntaryhmässä jäljellä.

”Ne kuvittelivat, että mä en tiedä. Mä tiesin koko ajan niitten hankkeista”, Viinanen sanoo. ”Mulle kerrottiin aina, mitä oli tapahtumassa. Mulla oli parempia kavereita kuin heillä niissa samoissa kokouksissa. Ne ei jumalauta tuntenu mua. Mä en olis ikinä allekirjoittanut eroanomusta, vaikka mitä olis päätetty puolueessa. Ministeri lähtee, jos se saa eduskunnalta epäluottamuslauseen tai presidentti erottaa. Ne olis joutuneet valitseen sen tien. Mä en ois vapaaehtosiesti niitten juonittelujen takia lähtenyt mistään”, Viinanen oli sanonut.

Viinasen ja Kimmo Sasin huonot välit olivat julkinen asia. Olihan Viinanen voimainsa tunnossa vaihdattanut kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan. Sasin tilalle oli noussut Sasin kaveri Ben Zyskowicz. Kokoomuslaiset puhuivat miesten epäsopivasta kemiasta, joka oli höpinää. Kysymys oli valtataistelusta, jossa Sasi oli joutunut pahasti alakynteen.

Eduskuntaryhän puheenjohtajan vaihtamisella rauha kokoomuksen sisällä ei palannut. Sasi kokosi ympärilleen pienen ryhmän, jossa avoimesti pohdittiin keinoja kokoomusministereiden kierrättämiseksi. Sasi sai pyrkimyksilleen tukea Kanervalta, jota nähtävästi tympi työministerin homma. Viinane haluttiin ulos hallituksesta. Myös Pietikäinen olisi saanut lähteä, mutta julkisuudessakin esillä olleisiin eropuheisiin ympäristöministeri vstasi pontevasti, ettei hänellä ollut aikomustakaan jättää haastavaa tehtäväänsä.

Kesän lopulla Kanerva antoi lehtimiesten ymmärtää, että kokoomuksessa tulee vaihtumaan kaksi ministeriä. Syyskunn alussa Viinaselle tuotiin terveisiä, että hänen toivottiin siirtyvän Hämeen läänin maaherraksi. Viran haltija oli siirtymässä sopivasti eläkkeelle. Viinanen teki selväksi, ettei häntä kiinnostanut maaherruus. Viinasen vaihtamisella, esimerkiksi kokoomuksen entiseen puheenjohtajaan, pääjohtaja Ilkka Suomiseen, sanottiin olevan keskustan tuki. Osa hallituksen talouspolitiikkaan kyllästyneistä keskustan eduskuntaryhmän jäsenistä toivoikin Viinasen vaihtamista. Sen sijaan Aho pääministerinä tiesi vallan hyvin, että Viinasen ero olisi horjuttanut rajusti hallitusken uskottavuutta maailman rahamarkkinoilla. Markkinavoimat luottivat Viinaseen ja se oli paljon painavampi perustelu Suomen heiveröisen talouskasvun lujittamiseksi kuin muutaman kansanedustajan kapinointi.

Osansa Viinasen vastaiseen kritiikkiin kokoomuksen omasta leiristä antoi kokoomuksen presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi. Tämä eheytyksen apostoli ei säästellyt sanojaan runtatessaan Viinasen talouspolitiikan opit: säästämisen ja menojen leikkaamisen. Viinanen lämpenikin viikko viikolta silmin nähden yhä enemmän Elisabeth Rehnin kampanjalle. Rehnille Viinaselta löytyi aina kannsutava sana. Luultavasti Rehnin talouspolitiikan opit, joista hän puhui vaalitilaisuuksissa, oli kirjoitettu Viinasen kammarissa.

Eripura kokoomuksen ryhmässä meni syksyllä 1993 niin pitkälle, että osa kokoomuksen kansanedustajista avoimesti kapinoi äänestämällä hallituksen budjettilakeja vastaan. Budjettiäänestsyten välissä Viinanen kävi kokoamassa kokoomuslaisten rivit ja passitti minut kotiin. ”Men heti kotiin. Tämä ei ole raskaana olevien naisten hommaa”, Viinanen komensi minua. Viinanen kävi lukemassa eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowiczille lakia. ”Jos te äänestätte hallituksen esityksiä vastaan, tämä hallitus ei elä päivääkään. Minä kaadan sen vaikka yksin. Mitäs siihen sanot?” Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja ei sanonut mitään. Seuraavissa äänestyksissä kokoomuslaiset painoivat taas yksimielisesti jaa-nappia.Viinasesta oli tullut kokoomuksen todellinen johtaja.

Lähdeaineisto Hanne Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7

Röhönauru ja hevosenleikki

2011-12-19T03:17:00.003+02:00

Torstaina 15. huhtikuuta muuan ystävä soitti, että Paavo Väyrynen eroaisi hallituksesta ja Heikki Haavistosta tulisi ulkoministeri. Ensimmäinen tieto ei ollut yllätys, Väyrynen oli kaatanut jo viikkoja innolla Ahon hallitusta. Toinen tieto oli täysin käsittämätön. Mitä tehdä? Sihteeri kertoi Haaviston olevan matkalla lentokentälle ja sieltä – Brysseliin. Ystävällisesti, mutta päättäväisesti sihteeri kieltäytyi sanomasta enempää. Tarkistussoitto ulkoministeriöön. Muuan virkamies päästi ensin röhönaurun, rauhoituttuaan hän kertoi Esa Härmälän puhuneen ministeriön kuppilassa Haaviston tulosta ministeriksi. Sitä oli pidetty hevosenleikkinä.

Testasin nimeä työtovereihin, Unto Hämäläinen kirjoittaa. Yksimielisesti totesimme Haaviston täysin mahdottomaksi ajatukseksi. Emme tienneet silloin, että asia oli ratkaistu muutaman korttelin päässä presidentinlinnassa. Aho oli edellisenä yönä keksinyt Haaviston, aamulla hän taivutteli Haaviston ehdolle ja sen jälkeen kiirehtinyt Koiviston luokse. Koivistoakin hirvitti aluksi Ahon kiire viedä päätökseen keskustan sisällä saman tien. Pian löytyi yhteisymmärrys, näin pitää tehdä.

Linnasta Aho kiirehti eduskuntaan, kertomaan muulle puoluejohdolle aikeistaan. Esimerkiksi Hannele Pokka, joka oli sentään hallituksen oikeusministeri ja puolueensa varapuheenjohtaja, sai ennen ratkaisevaa kokousta Aholta paperilapun, jossa luki: ehdokkaani ulkoministeriksi on Heikki Haavisto. Ehdokkaasta äänestettiin Haaviston ja varapuheenjohtaja Olli Rehnin kesken. Haavisto voitti selvästi. Keskusta valitsi puolueen kiivaimman EU-vastustajan ja pudotti kiivaimman EU-puoltajan – käymään jäsenyysneuvotteluja.

Ennen Haaviston keksimistä Aho oli yrittänyt suostutella Väyrystä jatkamaan ministerinä. Kun Väyrysen päätä ei onnistuttu kääntämään, Ahon oli etsittävä uusi ulkoministeri, sillä Aho oli päättänyt sitkeästi jatkaa pääministerinä. Ministerin löytäminen oli vaikeaa, sillä uuden ministerin piti kohtuullisesti hallita asiat, ja olla poliittisesti vahva. Hallituksessa oli päätetty, että EY-neuvottelujen tulos piti alistaa neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Keskustan väki oli jakautunut, varsinkin maataloussiipi MTK:n avustuksella vastusti koko neuvotteluja.

Kaiken lisäksi Aholle oli tulossa lisää päänsärkyä Väyrysen lähdöstä. Miesten välit olivat tärväytyneet hallituksen sisäisissä kiistoissa. Aho saattoi laskea Väyrysen siirtyvän aikaa myöten vastustajien leiriin. Jälkikäteen arvioituna MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston vetaminen ulkoministeriksi oli nerokas ratkaisu. Sillä oli jopa ratkaiseva merkitys neuvottelujen kululle ja jäsenyyden hyväksymiselle.

Aluksi muissa puolueissa ja tiedotusvälineissä oltiin aivan ällikällä. Vain muutama kommentaattori löysi hankkeesta jotain myönteistä sanottavaa, eikä Haaviston maine yhtään parantunut, kun arkistosta kaivettiin esiin vanhat leikkeet Haaviston pari vuotta aikaisemmin saamista suurista sakoista. Häntä pidettiin moraalisestikin kelvottomana ministeriksi.

EY:n komissiossa arvioitiin Suomen olevan nyt tosissaan jäsenyysneuvotteluissa, kun pahin vastustaja oli värävtty neuvottelupöytään. Maatalouden ja aluepolitiikan tukiaiset tiedettiin jo etukäteen visaisimmiksi kysymyksiksi neuvotteluissa. Haavisto hyppäsi liikkuvaan junaan, sillä Suomi, Itävalta ja Ruotsi olivat aloittaneet jäsenyysneuvottelut Euroopan yhteisön kanssa 1. helmikuuta 1993. Jäsenyyshakemuksen jättämisestä kulunut vuosi oi ollut ulkoministeriössä kiireistä aikaa, valmistelijoiden oli ponnisteltava yli voimiensa, sillä kahden muun hakijamaan etumatka oli pitkä. Niiden hakemukset olivat olleet sisällä kauemmin, ja Ruotsilla ja Itävallalla oli Suomea huomattavasti parempi tuntuma yhteisön toimintatapoihin.

Edellisenä vuonna päättyneet Eta.neuvottelut olivat koituneet Suomelle siunaukseksi, vaikka itse sopimus saatiin voimaan vasta vuoden 1994 alusta alkaen. Käisteltävät asiat ja vastapuolen ihmiset tunnettiin hyvin. Käytännön neuvottelutyön veto oli uskottava tutulle virkamieskolmikolle: ulkoministeriön kauppapoliittinen alivaltiosihteeri Veli Sundbäck, kauppapoliittisen osaston päällikkö Antti Satuli ja apulaisosastopäällikkö Eikka Kosonen lähtivät uuteen urakkaan. Suomen EY-suurlähettiläs Erkki Liikanen oli onnistunut luomaan Brysseliin hyvän suhdeverkon, jota täydenis hänen erinomainen tuntemuksensa Suomen politiikan kiemuroista. Maatalousasiantuntijaksi oli siirtynyt Esa Härmälä, pääministerin luottomies, juridista puolta ajatteli Niilo Jääskinen, nuori EY-oikeuteen perentynyt juristi.

Ongelmia aiheutti poliittinen johto. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja ulkoministeri Paavo Väyrynen eivät tulleet toimeen keskenään. He katsoivat asioita eri näkökulmasta. Salolainen oli integraatiomyönteinen ja Väyrynen varauksellinen. He olivat ihmisinä kaukana toisistaaan, eikä asiaa helpottanut meneillään oleva presidentinvaalitaistelu. Molemmat olivat juuri neuvottelujen alkaessa omien puolueidensa esivaaliehdokkaita. Ministeriön työnjaosta sopiminen kesti kuukausia, ja onnistui vasta Koiviston ja Ahon avulla.

Tuskin neuvotteluja oli saatu avatuksi, kun Väyrynen ilmoitti Aholle lähteävnsä hallituksesta. Eroilmoitusta oli edeltänyt vaihe, jossa Väyrynen oli etsinyt yhteistyömahdollisuuksia sosiaalidemmkraatteihin, hallituksen vaihtamista. Suomen talous oli huonossa kunnossa, eikä hallituspuolueissa ollut oikein uskoa Ahon hallituksen selviämisestä. SDP:n sisällä oli myös kovaa hallitukseen vetoa. Tosin puolueen omat asiat olivat täysin sekaisin. Ulf Sundqkvist oli eronnut kesken kauden puheenjohtajan tehtävästä ja puoluetta repi yhtä aikaa kaksi kovaa valtakamppailua: Paavo Lipponen ja Antti Kalliomäki kilpailivat puheenjohtajuudesta sekä Martti Ahtisaari ja Kalevi Sorsa presidenttiehdokkuudesta. Ulkoministeri vaihtui toukokuun alussa. Kun Väyrynen viimeisen kerran osallistui presidentin esittelyyn, paikalla olleet ministerit jännittivät, miten Koivisto reagoi vanhan työtoverin lähtöön. Koivisto nyökkäsi, eikä sanonut sanaakaan.

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

Itä-Saksan jäämistöä

2011-12-18T02:41:00.005+02:00

Puolustusvoimien määrärahat sidottiin vuoden 1992 toukokuussa kalliisiin Hornet-hankintoihin samaan aikaan, kuin maavoimien valmiustilanne piti pelastaman todelliseltä katastrofilta niin kutsutun Saksan kalustonoston avulla. Tällä ostolla hämättiin vain Suomen kansaa ja ehkä Pohjoismaita. Kaikki muut tiesivät, mikä kaluston ja tarvikkeiden laatu oli: ne olivat osittain varsin huonokuntoista tavaraa. Jan Klenberg antoi tuolloin haastattelun IltaSanomille. Hän korosti haastattelussa, että Saksan merivoimien suuri asekauppamahdollisti Hornet-hankinnan. Eli komentaja antoi ymmärtää, että maavoimien kalustopuutteet oli nyt korjattu joten seuraavan vuosikymmenen ajan voidaan keskittyä käyttämään rajusti rahaa ilmavoimiin.

Tämä hämäys kirjattiin puolustuvoimien vuoden 1992 toimintakertomukseen vakuuttavin sanakääntein:” Maavoimien sodan ajan keskeisimpiä joukkoja, kahta panssariprikaatia, 10 jääkäriprikaatia ja 14 jalkaväkiprikaatia, kehitettiin käyttäen hyväksi Suomelle suotuisaa tilannetta kansainvälisessä puolustusmateriaalikaupassa. Entisen Itä-Saksan jäämistöstä ostetulla materiaalilla saatiin Panssariprikaatien kalusto yhdenmukaistetuksi. Jääkäriprikaatien materiaalisessa valmiudessa ei päästy asetettuihin tavoitteisiin kaikilta osin …. Joukkojemme tulivoia on kuitenkin ratkaisevasti parantunut.”

