Suomi jakautuu kasvukeskuksiin ja taantuviin alueisiin

Suomen historia blogit jatkuvat tässä blogissa
http://uudempisuomenhistoria.blogspot.fi/

Maamme alueiden menestys ja hyvinvointi ovat keskittyneet 1990-luvun laman jälkeen. Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseudut autioituvat entisestään, kun taas uudet työpaikat keräävät väestöä mm. Oulun ja Helsingin seudulla. Väestön ja työpaikkojen kasvu ruokkivat toisiaan – rakennemuutos näyttää toistaiseksi pysyvältä. Sodanjälkeisen Suomen asuttua aluetta laajennettiin jakamalla maata rintamamiehille ja luovuten Karjalan siirtolaisille. Syntyneiden määrän kasvu osaltaan auttoi väestön levittäytymistä, koska valtaosa lapsista syntyi maanviljelijäperheisiin. Vielä 1950 puolet Suomen työvoimasta toimi maataloudessa. Suomessa syntyi 1946-49 yli 100 000 lapsen ikäluokkia, jotka olivat jopa 50 % edeltäjiään suurempia. Vuoden 1960 tienoilla Suomen asutus oli levittäytynyt laajimmilleen, kun miltei puolet suomalaisista asui haja-asutusalueilla.

Suuret ikäluokat ruuhkauttivat synnytyssairaalat, neuvolat, kaupungeissa päivähoidon ja sitten koululaitoksen. Vaikka oppilaitokset toimivat täydellä teholla, vain osalle ikäluokasta voitiin tarjota perusasteen jälkeistä koulutusta. 1960-luvun puolivälin jälkeen suuret ikäluokat hakeutuivat työelämään. Maanviljelijäperheidenkin lapset joutuivaat etsimään työtä kodin ulkopuolelta, koska pientilat eivät kyenneet elättämään kaikkia ja maataloustuotantoa supistettiin. Suomessa työvoiman kysyntä oli nopeasti vähentynyt, mutta Ruotsissa kasvanut. Ruotsin teollisuudelle kelpasivat niin koulutetut kuin kouluttamattomatkin, ja kun palkat olivat vielä Suomeen verrattuna lähes kaksinkertaisia, alkoi ennennäkemätön muuttovirta Ruotsiin. Eniten lähtijöitä oli vuosina 1969 ja 1970, jolloin siirtolaisuus vähensi Suomen väkilukua yhteensä yli 50 000 hengellä. Muuttovirta laantui vasta 1970-luvun jälkipuoliskolla.

Nyt suuret ikäluokat alkavat siirtyä eläkkelle, ja aiheuttavat vielä kerran ongelmia, vaikka siirtolaisuus ja kuolleisuus ovat niitä jo 20-25 % kuihduttaneet. Mikäli tätä vähenemää ei olisi, voisivat nykyiset työttömyys- ja huomisen eläköitymisongelmat olla vielä pahempia.

Ruotsiin muuton lisäksi maaseutukuntien väestöä vähensi muutto suuriin kaupunkeihin. Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seutujen ohella kasvusta saivat osansa muutkin suuret kaupunkiseudut: Kuopion, Joensuun, Rovaniemen, Lappeenrannan ja Kotkan seudut. Nykyään muuttovoittoa saavat enää muutamat suuret keskukset.

1951-99 koko maan väkiluku on kasvanut 27 %. Helsingin väkiluku 46 %. 313:ssa Suomen kunnassa väkiluku on vähentynyt ja vain 139 kunnassa kasvanut. 44 kunnassa väestön määrä on pudonnut alle puoleen sodan jälkeisestä tasostaan. Nopeimmin kasvaneiden kuntien joukossa on Helsingin, Oulun, Turun ja Tampereen ja Kouvolan seudun kuntia. Maaseutukunnat ovat poikkeuksetta menettäneet väestöään, eniten itärajan ja saariston kunnat.