Ostaja otta riskin ostaessaan Itä-Saksan tai minkä tahansa firman konkurssipesästä vanhoja, säästä kärsineistä metallirakennelmia. Tällä kertaa riski osoittautui puolustusvoimien materiaaliselle valmiudelle kalliiksi, koska varusteiden käyttökuntoon saattamiseksi ei ollut riittävästi varoja. Tätä ei tietenkään haluttu julkisesti tunnustaa.

Vuonna 1993 komentaja Jan Klenberg kirjoitti puolustusvoiminen toiminnasta:”Vuonna 1993 ei alkanut yhtään materiaalihankintojen tilausvaltuutta.” Hänen mukaan erityisesti maavoimille ei ole vuosiin odotettavissa riittäviä tilausvaltuuksia. ”Saksasta maavoimille vuonna 1993 jatkuneet hankinnat ovat kuitenkin olennaisesti parantaneet tilanetta tulivoiman osalta. On toisaalta huomattava, että tämän materiaalin täysimääräinen käyttöönsaanti vaatii aikaa 3-4 vuotta. Edellytyksenä tähän on se, että käyttöönottoon on riittävästi varoja.”

Uuden puolustuvoimien komentajan, kenraali Gustav Hägglundin johdolla kerrottiin vuonna 1994 maavoimien osalta muun muassa, että ”keskeisimpien sodan ajan joukkojen varustamista jatkettiin pääosin entisestä tä-Saksasta hankitulla materiaalilla.” Materiaali saattiin samana vuonna kokonaisuudessaan Suomeen ja sen kyttöönotto- ja varastointihuolto jatkui edelleen kotimaassa.

Vuoden 1996 lopulla jouduttiin toteamaan salassa julkisuudelta, että maavoimien operatiivinen varustaminen oli epäonnistunut eikä siitä tulisi mitään entisen Itä-Saksan kalustolla ja yhä niukemmilla uusila hankintavaroilla. Tätä puolustusvoimien johdon virhettä ei ole koskaan julkisesti paljastettu. Epäonnistuminen oli yksinkertaisinta peittää muuttamalla doktriinia. Uudistettu taisteluoppi esiteltiin keväällä 1997 hallituksen eduskunnalle antamassa puolustusselonteossa.

Maavoimien kehittämisessä epäonnistunut 1990-luku saatiin lakaistuksi maton alle sillä, että maavoimien vahvuutta pudotettaisiin tulevaisuudessa 110 000 hengellä ja uusien uhkakuvien mukaan tarvittaisiin vain vähäinen, hyvin varustettu maavoimien ”kärki” eli valmiusyhtymät ja niiden käyttöön helikoptereita. Kiireestä viestii se, että suunnitelma oli niin kypsymätön, ettei siinä osattu sanoa, millaisia helikoptereita pitäisi hankkia ja kuinka paljon. Siinä ei myöskään kerrottu, kuka niitä käyttäisi, miten ja missä organisaatiossa ja mitkä olisivat käytön todelliset tavoitteet. Samaan aikaan armeijan operatiivisen valmiuden taso jatkui laskuaan, kun tarvittavaa määrää kertausharjoituksia ei voitu järjestää, eikä maavoimien tulivoimaa eikä muitakaan kipeästi kaivattuja järjestelmiä saatu lisättyä merkittävästi.

Vuonna 1998 kenraali Gustav Hägglund kirjoitti katsauksessaan: ”Operatiivisen suunnittelun painopiste oli strategisen iskun ennaltaehkäisyn ja torjunnan suunnittelussa.” Käytännössä se merktisi valmiusjoukkojen varustamista ja kouluttamista sekä uuden aselajin, ilmarynnäkköjoukkojen, kehittämistä helikoptereineen.

Lähdeaineisto Pentti Sainio Maanpuolustusta vai suurvaltapolitiikkaa? ISBN 951-572-870-6

Vaikeutena Väyrynen

2011-12-17T04:08:00.003+02:00

Elisabeth Rehn kirjoittaa kirjassaan Kaikki on mahdollista, että kokeena ministerinä Väyrynen oli aikoinut itsestäänselvästi haalia koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Hän ei osannut edes ajatella, että puolustusministerille kuuluisi osa turvallisuuspolitiikkaa, kuten länsimäissä on yleisesti tapana. Aktiivinen roolini tuli siksi hänelle yllätyksenä ja kai järkytyksenäkin. Väyrynen oli myös tiukasti takertunut vanhaan kylmään sodan maailmankuvaan, eikä hän pysynyt maailman muutosten vauhdissa mukana. Siksi minä sain tilaisuuden napata kiinni uusista tuulista ja päästä ensimmäisenä sanomaan ääneen monia siihen asti kiellettyjäkin asioita.

Turvallisuuspolitiikan reviirikiistan lisäkis välejämme alkoi vuoden 1992 alusta kalvaa toinenkin, Väyrysen kannalta paljon vakavampi ongelma: korkea kansansuosioni. Presidentiksi avoimesti pyrkivälle Väyryselle tuli elintärkeäksi murentaa minun kannattukseni. Ministeriaikanai alussa media oli suhtautunut minuun pääasiassa positiivisesti. Vuonna 1992 kaikki muuttui joku olisi sammuttanut katkaisemisesta valot. Hyökkäys seurasi toistaan.

Tyypillinen tapaus oli vuoden syksyllä 1992 puhjennut kiista Horneteista USA:lta pyydettävästä alennuksesta, joka julkisuudessa leimattiin ”liittolaisalennukseksi”. Alennuksen pyytämistä oli käsitelty puolustusneuvostossa, jossa oli minun lisäkseni paikalla muita ministereitä ja ulkomnisteriön korkeimmat virkamiehet. Kuvittelin itsestäänselvästi, että ulkoministeriöstä olisi informoitu presidenttiä ja niin kuvittelivat kaikki muutkin. Kukaan ei kuitenkaan ollut saattunut mainitsemaan asiasta Koivistolle.

Kun asiaa käsiteltiin hallituksen ulkoasianvaliokunnassa, presidentti oli hyvin, hyvin vihainen. Laukaistakseni kiusallisen tilanteen vastasin Koivistolle, että asiassa oli ilmeisesti päässyt sattumaan valitettava tietokatkos, josta olin hyvin pahoillani. Anteeksi en tietenkään pyytänyt, koska asia ei ollut erityisesti minun virheeni.
Vähän myöhemmin minut oli kutsuttu keskustan päämajaan tapaamaan keskutalehtien päätoimittajia. Ilmeisesti juuri ennen minua esiintynyt Väyrynen oli neuvonnut päätoimittajia kysymään asiasta. Vastasin kysyjille, että olihan se kieltämättä ikävä tapaus. Seuraavana päivänä kaikki keskustalehdet huusivat yhdessä kuorossa maailmalle: ”Rehn pyysi Koivistolta anteeksi”.

Keskisuomalainen-lehti johti taas kerran Väyrysen tykistöä: ”Sotaministeri omi prosessissa itselleen roolin, joka ei hänelle kuulu. Mikäli Suomi eläisi tarkkoja aikoja ulkopoliittisesti, menettely aiheuttaisi ministerin vaihdoksen.” Samoihin aikoihin Iltalehden kautta vuodatettiin tieto siitä, että ulkoministeriö oli loukkaantunut minun vapaamuotoisista keskusteluistani puolustuministeri Dick Cheynen kanssa USA:n vierailuni aikana.

Ulkoministeriössä oli totuttu siihen, että puolustusministeri luki tämän kaltaisissa tapaamisissa vain UM:n valmiiksi kirjoittaman puheen, eikä pukahtanut yhtäkään omaa ajatustaan. Varmuuden vuoksi paikalla piti aina olla lapsenvahtina myös ulkoministeriön virkamies. Minä toimin toisin. Kun Cheyney ehdotti kahdenkeskistä keskustelua, suostuin mielelläni. Amerikkalaiseen tapaan puhuin vapaasti ilmn papereita, mutta en taatusti poikennut vähääkään Suomen ulkopolitiikan linjalta. Huomasin, että avoimuuteni teki Cheynyyn erittäin hyvän vaikutuksen.

Washintonin lehdistöklubin puheessani 16.10.1992 puhuin myös suorempi sanoja kuin suomalaispoliitikoilta oli totuttu kuulemeaan: ”Neuvostoblokin romahdus on aiheuttanut seismisen aallon, joka on ravistellut vanhan mantereen poliittisia ja sotilaallisia rakenteita. Suomi, uskollisena ulkopolitiikkansa realistisille traditiolle, on muokannut uudestaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa heijastamaan geopoliittist asetelmaa. On tärkeä painottaa, ettei Suomi hakenut EY-jäsenyyttä turvallisuussyistä. Päätös tehtiin kansallisen strategian tasolla: päätettiin, että Suomen etuja palvelee ylipäätänsä paremmin se, että Suomi on yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolella. On kuitenkin selvää, että turvallisuusanalyysillä oli oma osansa. On ilmeistä, että jos EY-jäsenyyden katsottaisiin heikentävän Suomen turvallisuutta, Suomi ei olisi jäsenyyttä hakenut.”

Eiväthän nuo mitään mullistavia paljastuksia olleet, mutta saivatpa sentään ulkoministeriössä pitkään toimineen keskustalaisen Keijo Korhosen vertaamaan minua Kainuun Sanomien pääkirjoituksessaan ”banaanitasavallan sotaministeriin”: ”Ministeri erehtyy, jos hän arvelee itsellään olevan varan pikkurouvan herttaisiin päähänpistoihin. Jos oikein huonosti käy, hän leikkii suomalaisten sotilaiden verellä.” Korhosen purkaus heijasteli paitsi ulkoministeriön mustasukkaisuutta (Korhonenhan oli vanhoja UM:n miehiä) myös keskustalaisten raivoa oman pyhän ulkopolitiikkansa puolesta. Korhostahan pidettin kai pitkään melko vakavastakin otettavana presidenttiehdokkaana, mutta jotenkin hän onnistui uhollaan ajamaan itsensä nurkkaan.

Seuraava isku tuli vähän myöhemmin ns. Nato-vierailujupakassa. Eräs puolustushallinnon virkamies oli Euroopan matkallaan tavannut Naton edustajia, jotka olivat pyyttäneet häntä välittämän viestin, että Suomen puolustusministeri olisi hyvin tervetullut vierailemaan Naton päämajassa. Vastasin, ettei minulla olisi mitään vierailua vastaan, sopivan tilaisuuden tullen.

Vähän myöhemmin Iltalehteen vuodatettiin kohujuttu, jossa väitettiin minun itse kutsuvan itseäni Natoon ja muutenkin sooloilevan ulkopolitiikassa. Asiaa tutkittiin, mutta vuotanutta virkamiestä ei koskaan löydetty. Jäljet johtivat kuitenkin selvästi Väyrysen suuntaan. Vuotokampanja loppui vasta, kun uhkasin antaa asian poliisin tutkittavaksi.

Myöhemmin suhteeni Väyryseen ovat olleet aia erikoiset. Europarlamentissa jouduimme olemaan tekemisissä enemmänkin ja silloin sain tutustua Väyrysen kaksoisluonteen toiseenkin puoleen. Kun Väyrynen haluaa sinusta itselleen jotakin hyötyä, hän osaa olla aivan hämmästyttävän lämmin ja hurmaava. Väyrynen oli pudonnut Brysselissä kahden asunnon loukkuun. Hänellä oli kaupungin ulkopuolella kallis ja hankala asunto, josta hän halusi päästä eroon, koska oli saanut uuden, edullisemmana asunnon. Hän yritti kaupata asuntoaan kaikille kollegoilleen, myös minulle. ”Voi Elisabeth, olisi niin hauskaa, jos sinä pistäytysit katsomassa asuntoani”, Väyrynen maanitteli sokerisesti, mutta tuloksetta. Vuosien mittaan olen oppinut huomamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän on kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.

Lähdeaineisto: Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0

Operaatio Ahtisaari

2011-12-16T04:21:00.004+02:00

Toimittaja Pentti Sainio kertoo kirjassaan miten valtion rahoilla matkustellaan. Sainion mukaan valtiosihteeri Martti Ahtisaari teki henkilökohtaisen virkamatkan 21.-26. tammikuuta 1992 Washingtonin. Matkan tarkoitus: ”IVY:n avustamista koskeva koordinaatiokokous Washingtonissa 22.-23.1.1992”. Matka maksoi Suomen veronmaksajille I-luokan lentolippuineen 17950 markkaa, mutta ei kuulunut valtiosihteerin työsarkaan. Tällä matkalla ei ollut mitään tekemistä hänen virka-asemansa työtehtävien kanssa. Se kuului niihin henkilökohtaisella virkamatkapäätöksellä tehtäviin matkoihin, joita alaisten oli vaikea kontrolloida ja joita ulkoministeriön sosiaalidemokraattiset virkamiehet olivat vuosien aikana tottuneet tekemään ja katsomaan sormiensa läpi. Tämä matka meni ministeriön kauppapoliittisen osaston piikkiin.

Tammikuisen Washigtonin matkan jälkeen Ahtisaari ehti olla vain parin päivän ajan työpaikallaan Helsingissä. Sen verran että sai suunnitelmansa kuntoon ja matkusti seuraavana päivänä 28. tammikuuta Lontooseen. Tämä Lontooseen tehty virkamatka päättyi 31. tammikuuta. Matkan tarkoitukseksi Ahtisaari merkits epämääräisesti: Esitelman Wilton Parkin seminaarissa, keskustelut FCO:ssa” (Foreing and Commonwealth Office, Britannian ulkoministeriö). Matka maksoi 6257 markkaa. Kummallista tuossa virkamatkassa oli, että tämän virkamatkan Ahtisaari esitteli vasta 31. tammikuuta, siis matkalta palattuaan ja päätös tehtiin 5. helmikuuta 1992. Matka meni hallinnollisen osaston piikkiin.

Valtiosihteeri Ahtisaari matkusti 5.-14. helmikuuta 1992 henkilökohtaiselle 10 päivän virkamatkalle Kolumbiaan. Matkan tarkoitukseksi merkittiin: ”UNCTAD VIII-konferenssi 8.-25.2., esikonferenssi 6.-7.2. ja Pohjoismaiden valmistelukokous 2.-3.2. Cartegass, Kolumbiassa”. UNCTAD on YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi. Matkan tarkoituksen kannalta tuntuu oudolta, että h ei ehtinyt pohjoismaiden valmistelukokoukseen, tuskin esikokoukseenkaan, ja varsinaisen kokouksen aikana Cartegassa hän ei oleskellut kuin reilut viisi päivää, vaikka kokous kesti 18 päivää. Tämä matka meni kauppapoliittisen osaston piikkiin ja maksoi valtiolle 26346,80 markkaa. Majoituskuluja Ahtisaarella ei ollut, koska hän matkansa aikana asui ja liikkui Kolumbiassa muiden kustantamana. Ulkoministeriön hallintoa tuskin tuolla matkalla edistettiin.

2.-5. maaliskuuta samana vuonna Ahtisaari teki henkilkohtaisen virkistysmatkan Tallinnaan, Riikaan ja Vilnaan. Matkan tarkoitus: ”Valtiosihteeri Ahtisaaren matka Viroon, Latviaan ja Liettuaan”. Tämä matka maksoi 9573,90 markkaa ja se tehtiin hallinnollisen osaston laskuun. Matkalta maksettiin myös rouva Ahtisaarelle päivärahoja 602,50 markkaa.

16.-19. maaliskuuta 1992 Ahtisaari teki seurueensa kanssa matkan Venäjälle. Pietariin, Petroskoihin ja Muurmanskiin suuntautunut matka kirjattiin Ahtisaarelle toteutuneiksi matkakuluiksi summalla 9986,28 markkaa. Tämä matka meni hallinnollisen osaston piikkiin. Varsinainen hämmästyksen aihe tuli vasta matkan jälkeen: valtiolta laskutettiin suihkukoneen käytöstä 45000 markalla! Tämä valtion virkamiehen ylellinen suihkukonelasku lama-Suomessa kauhistutti kaikkia asia käsitelleitä. Eihän edes Tasavallan Presidentti lennä valtion varoilla noin ruhtinaallisesti. Kaiken lisäksi matka oli valtiosihteerille täysin tarpeeton virkamatka.

Maaliskuussa 21.-22.1992 Ahtisaari piipahti virkamatkalla Brysselissä. Matkan tarkoitus:”suurläehttiläskokous Brysselissä 22.-23.3.1992”. Tämä matka meni hallinnollisen osaston piikkiin ja maksooi 7056,80 markkaa. Kummallista on, mikäli tuo kokous oli matkan varsinainen syy, että Ahtisaari palasi Suomeen sinä päivänä, jona kokous varsinaisesti alkoi.

7.-8. huhtikuuta 1992 valtiosihteeri Ahtisaari oli taas seurueineen Venäjällä, tällä kertaa Moskovassa. Kustannukset Ahtisaaren osalta olivat 5376,25 markaan ja maksajana hallinnollinen osasto. Matkan tarkoitukseksi oli merkitty epämäärisesti kuten aiemminkin:”Valtiosihteeri Ahtisaaren ja seurueen matka Venäjälle”. Kysyä sopii, voiko Suomen valtion muissa ministeriöissä matkustella ulkomailla löysin perustein. Ministeriön käytävillä on ihmetelty, miksi hallinnosta vastaava korkein virkamies käy tiuhaan tahtiin Venäjällä. Ottamassa hallinnosta mallia?

Huhtikuun lopulla 1992 valtiosihteeri teki henkilökohtaisen virkamatkapäätöksensä kahden viikon matkasta Afrikkaan. Matka alkoi 21. huhtikuuta ja päättyi 5. päivänä toukokuuta, tarkoitukseksi Ahtisaari merkitsi: ”Valtiosihteeri ja rouva Ahtisaaren virallinen vierailu Botswanaan, Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan”. Normaalisti viralliset vierailut johonkin maahan maksaa kutsuja. Tämä matka maksoi valtiolle Martti Ahtisaaren osalta 44746,16 markkaa ja lisäksi pienkoneen vuokraa välillä windhoek-Ondnagwa-Windhoek 12067 markkaa, joka puolitettiin valtiosihteerin ja puolison matkalaskuihin. Täysin pöyristyttävänä ministeiössä pidettiin jälleen sitä, että rouva Ahtisaaren muut kulut: 29692,80 markkaa maksettiin valtion varoista. Noihin kuluihin sisältyivät myös Eeva Ahtisaarelle maksetut päivärahat, saman suuruiset kuin valtiosihteerille eli 2324 markkaa. Matka meni hallinnollisen osaston piikkiin. Tämä Ahtisaaren pariskunnan keväinen lomamatka oli kova pala purtavaksi monenlaista nähneelle ulkoministeriön byrokratiallekin. Kaiken kaikkiaan Ahtisaarten, siis valtiosihteerin ja kotirouvan, jolla ei ole ministeriön kanssa mitään tekemistä, Afrikan matka maksoi veronmaksajille 86507 markkaa.

Wideristä vaiettiin

Helsingissä tammikuussa 1985 toimintansa aloittaneelle Wider-instituutille annettiin kaikki, mitä sellaiselle laitokselle ylipäätään voidaan keksi annettavan. Suomi korotti panoksiaan taistellessaan Hollannin kanssa siitä, kuka saa syytää veronmaksajien rahoja turhuuteen, kun YK-yliopisto ”tarjosi” laitosta eri maille. Parasta innostusta laitokseen osoittivat Suomi ja Hollanti. Suomi voitti lopulta ”tarjouskilvan” korottamalla Hollannin panosta vielä 10 miljoonalla dollarilla. Tuolloinen pääministeri Kalevi Sorsa ja ulkoministeri Paavo Väyrynen tekivät hartiavoimin työtä laitoksen tien tasoittamiseksi Helsinkiin. Tuohon aikaan taloudellisena ihmelapsena pidetty professori Pentti Kouri oli myös hankkeen kannattajia. Niinpä hän sai kunnian Suomen edustajana istua Widerin ensimmäisessä johtokunnassa.

Widerin Suomeen saamisella oli kaksi tarkoitusta. Ensiksikin toivottiin sen todella tuovan merkittävää ja kansainvälistä Helsingin YK-kuvaan ja maamme teideyhteisöön. Toiseksi tuohon aikaan valtion budjetissa oli niin paljon kehitysyhteistyövaroja, että niille oli vaikea keksiä järkeviä käyttökohteita. Ulkoministeriön kehitysyhteistyövarojen päällä istuva Martti Ahtisaari sai esikuntineen alusta lähtien junailla käytännön asioita widerin johtajan, Lal Jayawardenan kanssa. Srilankalainen tohtori Jayawarena oli kokenut YK-konkari, entinen maansa suurläehttiläs ja johtaja Sri Lankan ulkoministeriössä. Hän oli eräänlainen jatkuva virkojen saalistaja kuten Ahtisaarikin. Ei ihme, että Ahtisaari ja Jayawardena tulivat hyvin toimeen Widerin alkumetreillä aina Jayawardenan skandaalikäryn peittämään Suomesta poistumiseen saakka helmikuussa 1993. Käydessään syyskuun lopulla 1993 New Yorkissa Martti Ahtisaarella oli mahdollisuus tavata vanhaa ystäväänsä, koska tämä oli myös kaupungissa etsimässä luksuselämään oikeuttavaa YK-virkaa. Eihän Ahtisaarellakaan koivn merkittävää virkaa Genevessä ollut, mutta YK:n päämajassa Jayawardenan ja Widerin sotkut Suomessa tiedettiin niin tarkkaan, ettei Jaywardenalle ole siellä suunnalla enää tulevaisuutta lainkaan. Niin, ellei Suomi tulevaisuudessa keksi kehitysyhteistyövaroilleen YK:n tai jonkun muun kasvottoman kansainvälisen byrokratian kautta rahareikää, jonne hänet saataisiin kaupanhieronnassa istutettua.

Widerin piti aikoinaan tuoda Suomelle mainetta hyväntekijänä, nostaa suomalaisen kehitysmaatutkimuksen tasoa sekä työllistää useita suomalaisia tutkijoita. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tähän päivään mennessä Wideriin on uponnut rahaa reilut 300 miljoonaa markkaa. Kukaan ei tiedä todellisia lukuja, koska markkamäärät ovat vuosien saatossa salaisilla päätöksillä, hämärillä perusteilla ja monimutkaisilla budjettikierrätyksillä kasvaneet sitä mukaa, kun Jayawardena ilkesi härskisti lisää vaatia. Widerille varattiin Helsingin keskustasta, Graniittitalosta, kolme miljoonaa markkaa vuodessa maksavat vuokratilat, jotka oli mitoitettu järjesttömästi tarpeeseen verrattuna. Lähes 60 % huonetilasta oli tyhjillään institutin kahdeksan toimintavuoden ajan.

Martti Ahtisaari - Nobel-palkittu
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2008/11/martti-ahtisaari-nobel-palkittu.html

Poliittinen kehitys neuvottelujen aikaan

2011-12-15T03:07:00.003+02:00

Suomen jäsenyysneuvottelut alkoivat tammikuun lopulla 1993. Hallitus piti 1.2.1993 tiedotustilaisuuden. Salolainen katsoi seuraavana päivänä eduskuntaryhmässään, että itse neuvotteluissa ei ollut mitään salaista, vaan kaikki ministeriöt selvittäisivät neuvottelutavoitteita eduskunnan eri valoikunnissa. Suomen alkuueehvuoro oli valmisteltu kaikkien tahojen kanssa yhteistyössä. Salolainen luonnehti sitä tavoitteelliseksi, mutta ei liian yksityiskohtaiseksi.

Kokoomuksen työskentelyä häiritsivät vuoden 1993 alussa ryhmänjohtaja Kimmo Sasin ja valtionvarainministeri Iiro Viinasen huonot suhteet. Asia oli puolueen kannalta kusallise paljon julkisuudessa. Sasi torjui käsityksen, että Viinaselle olisi valittu seuraaja valtionvarainministerinä; tarkoitus oli, että Viinanen jatkaisi tässä tehtävässä. Sasi jo pahoitteli huonoa suhdettaan Viinaseen ja ehdotti palaveria, mihin Viinanen suostui, mutta ilmoitti: ”Lopputulos on silti selvä”. Viinanen oli uhannut erolla, mitä pidettiin huonona viestinä maailmalle tässä tilanteessa. Zyskowicz sovitteli ja ilmoitti ryhmän antavan tukensa Viinaselle, jonka toivoi jatkavan valtionvarainministeinä.

Puheenjohtaja Pertti Salolainen joutui vaikeaan välikäteen ja vastusti Viinasen eroa: ”Maan talouspoliittinen tilanne on kuitenkin otettava huomioon, minkä vuoksi ei ole mahdollista, että valtionvarainministeri eroaisi”. Salolainen itse esitti ratkaisuksi mallia, jonka mukaan Ben Zyskowicz valittaisiin ryhmän puheenjohtajaksi. Kun Viinanenkin totesi luottavansa Zyskowicziin ja tämä sai yleisen tuen, ryhmä hyväksyi yksimielisesti Salolaisen tekemän esityksen. Olikin tärkeätä saada työrauha. Suomen jäsenyysneuvottelut olivat alkaneet ja talouspolitiikka vaati paneutumista. Maassa oli valtavia ongelmia, minkä uusi puheenjohtaja Zyskowicz totesikin ensi sanoikseen.

Poliittinen tilanne oli hankala vuoden 1993 alussa. Keskustassa oli paljon EY-vastustusta. Maan kannalta oli erinomaisen hyvä asia, että Keskusta oli maan hallituksessa. Salolainen arvioikin 12.2.1993, että jos Keskusta olisi nyt oppositiossa, se toimisi täysillä EY-jäsenyyttä vastaan. Samanaikaisesti presidenttipeli oli alkanut tosissaan. Ehdokkaat alkoivat olla keväällä 1993 selvillä. Kokoomuksen Raimo Ilaskivi voitti puolueensa esivaalin ennen puheenjohtaja Pertti Salolaista. Hän asetti tavoitteekseen yli 50 %:n ääniosuuden eduskuntaryhmässä 14.4.1993 pitämässään alustuksessa. Näin ollen 30 % tuli saada muualta kuin Kokoomuksen äänestäjiltä. Hän kytki Kokoomuksen kannatuksen nousun pitkällä tähtäimellä omaan menestykseensä: ”Onnistuneella presidentinvaalikampanjalla voidaan luoda pohja Kokoomuksen kannatuksen nousulle”.

Salolainen puolestaan mös puhui reilun pelin vallinneen esivaalin aikana ja sen jälkeen; hän joutui suoraan voittajaa vastaan. Hävisin tulevalle presidentille, hän loisti varmemmaksi vakuudeksi. Myös Salolainen uskoi presidentinvaalien luovan pohjaa Kokoomuksen nousulle. Salolainen arvioi, että Ilaskivi tulee olemaan toisella kierroksella vastassaan sosiaalidemokraattien ehdokas. Hän ennakoi, että Korhonen ja Kuuskoski tulevat syömään Väyrysen ääniä, Elisabeth Rehn ehkä eniten Ilaskiven osuutta. Optimistiset lähtökohdat saattelivat Ilaskiven kampanjoimaan maan presidentin virasta.

Keskustassa oli ahdasta. Päätoimittaja Keijo Korhosen kansanliike hajoitti rivejä ja toi ongelmia Paavo Väyryselle, joka halusi pääministeriksi ja oli jo alkanut ottaa etäisyyttä pääministeri Esko Ahosta. Hänen oi vaikeata kääntyä täysin kielteiseksi, mutta ei voinut Korhosen vuoksi olla myönteinenkään, sillä Keskustan kentällä jopa yli puolet oli EU-jäsenyyttä vastaan. Samoille apajille pyrki vielä omalla kansanliikkeellä kansanedustaja Eeva Kuuskoski, joka oli kesällä 1990 hävinnyt Keskustan puheenjohtajuuden Esko Aholle.