Muuttoliike maaseudulta vilkastui 1990-luvun laman jälkeen. Vuonna 1994 tuli voimaan uusi kotikuntalaki, joka antoi maamme noin 500 000 opiskelijalle oikeuden muuttaa heti vakinaisesti opiskelukuntaan. Tämä lisäsi vuosittaisia muuttajien määriä ja varhensi vilkkaimman muuttamisen peruskoulun tai lukion päättämisikään. Uudistuksen vuoksi nykyisiä ja aikaisempia muuttolukuja on vaikea verrata. Maaseutukuntien nykyiset muuttotappiot eivät ole lähelläkään 1950- ja 1960-lukujen tasoja, koska näissä kunnissa ei enää ole muuttavia ikäluokkia.

1950- ja 1960-luvuilla korkea syntyvyys korvasi suurenkin muuttotappion ja piti väkiluvun kasvussa tai ainakin vähenemisen pienenä. Nyt synnyttäjinä ovat paljon pienemmät ikäluokat, ja kun lisäksi keskimääräinen lapsiluku on edelleen laskussa, ei maaseutukuntien syntyneidnä määrä riitä korvaamaan ede kuolleiden määrää saai kasvavia muuttotappioita. Muuttovoittoalueilla 20-30-vuotiaiden määrä kasvaa, minkä vuoksi myös syntyneiden määrä pysyy kuolleiden määrää korkeampana.

Noin 250 000 suomalaista muuttaa vuosittain kunnasta toiseen, ja yli 400 000 suomalaista vaihtaa asuinpaikkaansa kunnan sisällä. Maaseudulla kunnan sisällä muuttavat valitsevat useimmin asuinpaikakseen taajama, ja väestön sijoittumista seuraavat palvelut keksittyvät samalla tavalla.

Vuodesta 1960 taajamaväestö on Suomessa miltei kaksinkertaistunut (4,5 miljoonaa asukasta) ja haja-asutusväestö puolittunut ( 900 000 asukasta). Suurin taajama on Helsingin keskustaajama, joka kattaa pääosin Espoon ja Vantaa ja jarkuu pääradan vartta pohjoiseen. Sen asukasluku oli vuonna 1960 vain 470 000 ja nykyisellään lähes miljoona.

Historiamme suurimmat ikäluokat ovat jo sivuuttaneet 50 vuoden rajapyykin. Ikäluokkien koko pieneni tasaisesti aina 1970-luvun alkuun, miniminä 56 000 syntynyttä vuonna 1973. Sen jälkeen pysyttiin 25 vuotta 60 000 – 65 000 syntyneen tasolla. Nyt syntyneiden määrä on taas alittanut 60 000 rajan.

Väestörakennetta mitataan ns. taloudellisella huoltosuhteella, jossa lasketaan kuin monta ei-työllistä on yhtä työllistä kohti. Suuret ikäluokat ovat vielä työiässä ja alle 15-vuotiaiden määrä on vuoesta 1960 pudonnut lähes 400 000 hengellä. Eläkeläisten määrä on 1,2 miljoonaa, mutta se ei vielä ole noussut tulevaan huippuunsa. Vuonna 1990 yhtä työllistä kohden oli vain 1,1 ei-työllistä, mutta lamavuonna 1993 jo 1,7 ei-työölistä. Vuonna 1999 oli päästy 1,4:ään.

Suomen työllisten kasvu perustuu naisten tuloon työmarkkinoille. 1960-luvulla kodin ulkopuolella työskentelevien naisten määrä kasvoi 150 000:lla ja sen jälkeenkin vielä 200 000:lla. Työllisten miesten määrä ei ole kasvanut, koska opiskelu on yleistynyt ja opiskeluajat pidentyneet, työiässä eläkkeelle siirtyneiden määrä on kasvanut ja lisäksi 150 000 miestä on työttömänä.

Suurin osa Suomen maakunnista siirtyi maatalooudesta teollistumisen kautt palveluyhteiskuntaan, mutta osassa maata ei teollisumista juur lainkaan tapahtunut. Lappi ja Kainuu siirtyivät paljolti suoraan palveluyhteiksuntaan ja palvelujen suurimpana tuottajana niissä julkinen sektori kunta ja valtio.

Lähdeaineisto MMM 2002 Pekka Myrskylän kirjoitus