SDP:n tilanne kääntyi yllätykselliseksi. Kalevi Sorsa, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan Koiviston kansansuosion pidättelemänä, piti itseään sosiaalidemokraattien ehdokkaana. Kuitenkin hän sai vastaehdokkaita joista ulkoministeriön virkamies, Martti Ahtisaari, nousikin voittajaksi. SDP:n esivaali oli avoin kaikille kansalaisillle, ja kovin moni puolueen ulkopuolinen kävi varmistamassa, ettei neuvostoajan keskeinen figuuri pääsisi ehdokkaaksi. Näin kävikin, ja avoimesti EU-jäsenyyden puolesta liputtanut Ahtisaari aloitti kampanjansa varsin hvistä asemista.

Varteenotettavaksi ehdokkaaksi nousi pienen RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn. Hän liputti avoimesti EU:n puolesta. Ulkoministeri Paavo Väyrynen ilmoitti keväällä 1993 jättävänsä hallituksen. Hän arvioi eronsa edistävän presidenttikampanjaansa, johon hän valmistautui jo toista kertaa. Kokoomuksen ryhmänjohtaja Ben Zyskowicz arvioi, että ”Väyrysen ratkaisu ei vahvista hallituksen asemaa”, sillä tämä tulisi olemaan yhä epälojaalimpi hallitusta kohtaan.

Kun Väyrysestä ei tullut pääministeriä, hänen eronsa tuli toukokuussa 1993 ajankohtaiseksi. Samalla allkoi seuraajien etsintä. Ahon suosikki oli pankinjohtaja Esko Ollila, mutta tämä kieltäytyi. Heikki Haavisto sen sijaan suostui. Valinta oli monessa suhteessa hyvä ja taktisesti kypsä. EU-kriittisen maatalousväestön suuren nimen sitominen Suomen EU-jäsenyysprosessiin sen kyllä-puolella oli tärkeä osa kokonaiskehitystä. Tässä katsannossa Väyrysen sooloilu presidenttiehdokkaana oli varmasti vähemmän merkityksellinen asia kuin Haaviston toiminta Suomen EU-jäsenyyden puolesta.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Mahdottamasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7

Sopimus jäsenyydestä syntyy

2011-12-14T07:25:00.003+02:00

Aloitimme EY-jäsenyysneuvottelut 1. helmikuuta 1993 yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa. Norja tuli mukaan neuvotteluihin huhtikuussa. Minun näkökumastain jäsenyysneuvotteluissa nousi vahvimmin esiin kolme kysymystä: jäsenyyden valtiosääntöoikeudelliset vaikutukset, turvallisuuspoliittiset vaikutukset ja maatalouskysymykset. Olin jo edellisen vuoden alussa vastannut Englannin integraatioasioista vastanneen ministerin kysymykseen, kuka Suomesta osallistuisi Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Asia tuli esiin uudestaan jäsenyysneuvottelujen aikaan. Englannin ulkoministeri Douglas Hurd vieraili Suomessa 26. huhtikuuta ja hänen kanssaan käytiin samansisältöinen keskustelu.

Vierailun jälkeen keskustelin Ahon kanssa. Snain: ”Minusta on selvää, että jos Suomen EY-jäsenyys toteutuu, niin joudutaan ottamaan kantaa joko parlamentarismin suuntaan tai presidentin vallan suuntaan. Kuinka tässä yhteydessä lähdettäisiin ihan toiseen suuntaan kuin tähän asti on kehitetty? Se edellyttäisi, että presidentti osallistuisi korkeimman tason kansianväliseen päätöksentekoon. Joko presidentin pitäisi osallistua valtioneuvoston työnskentelyyn, olla läsnä siellä keskuslussa tai presidentin kansliaan pitäisi muodostaa kaksoismiehitys niin, että presidentin edustaja olisi kaikkialla läsnä ja hän olisi kaiken aikaan informoituna. Ei ainoastaan pidettävien kokousten edellä ja niitten aikana, vaan, jotta voisi asioista kantoja muodostaa, kaiken aikaa niitä seurata. Se johtaisi meillä hyvin epätarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Minusta asia on ollut selvä ja olen sanonutkin sen eri yhteyksissä. Se voi olla vain pääministeri. Pitää tehdä ratkaisut sen mukaisesti.

Itävallan liittopresidentti Thomas Klestil vieraili Suomessa 5. - 6. toukokuuta. Hän oli mielenkiintoinen tuttavuus, energinen henkilö, joka käytti tarkkaan aikansa erilaiseen mielipiteiden vaihtoon. Kleistilin tulo liittopresidentiksi oli avannut Itävallalle jälleen korkeimman tason ulkosuhteet. Edellinen presidentti Kurt Waldheim oli sodanaikaisen menneisyytensä johdosta joutunut kansainväliseen boikottiin. Hänen presidenttiaikanaan emme mekään voineet ottaa vastaan valtiovierailua vuonna 1985 Itävaltaan tekemällemme vierailulle.

Kleistillilla näytti olevan vaikeuksia sovittautua ajatukseen, että Itävallan presidentillä ei ollut mahdollisuuksia puuttua päätöksentekoon sillä tavalla kuin ehkä maan perustuslain kirjain tekisi mahdolliseksi. Hän totei, että yksi kysymys oli se, millä tasolla Itävallan pitäisi edustautua EY:ssä.
Sanoin, että meidän osaltamme asia on selvä: se vi olla vain pääministeri. Totesin, että presidentti ei olisi siihen kykenevä, koska hänellä ei ollut tarvittavaa apparatuuria käytettävissään. EY:ssä maata voi edustaa vain henkil, joka on sen kollegion puheenjohtaja, joka asioista päättää, eli hallituksen puheenjohtaja.

Venäjän puolustusinisteri Pavel Gratsov vieraili Suomessa lokakuun puolivälissä 1993, kaksi viikkoa Venäjän parlamenttitalon väkivaltaisen tyhjentämisen jälkeen. Otin hänet vastaan Linnassa 18. lokakuuta. Selvitin hänelle asemaamme: ”Suomi on markkinatalousmaa. Se on länsimaa, jolla on vähän luonnonvaroja. Perinteinen vientiteollisuutemme on puunjalostusteollisuus, jonka luontevat markkinat ovat Länsi-Euroopassa. Vapaakauppa on Suomelle elintärkeätä. Meillä on ollut hyvin toimivia järjestellyjä lännessä. Olemme ottaneet lisäaskeleita kun ETA astuu voimaan. Olemme hakeneet Euroopan yhteisn jäsenyyttö. Omalta puoleltani en ole sanonut, että jäsenyys on välttämätön. Mutta olen sanonut, mitä jäsenyys merkitisisi. Kun neuvottelut on käyty, teidämme minkalaiseksi Eurooppa neuvottelujen aikana on muuttunut. Muissa EFTA-amissa on yleisön keskuudessa paljon kielteisempi asennen EY-jäsenyyteen kuin Suomessa. Vaikka emme ole sitoneet emmekä aio sitoa omia neuvottelujamme muiden neuvotteluihin, on selvää, että meille on hyvin tärkeää se, mitä tapahtuu aikasemmalle referenssiryhmällämme, EFTA-maille, puolueettomille maille. Meillä on hyviä naapureita, emmekä odota ristiriitoja niiden kanssa. Me olemme tyytyväisiä nykysiin rajoihimme. Meillä on ihan tarpeeksi maata.”

Jäsenyysneuvottelumme sujuivat yllättävän hyvin. Kykenimme ilmeisesti sanomaan selkeästi ne asiat, jotka olivat meille tärkeitä ja sivuuttamaan vähempimerkitykselliset asiat. Ruotsilla oli toisenlainen asenne, he pyrkivät omaa järjestelmäänsä tuomaan EY:öön. Ulkoministeri Heikki Haaviston kanssa keskustellessani sanoin: ”Todetaan, että Ruotsi ei ole sitoutunut meihin, eikä meidän ole syytä sitoutua heihin. Todetaan vain, että hyvi pulmallisia tilanteita syntyy, jos ei yhdessä voida liikkua.”

Joulukuun 20. päivänä jäsenehdokkaat ja Euroopan Unioni antoivat yhteisen julistuksen. Sitouduimme siinä Ruotsin, Norjan ja Itävallan kanssa noudattamaan EU:n liittosopimuksessa sovittua yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Toisaalta meitä ei sidottu mihinkään tuleviin ulkopoliittisiin säädäöksiin, vaan meidät asetettiin samalle viivalle jo EU:n jäseninä olevien maiden kanssa. EY:stä oli 1. marraskuuta tullut Euroopan unioni, EU, kun Maastrichtin sopimus oli tullut voimaan.

Maatalouden osalta totesin jo neuvotteluihin lähdettäessä, että meillä oli oma sisäinen intressimme, että pääsisimme irti tappiollisesta, pakollisesta ylijäämätuotteiden viennistä. Esimerkiksi rehuviiljan viennistä valtio maksoi hinnasta kaksi kolmasosaa. Kananmunien viennistä sanottiin, ettemme saaneet niistä edes pakkauksen hintaa. Meillä oli sama intressi hoitaa maatalouden tuki sillä tavalla, että se ei ollut ristiriidassa EY/EU:n yleisten periaatteiden kanssa. Se, että meillä oli elävä maatalous, oli meille tärkeätä myös turvallisuuspoliittisista syistä, ja tämä EU:ssa ymmärrettiin. Oli vain kysymys siitä, kuinka tämä hoidettaisiin.

Tapahtumat tiivistyivät viimeiseen virkapäivääni, 1. maaliskuuta 1994. Jaakko Kalela soitti minulle vähän ennen kahdeksaa aamulla. Hän kertoi Ahon soittaneen puolen yön aikoihin kertoakseen Suomen maataloutta koskeneesta tarjouksesta, joka vähän ennen puoltayötä oli esitetty EU:n neuvottelijoille. Aamulla Aho oli soittanut uudestaana ja kertonut Haaviston ja Salolaisen viesittäneen, että minkään hakijamaan osalta ei tässä vaiheessa sopimusta syntyisi. Suomen osalta neuvottelut olivat katkenneet puoliltaöin.

Ruotsi ja EU pääsivät sopimukseen puoliltapäivin. Välittömästi sen jälkeen Klaus Kinkel pyysi suomalaisilta listan kolmesta auki olevasta asiasta, joita Suomi piti keskeisinä. Suomen valtuuskunta jätti viiden kohdan listan, joista neljä ratkaistiin Suomen esittämällä tavalla. Suomen EU-jäsenyydestä päästiin sopimukseen vähän kello 18.00 jälkeen, mutta silloin minä en enää ollut tasavallan presidentti.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Uusi arvio – Matomäki pehmittää

2011-12-13T04:42:00.004+02:00

Kevät 1993 oli suuren murroksen aikaa. Myrskyjen keskellä sitä ei tarkasti näht, mutta pääsiäisen aikoihin talousluvut näyttivät ensimmäisen kerran plussaa. Se oli hento merkki paremmasta, johon ei kuitenkaan uskallettu vielä luottaa. Samaan aikaan myös politiikan puolella tapahtui merkittäviä ratkaisuja: hallituksen laajentamiskähminnöille pantiin piste, kun Ulf Sundqkvist joutui eroamaan SDP:n puheenjohtajana tehtävistä 10.3.1993. Sosiaalidemokraatit amputoivat itse itsensä toimintakyvyttömäksi kesään saakka, jolloin Paavo Lipponen voitti punamultakeskusteluihin osallistuneen Antti Kalliomäen tiukassa puheenjohtajavaalissa Helsingin työväentalolla. Lipponen ilmoittikin heti, että SDP menee hallitukseen vasta vaalien jälkeen.

Lopullinen sisäinen rauha Ahon hallitukselle tuli huhtikuussa, kun Paavo Väyrynen riiteli itsensä hallituksesta ulos. Väyrynen yritti lyödä Ahon polvilleen eroamalla ulkoministerin tehtävästä, mutta toisin kävi: Aho nosti salamavedolla ulkoministeriksi Maataloustuottajien puheenjohtaja Heikki Haaviston, niin että Koivistokin tokaisi ihailevaan sävyyn: ”Katso poikaa!” Kriittisin syömähammas oli nyt hallituksessa johtamassa aataloudelle vaikeita EU-neuvotteluja.

Merkittävintä kuitenkin keväällä 1993 oli, ettei talouskriisi levinnyt politiikan puolelle. Tämä oli presidentti Koiviston oppi, ja sitä tukivat – yllättävää kylläkin – talouselämän vuorineuvokset. Talouskriisi riitti, poliittista kriisiä siihen ei enää halutti. Heidän uskonsa porvarihallituksen tosin horjahteli maaliskuussa, kun Suomen uskottavuus lainamarkkinoilla kävi haudan partaalla ja puheet kansainväliseen holhootaan joutumisesta lisääntyivät. Mutta kun parempaankaan vaihtoehtoa ei ollut, jatkettiin Ahon hallituksen tukemista.

Tällaisen murroksen jälkimainingeissa ryhdyttiin taivuttelemaan Seppo Kääriäistä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Media oli kevään aikana kiinnostunut suurista henkilödraamoista: SDP:n johtajuusongelmasta, Paavo Väyrysestä ja Kauko Juhantalosta. Pääjohtaja- tai ministerinimitykset sivuutettiin aika pienellä, ellei niihin liittynyt merkittäviä poliittisia intohimoja. Niinpä Kääriäinen ministeriksi taivuttelukin sai tapahtua kaikessa rauhassa: ”Aavistin mihin kehitys johtaa, kun Tuomisto lähtee Kelaan. Kohta ne tulevat minulta kysymään. Olin vastahankainen. En ollut halukas lähtemään siihen tehtävään. Niihin aikoihin ajattelin lähteä pois koko politiikasta. Se oli sellainen lyhyt välivaihe.

”Tapaaminen sovittiin silloisen Rauma-Repolan päämajaan, Rauhankadun ja Snellmaninkadun kulmaan, nykyiseen Metsätaloon. Pääjohtajan työtilat olivat ylimmässä kerroksessa. Vuorneuvos Tauno Matomäki on Satakunnasta, Nakkilasta kotoisin ja mukana keskusteluissa ol uusi satakuntalainen kansanedustaja Timo Kalli ilman mitään virallista roolia. Oli vain Matomäen tuttuja. Luulen, että Aho ja Matomäki olivat keskenään sopineet, että Matomäki saa minut pehmittää. Aho nimittäin virnuili silloin vähän siihen malliin, että takana olisi tällainen juoni minun pääni menoksi. Olin tuntenut Matomäen jo jonkin aikaa ennen tapaamista, eikä siihen liity mitään erityisiä tapahtumia tai sattumuksia. Ei vaalitukea eikä mitään sellaista. Ehkä se oli – miten sen jälkikäteen sanoisi – jotain sukulaisuusajattelua taloudessa ja politiikassa. Sukulaissieluja. Kyllä tämä tapaaminen oli ihan ratkaiseva juttu. Ja ennen muuta se, kun Matomäki sanoi, että ”jos tehtävään lähdet, niin hän kyllä pitää huolta siitä, ettei TKL, Teollisuuden Keskusliitto, puukota sinua selkään.” Ja sen lupauksen hän kyllä piti. Eivät puukottaneet. Tapahtumat etenivät sitten nopeasti: Aho soitti jo seuraavana päivänä ja pyysi luokseen pääministerin virkahuoneeseen. Matomäki oli tietysti soittanut Aholle, että nyt kannattaa käydä heti kiinni.”

Seppo Kääriäinen oli ollut ministerinä 52 päivää, kun syyskuun 21. päivänä tuli uutispommi. Illan tv-uutisten ykkösotsikko oli Venäjän presidentin Boris Jeltsinin päätös hajottaa parlamentti ja kansanedustajien kongressi. Mutta sitten rävähtikin ruutuunn eduskunnan istuntosalia harppova Kääriäinen, hänen kääntymisensä ydinvoiman kannattajaksi oli saanut tunteet kiehumaan eduskunnassa. TV-uutisten Riikka Uosukainen raportoi: ”Katseet kohdistuivat tänään kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäiseen niin eduskunnan kahvilassa kuin salissakin. Ydinvoimaa jyrkästi vastustaneen Kääriäisen tiedettiin muuttaneen mielensä. Hermostuneen oloinen ministeri ilmoitti nyt tukevansa ydinvoimaa ja perusteli ratkaisuaan vaihtoehtojen turvaamisella”, kuvailee Uosukainen. Kääriäinen jatkaa: ”Jos nyt ydinvoimalle pannaan punainen valo, se vaihtoehto on pooissa – ehkä lopullisesti – mutta ainakin pitkäksi aikaa. Jos sen sijan valo on nyt vihreä, se ei vielä tarkoita, etteikö se myöhemmin voisi olla punainen. Ydinenergialain mukaan ydinvoimahanke voidaan myöhemmin keskeyttää, jos siihen on syytä”. Vihreiden Erkki Pulliainen reagoi välittömästi ja nimesi Kääriäisen ”takinkääntäjien kuninkaaksi”

Veljekset ja pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/veljekset-ja-pankkikriisi.html

Punapääoman romahdus
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/punapoman-romahdus.html

Säteilevä tulevaisuus
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2009/04/sateileva-tulevaisuus.html

Kauko Juhantalo joutui valtakunnanoikeuteen
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kauko_juhantalo_joutui_valtakunnanoikeuteen_29707.html#media=29709

Kauko Juhantalo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kauko_Juhantalo

Lähdeaineisto: Hannu Lehtilä Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen ISBN 978-951-23606-1

Haavisto jokeriksi

2011-12-12T06:37:00.002+02:00

Väyrysen eron käydessä entistä todennäköisemmäksi aloin henkisesti varautua uuden ulkoministerin valintaan. Pidin parhaana seuraajavaihtona pankinjohtaja Esko Ollilaa, mutta päättelin, että Väyrysen lähdön vastapainoksi täytyi tehdä muutakin. Ryhdyn valmistelemaan järjestelyä, jossa samanaikaisesti ulkoministerin vaihdoksen kanssa Seppo Kääriäinen korvaisi Kansaneläkelaitoksen johtoon siirtymässä olevan Pekka Tuomiston kauppa- ja teollisuusministerinä. Ulkoasioiden hoidon ja hallituksen painoarvon kannalta järjestely kestäisi. Eu-neuvottelujen kannalta jäisi ilmaan kysymyksiä. Pystyisikö Ollila saavuttamaan riittävän uskottavuuden?

Keskiviikkona matkustin Joensuuhun ja ryhdyin samalla tuumasta toimeen. Tuomisto suostui suunnitelmaan empimättä. Mutta sitten alkoivat ongelmat. Ollila suhtautui hankkeeseen kovasti empien, mutta lupasi vielä harkita asiaa. Kääriäinen sen sijaan vakuutti haluavansa joka tapauksessa maaherraksi Kuopioon. Joensuusta palattuani kokoonuimme Kesärantaan. Paikalle tulivat Kääriäinen, puoluesihteeri Erja Tikka ja Mauri Pekkarinen. Selostin tilanteen ja kerroin Väyrysen kuvailemasta vaihdosta, joka kaikki tyrmäsivät. Keskityimme siis Väyrysen seuraajan etsintään.
Sanoin vieressä istuvalle erityisavustaja Altti Seikkulalle: ”Nyt olen umpikujassa, ensimmäisen kerran koko hallituksen aikana. Tästä en enää löydä ulsopääsyä”.

Ilman Kääriäistä ministerinvaihdosta ei mielestäni kannattanut edes yrittää. Kun kauppa- ja teollisuusministeri Tuomisto täytti valtiosäännön vaatiman toisen lainoppineen paikan hallituksessa, ulkoministeriksi piti saada juristi. Yhtälö tuntui mahdottomalta. Jäin itsekseni kertaamaan jäljelle jääneitä nimiä. Pysähdyin Heikki Haavistoon ja valittelin, että kysymyksessä ei ollut ulkomaankauppaministerin tehtävän täyttäminen. Jäimme hetkeksi puntaroimaan Haaviston edellytyksiä ulkoministeriksi ja sillä hetkellä asia valkeni: ”Heikki Haavisto. Siinä se on.” Muutkin lämpenivät hankkeelle, ja niin Haaviston nimi jäi elämään yön yli.

Aamulla Väyrynen ilmoitti lähdöstään ja perusteli sen hiipuneella uskollaan hallitukseen. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Seppo Kääriäinen puhui Väyrysestä henkilönä, ”johon luottamus hallitukseen on perustunut enemmän kuin kehenkään muuhun”, ja teki selkän ja varmanasti totuudenmukaisen johtopäätöksen; jos kello 15 kokoontuvalle eduskuntaryhmälle ei ole esittää seuraajan nimeä, hallitustaival päättyy siihen. Keskustelun jälkeen puoluehallitus yksimielisesti kannatti hallitusyhteistyön jatkamista ja vaati Väyrysen seuraajan välitöntä valitsemista.

Suunnistin suoraan Pursimiehenkadulta presidentinlinnaan ja selostin tilanteen Koivistolle. Presidentti asettui oitis Haaviston kannalle ja kuultuaan selostuksen eduskuntaryhmän tilanteesta hyväksyi myös aikataulun: ”Pannaan kivi pyörimään”. Kun Haaviston vastaus tuli, selsotin tilanteen välittömästi muiden hallitusryhmien vetäjille: Salolaiselle, Ole Norrbackill ja Toimi Kankaanniemelle. Kaikki näyttivät järjestelyille vihreää valoa. Koko tämän ajan Paavo Väyrynen istui pääministerin huoneen ulkopuolella ja odotti pääsyä sisälle. Aikaan eduskuntaryhmän kokoukseen alkuun oli enää puoli tuntia.

Kerroin Väyryselle lyhyesti tapahtuneen ja suunitelman tehdä päätös seuraajasta vielä saman päivän aikana. Kun katsoin Väyrysen kasvoja ja olemusta, uskoin tuottaneeni hänelle melkoisen yllätyksen. Eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen yhteiskokouksessa Haavisto tuli selvin numeroin valituksi. Lopulta vastaehdokkaaksi asettui Olli Rehn. Tiesin kyllä Haaviston vanhasta liikennerikkeestä, mutta en arvannut, että siitä voisi tulla ministeriyden este. Tiedostuvälineet, jotka suhautuivat muutenkin hyvin nurjasti Haaviston valintaan, tarttuivat hanakasti vanhaan tapaukseen. Asetelma kävi tukalaksi ja sitä pahensi se, että seuraavan viikonvaihteen puoluvaltuuskunnan kokouksessa oikeusminsteri Hannele Pokka käytti arvostelevan puheenvuoron ja vetosi Haavistoon, että hän keiltäytyisi ottamasta vastaan ministerin tehtävää. Vaikka Pokan vetoomus sai jääkylmän vastaanoton kokousväeltä, se masensti Haavistoa itseään. Niinpä hän heti kokouksen jälkeen soitti kotiini ja ilmoitti, että tämän jälkeen hän ei voi ottaa ministerin tehtävää vastaaan. Rauhoittelin häntä ja vakuutin, että perääntyminen tuottaisi tässä tilanteessa vain uusia ongelmia. Myöhemmin asiaan ei enää palattu.

Saan kiittää varsinkin presdientti Koivistoa, joka maaliskuun 22. päivänä kertoi yksityikohtaisesti omat tietonsa hallituspelin eri vaiheista, Eivätkä ne olleet vähäiset. Koivisto otti esille muistiinpanonsa ja selosti niiden perusteella hyvin tarkasti tapahtumien kulun. Kävi ilmi, että toimeliaisuus hallituksen vaihtamiseksi oli paljon laajempaa ja vakavampaa kuin olin kuvitellut. Keskustan ja sosisaalidemokraattien ohella myös kokoomuslaiset olivat liikkeellä. Kokoomuksen puheenjohtaja Pertti Salolainen ja puoluesihteeri Pekka Kivelä olivat sosiaalidemokraateille viestittäneet, että hallitus kaatuu heidän aktiiviseen toimintaansa pääsiäiseen mennessä.

Lähdeaineisto Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

Väyrynen eroaa

2011-12-11T06:30:00.005+02:00

Pääsiäisen lähestyessä kuhina hallituksen ympärillä kiihtyi. Ikuinen junttamies Kääriäinen oli vaihtamassa Viinasta Suomiseen. Miksi vaihtaa hallituksen tukiranka pehmeään Suomiseen ihmettelin mielessäni. Pääsiäiseen mennessä hallitus ei ollut kaatunut, joten pääsiäsilauantaina vietettiin ministerihäitä. Minut ja Jussi vihittiin Sodankylän kirkossa, Hannele Pokka kirjoittaa. Minun osaltani entinen elämä loppui ja uusi alkoi, mutta politiikassa junnattiin vanhoissa raiteissa. Häävalmistelut, alkutalven esivaalikiertue ja ennen muuta velkasaneerauslakien toimeenpanon seuraaminen omassa ministeriössä olivat pitäneet minut toimeliaana. En ollut perillä, kuka kampitti ketä.

Pääsiäisen jälkeisenä torstaina, huhtikuun 15. päivä puoluehallitus kokoontui normaaliin kuukausikokoukseen. Kokouksesta tuli Väyrysen show, sillä hän teki tiettäväksi, että hänen ”uskonsa hallituksen toimintakykyyn on hiipunut”. Hän aikoo erota. Keskustan puoluehallitusväki kuunteli ällistyneenä puolueen presidenttiehdokkaan ilmoitusta. Väyryslaiset, joista puoluehallituksen väki etupäässä koostui, rpesivat oitis kehittämän surutunnelmaa. Kääriäinen hehkutti, että Väyrysen lähtö olisi katastrofi. Minä sanoin, että joka lähtee, se lähtee ja uusi valitaan tilalle. Aho ilmoitti, että uusi ulkoministeri on valittava mahdollisimman pian. Väyrynen sen sijaan olisi halunnut pitkittää eroaan muutamalla viikolla.

Kokouksessa ei sitten muita asioita käsiteltykään. Minä mietin, että Väyrynen ei enää koskaan palaa ministeriksi. Harva siinä porukassa tuli ajatelleeksi, mitä sitten tapahtuu, kun hänestä ei tule presidenttiä. Päivällä ennen hallituksen istuntoa mentiin kysymään Aholta, ketä hän ajattelee Väyrysen seuraajaksi, että Esko Ollila olisi hyvä, mutta Ollila ei lähde. Minä sanoin, että säästöpankkimiehen valinta ei näissä oloissa olisi hyvä ratkaisu.

Iltapäivällä eduskuntaryhmän kokouksessa Aho lähetti paperilapun. Lapussa luki: ehdokkaani ulkoministeriksi on Heikki Haavisto. Ehdotus oli niin ällistyttävä, että en osannut muuta kuin ihmetellä. Kysymys oli suuren luokan pelin politiikasta. Sen tajusin. MTK:n napamiehen istuttaminen EU-neuvottelujen vetäjäksi, viemään Suomea ja siinä sivuaa maalaisia EU:n jäseneksi oli taitavaa touhua. Keskustapuolueen Haaviston nostaminen ministeriksi naulaisi agraaripuolueeksi. Samalla hallitus menettäisi uskottavuutensa kaikkien niiden suomalaisten silmissä, jotka eivät ole missään tekemisissä perustuotannon kanssa. Entä Haaviston liikennerikokset, joista julkisuudessa vielä äsken oli kirjoitettu ikävään äänensävyyn?

Puoluehallitus kyllä äänesti Haaviston valinnasta, mutta vastakkain olivat Olli Rehn ja Heikki Haavisto. Aivan älytön asetelma. Aho ilmoitti jo kertoneensa presidentille, että Haavistosta tulee keskustapuolueen ulkoministeriehdokas. Mitä presidentti oli vastannut, sitä ei Aho kertonut, sillä Suomen politiikkaan oli vakiintunut tapa, että presidentin kanssa käydyistä keskusteluista ei huudeltu toreilla.

Aho teki joka tapauksessa selväksi, että presidentti oli hyväksynyt Haaviston valinnan, mikä vaikutti keskustalaisten asenteisiin. Ryhmässä esitettiin kritiikkiä, mutta Markku Laukkasta ja Olli Rehniä lukuunottamatta kukaan ei kyseenalaistanut valintaa. Jos olisi ollut riittävän kova, olisin pistänyt haskat tiskiin lähtenyt hallituksesta. Sen sijaan tyydyin vain sanomaan, ettei Haavisto ole sopiva valinta. Aho pelasi Haavisto-kortilla taitavasti. Aamulla Väyrynen oli pyytänyt eroa ja illalla Aho valitutti Haaviston ulkoministeriehdokkaaksi.

En tiennyt, milloin Haavistoa oli kysytty ulkoministeriksi. Isohookana-Asunmaa kertoi tienneensä asiasta jo edellisenä päivänä. Myöhemmin kuulin Lauri Ihalaiselta, että hänellekin Aho oli kertonut Haaviston nimittämisestä ulkoministeriksi ennen kuin keskustapuolueen puolue-elimet olivat käsitelleet asiaa. Saman päivän iltana me lähdettiin Jussin kassa viikon häämatkalle Kanarian saarille. Suomalaisia oli sielläkin. He tekivät selväksi, mitä mieltä he olivat Haaviston valinnasta. Yksikään ei nähnyt Haaviston valinnassa mitään myönteistä. Tosi onkin, että missään muussa Länsi-Euroopan maassa kahdesta liikennerikkomuksesta; yliajosta ja heitellejätöstä tuomittua henkilöä ei olisi valittu ministeriksi.

Palasin häämatkalta suoraan puoluevaltuuskunnan kokoukseen. Uutta ulkoministeriä ei ollut vielä valittu, joten päätin vedota kokouksessa Heikki Haavistoon, ettei hän ottaisi tehtävää vastaan. Haavisto oli kokouksessa läsnä. Puoluvaltuuskunnan väki sai puheestani melkein paniikkireaktion. Haavisto ja Väyrynen olivat keskustapuolueen väelle jumalasta seuraavia. Kumpaakaan ei sopinut arvostella. Haukkkuja tulikin sitten keskusan väeltä koko viikon. Lapin keskustaväki perui vappupuheeni ja tilasi paikalle pääministerin avustajaksi siirtyneen samasta vaalipiiristä valitun kansanedustajan Maria Kaisa Aulan. Yli-Lahti oli sanonut Ossille, ett Pokka valitsi Haaviston arvostelemiseen aivan väärän foorumin.

Lähdeaineisto: Hannele Pokka Provarihallitus ISBN 951-0-20508-7

Hallayön jälkeen

2011-12-10T03:47:00.004+02:00

Aho kuvaa Suomen taloudellista tilannetta huhtikuun alussa 1993 vertaamalla sitä hallayöhön: ”Kaikkein kylmintä on auringon noustessa.” Hän katsoo laman selän taittuneen tarkalleen kiirastorstaina 8.4.1993; silloin markka alkaa pysyvästi vahvistua ja korot laskevat. Teollisuustuontanto on kasvanut jo jonkin aikaa, samoin vienti. Ahon hallituksen viimeiset leikkaukset, teollisuuden rahoitusjohtajien tuku, Suomen Pankin maahan ottama valuutta ja uutiset muutamista isoista kaupoista teollisuduessa saavat myös markkinapedon vihdoin rauhoittumaan.

Maan talous on kuitenkin edelleen surkeassa kunnosa, yrityksiä kaatuu, työttömiä on yli 400 000, pankit horjuvat. Vapaa putoaminen on vasta pysähtynyt, käännös ylöspäin on hidas; kestää aikansa ennen kuin sitä edes havaitaan.
Vaikka hallituksen kaatajat ovatkin hetkeksi hellittäneet, Paavo Väyrynen miettii omaa kuningastietään herkeämättä. Hän on puhunut Ahon rinnalla omalta kannattajakunnaltaan Keskustassa luvan sille, että Suomi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisöön, ja hän on käynyt vuoden verran raskaita neuvotteluja liittymisen ehdoista Brysselissä. Ne eivtä näytä hänen tietään Suomen presidentiksi silottavan. Hän on voittanut huhtikuun 4. päivänä Keskustan esivaalissa selvästi Hannele Pokan, mutta Keijo Korhonen ja Eeva Kuuskoski ovat jättäytyneet vaalista pois ja valmistelevat vaalikampanjoitaan kansalaisliikkeiden avulla. Korhosen pääteema on Euroopan yhteisöön liittymisen vastustaminen.

Ulkoministeirön valtiosihteeri Martti Ahtisaari avaa kampanjansa puhumalla Oulussa; puheen kerrotaan olevan keskustapuoluelaisen tohtori Alpo Rusin kirjoittama. Mielipidemittauksissa hän on selvästi suositumpi kuin Kalevi Sorsa, joka on hautonut presidenttiyttään Suomen Pankissa jo muutaman vuoden; nyt näyttää äkkiä siltä, että Sorsa ei yllä edes SPD:n ehdokkaaksi esivaalissa. Kokoomuksessa vanha veteraani Raimo Ilaskivi on jo lyönyt istuvan puheenjohtajan Pertti Salolaisen ja nimitetty puolueen presidenttiehdokkaaksi.

Aho ja Väyrynen tapaavat tiistai-iltana huhtikuun 13. päivänä 1993 Kesärannassa. Väyrynen kertoo, että hän eroaa hallituksesta ja aikoo ilmoittaa erostaan Keskustan puoluehallituksen kokouksessa seuraavan torstaina. Aho yrittää puhua Väyrystä jatkamaan vielä jonkin aikaa, mutta Väyryselle se sopii vain siinä tapauksessa, että salkkuja vaihdetaan: Aho ulkoministeriksi, Väyrynen pääministeriksi. Aho epäilee, ettei Kokoomuksessa vaihtoon suostuttaisi. Väyrynen kertoo nyt, että hän on puhunut asian jo työministeri Ilkka Kanervalle, joka on vaihdon hyväksynyt. Myös Iiro Viinanen on tarkoitus vaihtaa Ilkka Suomiseen.

Aho sanoo hyväksyvänsä Väyrysen pääministeriksi, mutta jäävänsä itse silloin hallituksesta pois. Väyrynen tietäää, että presidentti Koivisto ei sellaiseen vaihtoon suostu, ja ilmoittaa eroavansa ulkoministerin tehtävästä, ellei Aho anna hänelle pääministerin paikkaa. Väyrynen tekee taas pahan poliittisen virheen; hän uskoo, että Ahon hallitus kaatuu ulkoministerinsä eroon. Aho alkaa sen sijaan etsiä uutta ulkoministeriä; samalla hän päättää vaihtaa kauppa- ja teollisuusministeri Pekka Tuomiston Seppo Kääriäiseen; Tuomisto on jo valittu Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi, ja vaihto on hyvä tehdä nyt. Ulkoministeri Aho kaavailee ensi Esko Ollilaa, mutta tämä on haluton ja kieltäytyy lopulta. Koska Tuomisto on lähdössä hallituksesta, uuden ulkoministerin täytyy olla juristi; lain mukaan hallituksessa on oltava kaksi juristia.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä Kesärannan työryhmässä, johon Ahon lisäksi kuuluvat Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja Erja Tikka, keksitään Heikki Haavisto mahdollisena ulkoministerinä. Torstaiaamuna Väyrynen ilmoittaa puoluehallituksen kokouksessa erostaan. Kääriäinen arvelee, että ellei uuden ulkoministerin nimi ole selvillä kello kolmeen mennessä iltapäivällä, jolloin Keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu, Ahon hallitus kaatuu. Sen verran painava nimi Väyrynen siinä on ollut.

Aho menee puoluehallituksen kokouksesta suoraan presidentinlinnaan, jossa on sovittuna lounas presidentin kanssa. Hän kertoo Mauno Koivistolle Väyrysen eroilmoituksesta ja uudet ulkoministeriehdokkaans: Esko Ollila, Heikki Haavisto, Juhani Perttunen ja Matti Liukkonen. Koiviston pelisilmä on hyvä, hän näkee heti Väyrysen tekevän pahaa virhettä. Aho kertoo Ollilan kieltäytyneen, mutta pitävänsä Haavistoa parhaana vaihtoehtona. Kuultuaan, että päätös on saatava aikaan ennen Keskustan eduskuntaryhmän kokousta kello kolme, Koivisto sanoo:”Pannaan kivi pyörimään.”

Aho tavoittaa Haaviston puhelimella vähän ennen kello yhtä, juuti ennen valtioneuvoston istuntoa, Haavisto on Osuuspankkien Keskus-Osake-Pankissa lounaala Pauli Komin ja Matti Liukkosen kanssa ja pyytää miettimisaikaa. Aho antaa sitä hallituksen istunnon verran, tunnin. Ahon soittaessa uudelleen Haavisto empii yhä; hän kuitenkin pyytää lisäaikaa käydäkseen joitakin tautakeskusteluja. Aho on varma, että yksi Haaviston keskustelukumppaneista on Mauno Koivisto. Haavisto lupaa soittaa pikaisesti, mutta kun soittoa ei kuulu, Aho soittaa hänelle itse. Haavisto suostuu ulkoministeriksi. Aho selostaa tilanteen Salolaiselle ja Kankaanniemelle, jotka hyväksyvät Ahon järjestelyt. Väyrynen istuu näiden keskustelujan ajan pääministerin huoneen ulkopuolella ja odottaa pääsyä Ahon puheille.

Kun Salolainen ja Kankaanniemi lähtevät, Aho pyytää Väyrysen sisään ja kertoo tilanteen. Hänestä näyttää siltä, että Väyrynen ei ylläty Haaviston nimestä, sen sijaan tämä yllättyy kuullessaan Haaviston suostuneen. ”Paavo meni aivan harmaaksi”, Aho kuvaa tilannettaan myöhemmin avustajilleen. Keskustan eduskuntaryhmä ja puoluehallitus hyväksyvät järjestelyt; Haavistosta tulee valtioneuvoston jäsen. Aho lupaa Kääriäiselle ministerinpaikan, mutta vasta myöhemmin kesällä. Kääriäinen on ilmoittanut lähtevnsä Kuopioon maaherranksi, mutta jää odottamaan ministerin salkkua.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

Euroopan salaiset kansiot

2011-12-09T06:43:00.004+02:00

Paul van Buitenen pisti itsensä likoon lähtiessään selvittämään, millaisia väärinkäytöksiä Euroopan unionin korkeimmassa hallinnossa tapahtuu. Mies uskalsi toimi rohkeasti, vaikka komissio vaati häntä vaikenemaan. Eu-virkamiehen ajojahti päättyi komission kaatumiseen maaliskuussa 1999. Paul van Buitenen kirjoittaa, että kuvasin raportissan, miten olin hyväksyttävällä tavalla – sii sisäisin menettelyin – yrittänyt saada epäkohdat, väärinkäytökset ja petolliset menettely loppumaan Euroopan komissiossa, mutta turhaan. EU-virkamiehene minun oli noudatettava ohjesääntöä, toisin sanoen en missään nimessä voinut ilmoittaa edellä mainitun kaltaisia asioita parlamentille. Virkamies voi saada vapautuksen vaitiole- ja salassapitovelvollisuudestaan ainoastaan Euroopan komissiolta itseltään – mikä taas on varsin ongelmallista silloin, kun komissio itse on asianosainen.

Törmäsin varsin lyhyeksi jääneellä urallanni Euroopan komissiossa yhä useammin asioihin, jotka eivät tuntuneet olevan kohdallaan – eivätkä lähemmin taraksteltuna valitettavasti usein olletkaan. Jostakin syystä komission sisäinen valvontakoneistokaan ei tuntunut kykenevältä tai edes halukkaalta toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Niinpä jotkut epäkohdat ovat säilyneet näihin päiviin asti, ja ajan mittaan ne voivat vaarantaa Euroopan komission ja koko EU-politiikan uskottavuuden ja tulevaisuuden. Vuoden 1999 eurovaalien alhainen äänestysprosentti oli siitä jo selvä merkki. Vika ei ollut äänestäjissä eikä tiedotuksessa vaan epäkohdissa.

Vaikka käsitykseni on, että todellinen yhteistyö antaa pohjaa Euroopan tulevaisuudelle. Yhtesistyötä kehitteleviä organisaatioita on kuitenkin voitava valvoa, ja niiden on toimittava avoimesti. Jotta saatoin edistää yhteisen edun saavuttamista, minun oli lopulta rikottava vaitiolovelvollisuuteni ja saatettava asiat julki ulkopuolisen mutta taatusti laillisen valvontakoneiston eli Euroopan parlamentin kautta. Lehdistökoferenssissä 9. joulukuutta 1998 parlamentin vihtesä ryhmä julkisti raporttini.

Raportti vaikutti pommin tavoin ja saattoi loppujen lopuksi myös Euroopan komission räjähdyspisteeseen. Komission eroaminen ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut päämääräni. Siitä komission on kiittäminen vain ja ainoastaan itseään. Paljon mieluummin olisin halunnut jatkaa työtäni eurovirkamiehenä tavalliseen tapaan tulematta alituiseen torutuksi uusa epäkohtia havaitessani.
Sama pätee myös moniin kollegihini, joiden piti kerta toisensa jälkeen vain seurata vierestä, kuinka heidänn huomautuksensa epäkohdista painettiin villaisella tai kuinka heitä painostettiin vetämään tutkimusraporttinsa takaisin. Monet heistä tukivat minua, kun päätin valjastaa kasvavan suuttumukseni salapoliisityöhön., jonka lopputuloksena syntyi raporttini - ja nyt tämä kirja, kirjoittaa Paul van Buitenen. Myös kollegani vaaransivat turvallisuutensa luovuttaessaan minulle tietoja, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä ainaiseksi paljastumatta.

Virka-asemaan liittyvän vaitiolovelvollisuuden rikkomista on tähän ast pidetty eurovirkamieskulttuurissa epäilmeättä pahempana kuin rikosta. Se, että niin kuitenkin tein, ei ollut kova isku ainoastaan Euroopan komissiolle vaan aiheutti myös itselleni ja perheelleni raskaita seurauksia. Sen jälkeen, kun olin joutunut kuukausitolkulla olemaan virkavapaalla ja palkkani oli puolitettu, minut siirrettiin toiseen virkaan. Edelleenkin minuun sovelletaan kurinpalautusmenettelyä, jonka päättymisestä minulla ei vielä näitä rivejä kirjoittaessani ole tietoa, Paul van Buitenen kirjoittaa. Tämän kirja julkistamiseen asti oma tulevaaisuuteni ja sen myötä myös perheeni tulevaisuus ovat olleet äärimmäsien epävarmoja. Ikävien tietojen paljastajana olen aivan näihin päiviin asti joutunut kärsimään paljon pahemman kuin ne virkamiehet ja komissaarit, jotka todennäköissti tai jopa ilmi selvästi ovat sekaantuneet väärinkäytöksiin. Siitä, joka puuttuu Euroopan unionin vääryksiin, ei suojee kukaan – päinvastoin.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana vaimoni Edith ja minä olemme saaneet paljon moraalista tukea muilta tahoilta. Lukuisat Euroopan kansalaiset ovat tukeneet ja kannusaneet meitä, ja europarlamentissa olen saanut paljon tukea pieniltä ryhmistlä, etenkin vihreiltä ja tunnustukselliselta siiveltä.

Kerron niistä vakavista puutteista, joita kollegani ja minä olemme havainneet Euroopan komission organisaatiossa. Tarkoituskeni ei niinkään ole ruotia yksittäisiä henkilöitä eikä heidän toimiaan. Haluan ennen kaikkea osoittaa, minälaisissa oloissa ihmiset helposti sortuvat väärinkäytöksiin, petokseen tai lahjontaan tai antavat toisten toteuttaa niitä käytännössä. Järjestelmällä ei sellaisenaan ole mitään virkaa, jos sitä ei pystytä kunnolla valvomaan ja jos sen johto toimii järjestelmän tavoitteiden vastaisesti. Euroopan komission pitäisi selvittää sotkunsa ja päästä jatkamaan puhtaalta pöydältä. Vain suhteellisen pieni joukko korkeita virkamiehiä on syyllistynyt likaisiin puuhiin, mutta he tahrivat koko Euroopan komission maineen. He onnistuivat toimimaan vuosikausia ilman, että heidän tekemisiään seurattiin. Romano Prodin johtamassa uudessa komissiossa tilanteeseen on tultava muutos.

Lähdeaineisto Paul von Buitenen Euroopan salaiset kansiot ISBN 951-606-537-6

Suomi liittyi EU:hun salaten ja valehdellen

2011-12-08T05:44:00.004+02:00

Tampereen yliopistossa 26.11.2005 tarkastettu nakkilalaissyntyisen Anne Kosken väitöskirja paljastaa, että Suomi liittyi salaten ja valehdellen EU:hun. Suomen ja EU:n maatalous- ja turvallisuuspoliittisia neuvotteluja tutkinut Koski väittää ja todistaa, että Suomi vietiin asioita salaten ja valehdellen Euroopan Unioniin.

Kosken mukaan poliittinen johto salasi asioita, esitti ristiriitaisia tulkintoja ja piti matalaa profiilia julkisuudessa todellisista EU-asioista. Suomi yritti puolustaa kansallisia etujaan käymissään maatalousneuvotteluissa. EU ylläpiti näytösten avulla mielikuvaa ripeästä etenemisestä. Samalla Suomi salasi onnistuneesti neuvottelukulissien takaiset erimielisyydet.

Kansanäänestyksen alla valehdeltiin julkisesti

Kansaäänestyksen alla valtiovalta turvautui Anne Kosken mukaan julkiseen valheeseen. Koski tuo väitöksessään esille maatalouden 141-artiklan määräaikaisuuden ja maatalousministeri Mikko Pesälän julkisen valehtelun maanviljelijöille maksettavista lisähinnoista kaksi päivää ennen 1994 ollutta EU-kansanäänestystä. Pesälä kiisti Maaseudun Tulevaisuudessa valehdelleensa. Pesälä väittää, että hän on maatalouskomissaari Steichenin ja ulkoministeri Haaviston kanssa allekirjoittanut lisähintoja koskeneen sopimuksen. Väitöstilaisuudessa ei asetettu tohtori Anne Kosken esittämiä näkökohtia virheellisiksi Mikko Pesälän valehtelusta. Pesälän tulisikin puhdistaakseen maineensa esittää julkisesti EU-komissaarin kanssa allekirjoittamansa sopimus, jota tiettävästi kukaan muu ei ole nähnyt tai josta kukaan muu ei ole ollut tietoinen.

Vastaväittäjänä väitöstilaisuudessa oli Helsingin Yliopiston EU-tohtori Teija Tiilikainen. Hän ei sanallakaan kyseenalaistanut Kosken väittämiä; 141-tuen määräaikaisuutta ja Pesälän lisähintavalehtelua. Tiilikainen suhtautui hyvin kriittisesti tohtori Anne Kosken tutkimukseen.

Toinen vastaväittäjä, Turun Yliopiston professori Jukka Sihvonen, kiitteli väitöksestä. Hänen mukaansa jäsenhakemuksen TV-kuvaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Jukka Sihvonen sanoi Kosken väitöskirjan olevan suorastaan herkullinen. Kustoksena toimi professori Jyrki Käkönen. Tavallisesti väitöstilaisuudet kestävät pari tuntia, mutta Kosken väitöstilaisuus venyi yli neljän tuntia kestäneeksi maratonistunnoksi.

Suomen tie EU:n jäseneksi

EU-neuvotteluissa mukana ollut Antti Kuosmanen kirjoitti kirjan Suomen tie EU:n jäseneksi. Kirja määrättiin tuhottavaksi. Tuhotun kirjan sivuilla 129 ja 130 on maatalousneuvotteluihin liittyvä luku otsikolla lisähinnat. Lainaus kirjasta:

Lisähinnat
Vaikein ongelma kansallisen tukipaketin hyväksymisessä tuli tukien maksamistavasta. Edellä tuli esille, että siirtymäkauden tukia arveltiin voitavan maksaa myös niin sanottuina lisähintoina. Tässä tukimuodossa tuki lisättiin tuottajan saamaan myyntihintaan, joten sen kokonaismäärä riippui tuotannon määrästä. Tällaista ei tavallisesti suvaittu, koska se antoi yllykkeen lisätä tuotantoa ja siis pahentaa ylituotantotilannetta, josta eroon pääsemiseksi CAPin mukaiset tulotuet oli otettu käyttöön. Siirtymäkaudella tilanne oli kuitenkin käsityksemme mukaan toinen, ja niin arvelivat komissionkin virkamiehet.

Kansallinen tukipaketti rakennettiin siirtymäkauden tukien osalta tälle pohjalle eikä komission virkamiesportaalla ollut asiaan huomauttamista. Myöskään komission johto ei ministeritasolla käydyissä keskusteluissa tätä tulkintaa torjunut; niinpä tulkittiin maatalouskomissaari Rene Steichenin ministeri Pesälälle kirjeitse syyskuun puolivälissä 1994 vahvistama tukipaketin pääpiirteitä koskeva myönteinen arvio siten, että siinä tulivat lisähinnat hyväksytyiksi.

Tältä pohjalta valmisteltiin tarvittavat kansalliset lakiesitykset, joissa pääasialliseksi tukimuodoiksi siirtymäkaudella todellakin valittiin lisähinnat. Maatalousministeriö antoi lokakuun alkupuolella 1994 julkisuuteen tämän aikomuksen samoin kuin muut keskeiset kansallista pakettia koskevat suunnitelmat.

Sitä suurempi oli sitten tyrmistys, kun tuli epävirallinen tieto, että komissio olisi valmis hyväksymään lisähintojen muodossa maksetun tuen vain maidolle; maidolle siksi, että sen tuotanto oli kiintiöity. Tällaisen kannan se oli tietojen mukaan ottanut Norjan suhteen ja norjalaiset olivat sen hyväksyneet. Suomelle komissio ei halunnut antaa parempaa kohtelua.

Pahaksi tilanne pääsi, kun tieto komission väitetystä kielteisestä kannasta tuli julkisuuteen. Joko komissaari Steichen tai joku hänen virkamiehensä oli puhunut ohi suunsa suomalaiselle lehtimiehelle. Kotimaassa nousi kova häly siitä, että komissio ei hyväksyisikään kansallista pakettia, vaikka maatalousministeriö oli juuri tiedottanut, että kaikki on hyvällä mallilla. Kansanäänestys lähestyi ja tunteet kävivät kuumina.

Maatalouskomissaari oli juuri julkisen hälyn alkaessa matkustanut virkamatkalle Etelä-Amerikkaan ja häneen oli vaikea saada yhteyttä. Muuten tunnelmat olivat kireän puoleiset, ja vaikka komissaari palattuaan käyttäytyi täysin korrektisti, oli hän selvästi sydämistynyt Suomessa hänestä esitetyistä luonnehdinnoista. Sydämistyminen ei rajoittunut Steicheniin. Valitettiin, että kaikki mistä oli keskusteltu vuoti välittömästi julkisuuteen. Saimmekin jonkin aikaa kuulla sarkastisia huomautuksia virkamieskokouksissakin siitä, mitä Suomi aikoi tästäkin kokouksesta kertoa julkisuuteen. Itse asian kannalta vakavaa oli, että komissaari Steichenin yleisluontoiseen hyväksyvään arvioon tukipaketista ei todella ollutkaan sisältynyt lisähintojen hyväksyminen.

Suomalaiset olivat kuvitelleet, että näin keskeisen asian oli täytynyt olla mukana kyseisessä arviossa, mutta niin ei vain ollut. Virkamiesten myönteiset arviot olivat olleet heidän omiaan. Siksi komissiossa oli pantu pahaksi maatalousministeriön julkisuuteen saattamat tiedot tukipaketin sisällöstä. Suomen arveltiin valmistelevan maaperää lisähintoihin perustuvien tukien käyttöönotolle myös pohjoisessa tuessa ja myöhemmin vakavien vaikeuksien tuessa. Komissio epäili jälleen, että Suomi aikoi asettaa sen tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Vieläkin tuntui jatkuvan komission pahastuminen siitä, että Suomi oli ryhtynyt valmistelemaan kansallista pakettia omin päin.

Hallitus ei voinut kasvojaan menettämättä perua julkisuuteen toimitettua suunnitelmaa kansallisen paketin täytäntöönpanosta. Erkki Liikanen onnistui taivuttelemaan komission kiistämään, että julkisuuteen päässyttä väitettyä lausuntoa olisi esitetty. Komissio totesi keskustelujen paketista jatkuvan ja uskovansa, että myönteiseen ratkaisuun päästään. Hallitus ilmoitti, että tukipaketin vaatimien toimenpiteiden valmistelu jatkuisi suunnitellulla tavalla. Episodi oli erityisen kova paikka maatalousministeri Mikko Pesälälle, joka ei noina päivinä tainnut nauttia herrana olemisesta. Siltä ainakin vaikutti käydessäni hänen luonaan, kun hän virkamiehineen valmistautui omaan tiedonantotilaisuuteensa asiasta.

Eroilmoituskin oli lähellä, mikäli jo julkaistuja suunnitelmia olisi muutettava. Koetin rauhoitella; ei pidä puhua erosta, se vain pahentaa tilannetta. Niin lähellä ero kuitenkin oli, että Pesälä jätti väliin yhden neuvoston kokouksen, johon suomalaisministerit siinä vaiheessa huomioitsijoina osallistuivat.

Tämän kummempaa selvyyttä ei komissiolta ennen kansanäänestystä saatu kansallisen paketin hyväksyttävyydestä. Jos olisi tiedetty, millainen prosessi asiasta nousee, ei selvyyttä ehkä olisi alettu hakeakaan.

Voi myös kysyä, olisiko keskustan enemmistöä saatu jäsenyyden kannalle, jos etukäteen olisi tiedetty, miten hankalaksi tämä asia muodostuu. Kansanäänestyksen tulos olisi ehkä ollut toisenlainen, jos hallitus olisi kaatunut kesällä 1994 tai jos sen rivit olisivat pahasti rakoilleet myöhemmin syksyllä.

Kansanäänestyksessä kävi tunnetulla tavalla ja liittymissopimus ratifioitiin. Sen jälkeen tukipaketin käsittelyä jatkettiin.

Miksi Keskusta petti?

Lisävalaistusta asioille antavat myös entisen pääministerin Esko Ahon kirja Pääministeri sekä tohtori Ilkka Hakalehdon kirja EU-kaappaus. Voidaan perustellusti väittää, että Keskusta petti maanviljelijät. Miksi politiikka ja yhteisten asioiden hoito ei voi olla avointa ja rehellistä? Saavatko ministerit valehdella ja jos saavat niin minkä verran? Pitääkö sanonta ”Kepu pettää aina” paikkansa?

Tervetuloa maksajat

2011-12-07T02:56:00.004+02:00

Eduskunnassa 18.11.1994 toteutettu EU-kaappaus kytki Suomen mukaan Unionin talous- ja rahaliitton, EMU:n toiseen vaiheeseen eli keskimmäiseen vaiheeseen, jonka toteuttaminen oli Maastrichtin sopimuksen mukaisesti alkanut vuoden 1994 alussa. Unionin talous- ja rahapolitiikan määräyksiin alistuessaan Suomi menetti taloudellisen itsenäisyytensä. EU:n jäsenmaana Suomi ei saa asettaa mitään rajoituksia pääomien liikkumiselle Unionin jäsenvatioiden tai niiden ja kolmansien maiden välille. Niin ikään Suomi ei voi enää myöskään itsenäisesti päättää kaupastaan esim. Venäjän sen enempää kuin muidenkaan EU:n ulkopuolisten maiden kanssa, vaan näistä asioista päätetään asianomaisten maiden ja Unionin välisillä sopimuksilla.

Talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtymistä valmistelee Saksassa toimiva Euroopan rahapoliittinen instituutti. Se huolehtii EU:n jäsenmaiden rahapolitiikan yhteensovittamisesta ja mm. valvoo näiden kansalliset valuutat korvaavien ecu-seteliden teknistä valmistelua.

EU.n komission mielestä yhteiseen rahaan siirtymisen toteuttavaan talous- ja rahaliiton kolmanteen ja samalla Unionin liittovaltioksi muodostamisen loppuvaiheeseen on mahdollista päästä jo v. 1997. Maastrichtin sopimuksessa todetaan kolmannen vaiheen alkamispäivästä, että mikäli siitä ei ole vahvistettu vuoden 1997 loppuun mennessä, se on 1.1.1999.

Komission tavoittelema talous- ja rahaliiton kiireellinen toteuttaminen vaati jäsenmaiden velkojen ja budjettivajeen vähentämistä sekä palkkojen korotuksista luopumista, mikä hyvin vastaa Unionin taustavoimina määrävässä asemassa olevien suuryritysten ja niiden omistajien etuja.. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kannan mukaan Suomen liittymisestä rahaliiton kolmanteen vaiheeseen, jota Ahon hallitus on pitänyt itsestään selvänä tavoitteena, on päätettävä eduskunnassa hallituksen erillisen esityksen perusteella. Tällä valiokunnan esittämäll varaumalla ei ole kuitenkaan enää EU:hun liittymissopimuksen hyväksymisen jälkeen mitään tosiasiallista merkitystä, sillä kolmannesta vaiheesta ulkopuolelle jääminen ei enää palauta maalle sen talous- ja rahapoliittista itsenäisyyttä.

EU:n jäsenenä Suomi on jo kahlehdittu Unionin yhteisen rahapolitiikan määrittelevään ja täytäntöönpanevaan keskuspankkijärjestelmään. Sen muodostavat EU:n keskuspankki ja sen epäitsenäisiksi haarakonttoreiksi muuttuneet jäsenmaiden, osavaltioiden, keskuspankit. Nämä voivat laskea liikenteeseen seteleitä vain EU:n keskuspankin myöntämän luvan nojalla. Unionin jäsenmaana Suomen on Maastrichtin sopimuksen perusteella luovutettava myös valuuttavarantonsa sen keskuspankkijärjestelmän hallussa pidettäväksi ja hoidettavaksi. EU:n keskuspankin hallintoneuvosto koostuu osavaltioiden keskuspankkien (EU:n keskuspankin haarakonttoreiden) pääjohtajista ja Unionin keskuspankin johtokunnan jäsenistä.

Kun Suomen Pankki on ollut alistettu kansan valitseman eduskunnan valvontaan, ei vastaavaa periaatetta EU:ssa hyväksytä. Maastrichtin sopimuksen mukaan EU:n keskuspankkin ja sille alistettujen Unionin osavaltioiden keskuspankkien jäsenet eivät saa pyytää eivätkä ottaa ohjeita Unionin toimielimiltä tai laitoksilta sen enempää kuin osavaltioidenkaan hallituksilta tai muiltakaan kansallisilta tahoilta. Unionin toimielinten ja laitosten sekä jäsenmaiden hallitusten on Maastrichtin sopimuksen perusteella sitouduttava kunniottamaan edellä todettua määräystä, eikä niillä siten ole oikeutta edes yrittää vaikuttaa Unionin keskuspankkien päätöksiä tekevien elinten jäseniin. Ei siis ihme, että suomalainen pääomavalta teki kaikkensa kansalaisten manipuolimisesti EU-jäsenyyssopimuksen hyväksymisen kannalle. Olihan kysymyksessä rahavallan vapauttaminen kaikesta kansanvaltaisesta ja parlamenttarisesta valvonnasta.

EU-jäsenyyden äänitorvena esiintynyt Helsingin Sanomat on jääsenyyden talousellisia seurauksia pääkirjoituksessaan 16.12.1994 käsitellessään ollut pakotettu myöntämään, että Suomi on joutunut toivottamaan tilanteeseen. Helsingin Sanomain ko. pääkirjoitus oli otsikoitu ”Rahaliiton jäsenyys johtaa kahleisiin”. Otsikko on ilmeisen tarkoituksellisesti muotoiltu siten, ettei totuus vieläkään paljastuisi. Todellisuutta vastaavassa otsikossa olisi rehellisesti myönnetty EU-jäsenyyden jo johtaneen Suomen kansan kahleisiin. Jotta tosiasioita ei kansalaisten keskuudessa vieläkään tajuttaisi, lehti tukeutui kahteen ”lohtuun”, jotka ovat käytettävissä olevien tietojen kanssa ristiriidassa olevaa toiveajattelua. ”Lohtuna” ovat, ” ettei EMU ilmeisesti toteudu nopeasti” ja että Suomi voi EU:n jäsenenä pitää huolen siitä, ” että rahaliittoon kehitetään mekanismeja, joiden avulla suhdanneherkkiä maita voidaan auttaa pahimman hädän hetkellä”. Helsingin Sanomien toimituksessa hyvin tiedetään, että Saksan lehdistössä suomalaiset toivotetaan tervetulleiksi EU:hun otsikolla: ”Tervetuloa maksajat” Muuhun tarkoitukseen kuin EU:n etuja palvelevaksi välikappaleeksi ei Suomea Unionissa tarvita.

Lähdeaineisto Ilkka Hakalehto EU-kaappaus ISBN 952-90-6216-8

EU – huomispäivän super-Neuvostoliitto

2011-12-06T04:00:00.003+02:00

Yleisesti voidaan sanoa, että jos totuus on ristiriidassa jonkin voimakkaan ryhmän etujen kanssa, se joko salataan tai vääristellään. Tämän vuoksi virallinen historiankirjoitus usein valehtelee. Euroopan Unionilla ja entisellä Neuvostoliitolla on paljon yhteistä. Kumpikaan ei ole sntynyt kansojen tahdosta, vaan molempien taustalla ovat olleet pienet eliittiryhät. Euroopan Unionia perustellaan ”luonnollisella integraatioprosessilla” aivan kuten Neuvostoliittoa perusteltiin ”siirtymisellä kapitalismista sosialismiin”. Maastrichtin sopimus osoittaa selvästi, että Euroopan Unionista on tarkoitus kehittää Neuvostoliiton kaltainen keskusjohtoinen liittovaltio. Puheet ”itsenäisten valtioiden liitosta” ovat valhetta.

Vaikka tällä hetkellä EU:n jäsen valtiot vaikuttavat muodollisesti itsenäisiltä, ne eivät ole itsenäisiä enää vuosituhannen vaihteessa. (Huom. kirja on kirjoitettu v. 1994). Vaikka nykyään EU:n vastustajia ei suljeta keskitysleirihin, niin sen jälkeen kun EU:n omat poliisivoimat ja armeija on perustettu, EU tulee käsittelemään vastustajiaan aivan kuten mikä tahansa suurvalta. Diktatorista suurvaltaa kun ei voi perustaa ilman keskitysleirejä ja kidutuskammioita. Tämän historia todistaa. Keskistysleirit voivat tietenkin olla aivan uudentyyppisiä: esim. ihmisten käsittely psyykeen vaikuttavilla aineilla korvaa piikkilangat eikä varsinaisia leirejäkään tarvita.

EU:sta kehittyy Neuvostoliiton kaltainen diktatuuri. Sen voi huomata jokainen, joka vaivautuu lukemaan Maastrichtin sopimuksen. Siinä puhutaan tulevasta europoliisista, joka erehdyttävästi muistuttaa Neuvostoliiton pelättyä KGB:tä.

Tohtori Karl Steinhauser kuvaa kirjassaan erinomaisesti, kuinka Itävallan monet johtavat poliitikot ovat uskomattomalla tavalla ryhtyneet luovuttamaan isänmaataan uuden tulevan suurvallan eli EU:n vallanpitäjille. Samoin hän kuvaa joukkoviestinnän osuutta tähän. Aivan vastaavanlainen ilmio tapahtuu tämän päivän Suomessa: poliittinen eliitti on tekemässä ilmiselvää valtiopetosta silmääkään räpäyttämättä. Sillä valtiopetoshan se on, jos valtiovalta siirretään ilman perustuslain mukaisia säätämisjärjestelyjä valtakunnan ulkopuolelle. Jos Suomi liittyy Euroopan Unioniin, niin muutaman vuoden kuluttua enemmistö suomalaisista haluaa siitä irtautua. Mutta se ei ole enää mahdollista! Euroopan Unioni ei ilman sotaa luovu Suomen kaltaisesta metsä- ja vesistöaarteesta.

Tohtori Ilkka Hakalehto on kahdessa erinomaisessa kirjassaan kuvannut Suomen tilannetta suhteessa Euroopan Unioniin: Itsenäisyys vaarassa (Huhmari 1993) ja Epäluottamuslause halllituksen EU-politiikalle (Hankasalmi 1994). Jälkimmäisessä teoksessaan Hakalehto toteaa: ”Mikäli Suomi liitettäisiin perustuslain vastaisesti Euroopan Unioniin, on kansalla päästäkseen takaisin isännäksi omaan maahansa edessään oikeus- ja itsenäisyystaistelu samoin kuin 1900-luvun alussa.” Tällä Hakalehto tarkoittaa lähinnää sitä, että vuoden 1995 eduskuntavaaleissa valittu uusi eduskunta voisi kumota edellisen eduskunnnan, presidentin ja hallituksen tekemän päätöksen Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin.

Käynnissä olevaa ”Euroopan integroitumista” perustellaan nykyisin useimmiten taloudellisilla seikoilla. Puhutaan siitä, kuinka ”talouselämän kansainvälistyminen vaatii laajempaa kansainvälistä yhteistyötä” ja kuinka ”Euroopan integraatio kiihdyttää talouskasvua ja hyvinvoinnin lisääntymmistä EU-maissa”. Samalla varoitetaan ”integraariokehityksen” ulkopuolelle jäämisestä maalaamalla uhkakuvia ”albanisoitumisesta” ts. poliittisesta ja taloudellisesta syrjäytymisestä seä taloudellisen kehityksen taantumisesta. Tällaiset puheet ovat naurettavia.

Psykoligina tiedän hyvin, että ihmistä ohjaavat voimat ovat monenlaisia. Useimmille ihmisille henkilökohtainen taloudellinen etu on määräävä. On myös ihmisiä, joilla poliittinen tai uskonnollinen vakaus ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen taloudellinen etu. Tällaisia ihmisiä on kuitenkin verraten vähän.
Jotta vosi ymmärtää maailmanpolitiikkaa, täytyy perehtyä joukkoviestinnän maailmaan. Joukkoteidostuvälineet muotoilevat puolestamme maailmankuvaamme ja kertovat sitten, mitä meidän tulisi tuosta ajatella. Lähes kaiken mitä tiedämme – tai luulemme tietävämme – tapahtumista naarustomme ja tuttavapiirimme ulkopuolla, me opimme sanomalehdistä, aikakausilehdistä, radiosta ja televisiosta. Uutistenlukijain sanavalinnat, äänensävy ja kasvonilmeet – kaikki nämä asiat vaikuttavat huomaamattomasti ja silti voimakkaasti tapaan, jolla me tulkitsemme näkemäämme tai kuulemaamme. Useimmat ihmiset eivät lainkaan huomaa, että heitä manipuloidaan. Mielipiteitä muokkaavien tiedotusvälineiden valta on järkkymätön. Juuri joukkoviestintä on se mahtava ase, jolla vapaamuuratit yrittävät saada ihmiset näkemään Euroopan Unionin turvallisena Euroopan kansojen vapaana liittona. Kaikki viittaa siihen, että siitä tulee Neuvostoliiton kaltainen kansojen vankila.

Mummon ryöstäjä on helppo tuomita niin oikeuslaitoksessa kuin yleisessäkin mielipiteessä. Mutta kun koko kansa ja kansakunta ryöstetään, ei ole olemassa järjestelmää, joka tuomion langettaisi. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Suomea. Suomea on tällä vuosikymmenellä (1990-luvulla) ryöstetty nopeammin kuin yhtäkään toista kansakuntaa kirjoitetun historian aikana. Silti mikään järjestelmä ei ole puuttunut tähän toimintaan. Useimmat suomalaiset eivät ole edes huomanneet sitä, että heidän isänmaansa on ollut jo vuosia systemaattisen ryöstön kohteena. Tämä alkoi vuonna 1987, kun Suomen Pankki vapautti pääomien maastaviennin. ETA-sopimus varmisti, että ryöstövoi jatkua.

Suomi oli 80-luvn puolivälissä rikas maa. Täällä oli maa- ja vesialueita yli seitsemän hehtaaria jokaista kansalaista kohti. Oli maailman parhaisiin lukeutuva tie- ja tietoliikenneverkosto. Teollisuuden tuotantolaitokset olivat ajanmukaisia ja raaka-aineiden sekä energian saanti turvattua. Muutamassa vuodessa elintasomme on laskenut merkittävästi, sosiaaliturvamme on heikentynyt ja koulutusmäärärahoja on vähennetty. Infrastruktuurimme rapistuu hoiden puutteessa. Kansa köyhtyy ennätysvauhtia.

Lähdeaineisto: Dr. Karl Steinhauser EU – huomispäivän super-Neuvostoliitto ISBN 951-97105-0-7